Olen seurustellut pari vuotta nykyisen miesystäväni kanssa. Meillä synkkaa hyvin ja yhteistä tekemistä on paljon. Molemmilla on aikuiset lapset. Emme asu yhdessä – vielä.
Olen ottanut asian esille pariinkin otteeseen ja ehdottanut tässä mielessä yhteistä tulevaisuutta.
Meillä on välimatkaa 40 km – on rahaa-ja aikaavievää aina kulkea tuota väliä.
Mutta kuinkas kävi…Mies pikkuhiljaa raivostui tästä keskustelusta, ei kuulemma ota ketään nurkkiinsa vaivoiksi. En ollut koskaan nähnyt hänessä tällaista puolta.
Tilanne on nyt se, että hän ilmoitti etsivänsä uuden naisystävän, joka ei yritä hyötyä hänestä – ja jätti minut.
En voi ymmärtää miten tässä näin kävi yhtäkkiä. Eikö ole normaalia, että jos rakastetaan toisiamme ja halutaan elää yhdessä, hankitaan jossain vaiheessa se yhteinen pesäkin….Mutta ei kai sitten.
Olen ottanut asian esille pariinkin otteeseen ja ehdottanut tässä mielessä yhteistä tulevaisuutta.
Meillä on välimatkaa 40 km – on rahaa-ja aikaavievää aina kulkea tuota väliä.
Mutta kuinkas kävi…Mies pikkuhiljaa raivostui tästä keskustelusta, ei kuulemma ota ketään nurkkiinsa vaivoiksi. En ollut koskaan nähnyt hänessä tällaista puolta.
Tilanne on nyt se, että hän ilmoitti etsivänsä uuden naisystävän, joka ei yritä hyötyä hänestä – ja jätti minut.
En voi ymmärtää miten tässä näin kävi yhtäkkiä. Eikö ole normaalia, että jos rakastetaan toisiamme ja halutaan elää yhdessä, hankitaan jossain vaiheessa se yhteinen pesäkin….Mutta ei kai sitten.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olen pahoillani että näin kävi.
Taitaa olla niin että kun mies sanoo ei hän myös sitä tarkoittaa. Sitä on joskus vaikea käsittää että ei on ei eikä siitä muuksi muutu. Sinun keskustelusi asiasta kahden vuoden aikana eivät ole miehen mielipidettä muuttaneet ja sitten lopulta hän kyllästyi. Ehkä hän koki keskustelusi asiasta painostuksena ja siksi raivostui.
Olette siis molemmat jo saaneet jälkikasvunne maailmalle ja omaa rauhaa molemmilla. Jos kaikki sujuu hyvin, synkkaa hyvin ja yhteistä tekemistä riittää miksi pitäisi asua yhdessä? Koska se on sitä mihin on totuttu, normaalia? Miksi asiat pitäisi tehdä niin kuin on totuttu? Voi myös tehdä niin kuin itselle on parhaaksi. Mies on tottunut omaan rauhaan vuosien saatossa. Ajatus toisesta ihmisestä omalla reviirillä on ehkä vieras. Ja miksipä toimivaa systeemiä muuttamaan? Onko se yhteiskunnan paine mikä häiritsee? Vai mietityttääkö mitä muut ajattelevat tilanteestasi?
Monet suhteet jotka ovat umpikujassa alkavat yhtäkkiä toimia kun pari eroaa. Välimatka tekee ihmeitä ja aikaa toisen kanssa osaa arvostaa eri lailla kun sen voi viettää laadukkaammin ilman tylsää arkea. Rakastaa voi ihan hyvin ilman yhteistä kotia.
Jos saatte asian sovittua ja palaatte yhteen tulee sinun miettiä oletko valmis kaukosuhteeseen. Selvästikään et saa miehen päätä tässä asiassa käänettyä joten ainoa asia mitä voit muuttaa on oma suhtautumisesi tai sitten päättää löytää mies joka haluaa muuttaa saman katon alle.
että hän muuttaa nurkkiisi. Voisi tehdä hänelle ihan hyvää.
Älä muuta yhteen niin että menisit hänen nurkkiinsa. Kyseessä lienee pihihkö yksilö jolla on pinttyneet tavat.
Mies ei kuulosta kyllä ollenkaan lupaavalle, parempaakin löytynee ?
Olen jo pitkään miettinyt, että nelikymppisten suhteista pitäisi saada joku ohjekirja. Miten "seurustella" kun ei ole enää perheenperustamispaineita, molemmilla usein omat kodit jne.
Itse seurustelin vajaan vuoden eronneen miehen kanssa, jonka kanssa kaikki meni muuten ok, kunnes mies käsitti suhteemme - tai siis sen että asumme erillään - niin, että hän on vapaa myös harrastamaan muita naisia. No tällaiseenhan minä en voinut suostua ja suhde päättyi.
Nyt olen aloittelemassa suhdetta samanikäisen miehen kanssa, joka on puhunut yhteenmuutosta alusta asti. Yllätys yllätys: nyt minä olen se jota ahdistaa ja joka haluaa juosta pakoon. Pelkään "vapauteni" puolesta, vaikka olenkin edelleen valmis sitoutumaan yhteen mieheen niin, etten katsele muita miehiä. Mutta ajatus siitä, että asuisi miehen kanssa saman katon alla, ahdistaa. Olen jo tottunut vapauteeni.
Luulen, että miehelläsi on huonoja kokemuksia saman katon alla asumisesta naisen kanssa. Hänelle suhteenne on tähän asti ollut ihan ok. Olen itsekin enemmän taipuvaivanen ajattelemaan, ettei aikuisten parien enää tarvitse väkisin muuttaa yhteen- Toki jos tilanne menee sellaiseksi, että kaikki vapaa-aika vietetään yhdessä, ei ole taloudellisesti järkevää pitää kahta taloutta.
Anna miehen olla hetki, pari viikkoa tms. Ihan rauhassa, älä ota yhteyttä. Mieti pystytkö palaamaan takaisin entiseen. Jos näin knkin ajan kuluttua voit ottaa yhteyttä ja ehdottaa, että jatkatte suhdetta kuten tähänkin saakka. Voi olla että vastaus on ei - ja kyse on jo muustakin kyllästymisestä seurusteluunne, mutta se riski on otettava.
Jaksamista!
..olen kanssasi.
Itse olin 20v suhteessa, saatiin lapsi, kasvatettiin ym.
Erottiin kun lapsi oli 11v.
Muutin kaupunkiin ja aloin "seurustelemaan" uusien ihmisten kanssa.
Nyt kun uutta seurustelusuhdetta on yli vuosi kestänyt, huomaan pelkääväni itsenäisyyteni
häviävän, sen mihin olen juuri pitkän suhteen jälkeen tottunut.Ehkä kuitenkin parempi jatkaa yksin kuin jonkun epmääräisen netti-deitin kanssa. Tai tämän tylsän netti-suhteen..
ostanut asunnon ja maksanut sen itse koska vaimolla pienet tulot ja erottuaa vaimo hyötynyt paljon koska yleensä menee kaikki puoliksi niin mies ei uskalla enää ostaa mitään puoliksi koska pelkää että hän maksaa siiitä enemmän ja toinen hyötyy siitäå ja se häntä pelottaa. Eikä sitä vanhemmalla iällä ja eronneena tartte saman katon alla asua.
Miestenkin kannattaisi pitää mielessä että naiset ovat yksilöitä, eivätkä kaikki samanlaisia. Ex-vaimon tekemisiä ja vikoja on turha sälyttää sen uuden naisen vioiksi. Hän voi olla täysin erilainen ihmisenä. Ja ihanne kai olisi, että olisikin. Ellei ole, olette valinneet huonosti, ettekä ole oppineet virheistänne.
Itse elätin ex-miestäni hänen työttömyysaikoinaan ja olin muutenkin aina se suhteen enemmän ansaitseva puolisko. Joten erossa jäin ns. miinukselle, jos näin tahtoo ajatella. Nyt minulla on uusi mies, joka haluaa minut luokseen asumaan - koska yksin asuminen on hänen mukaansa niin kallista (no hänellä on iso asuntokin, ja hän tahtoo elää selvästi edelleen perheellisen elintasoa Lapin-lomineen jne..) . Minusta raha on huono edellytys rakkaudelle. Minä pärjään tuloillani oikein hyvin yksin, olen aina pärjännyt. Pitää vain tinkiä menoistaan.
Kyllä joiltain suomalaisilta miehiltä hyötyajattelu parisuhteissa onnistuu oikein hyvin, jos se onnistuu naisiltakin. Laki turvaa myös avoliitossa asuvien oikeudet, jos niitä osaa hyödyntää. Aina voi tehdä testamentin, pitää omaisuus omissa nimissä jne.
Luulen että monella kyse on siitäkin, että pettymystä kariutuneesta liitosta ei ole vielä tarpeeksi käsitelty. Uusi kumppani pitää olla, koska ei kyetä olemaan yksin. Ei kyetä vielä olemaan kaksin, mutta ei pystytä olemaan yksinkään.
käsitellyt entisiä pettymyksiä kun käänsi takin noin äkkiä. Särkynyt sydän tai muu tuli esille. Hän käsitteleen ensin omat ongelmansa ennenkuin olette valmiit muuttamaan yhteen. Eli avointa puhetta
taallä laittaa paremmaksi. Olin suhteessa mieheen (lue kakaraan), joka hyötyi liitostamme taloudellisesti apauttiinsa 100.000€. Nyt on löytänyt itselleen hiukan rikkaamman kottaraisen ja luulen, en tiedä, että hyötysuhde senkuin vain kasvaa:) Ei siinä mitään kaikkihan jää sitten aikanaan meidän yhteiselle tyttärelle...
vallan hyvin yhteisen kodin kaipuun... Mulla on jokaisessa suhteessani jossain kohden tullut sellainen piste, jossa on vaihtoehdot olleet yhteenmuutto tai ero. Ei ole enää riittänyt se, että käydään "ulkona" ja treffaillaan jomman kumman kotona. Olen alkanut kaivata meidän yhteistä tilaa. On rasittavaa olla aina jomman kumman luona kylässä. Niinkin yksinkertainen asia kuin yhdessä nukkuminen on hankalaa, jos ei ole sitä yhteistä pesää. Aina on toisen kanniskeltava vahtovaatekassia ja muita tarpeita mukana ja silti voi jotain olennaista unohtua väärään paikkaan.
Te jotka haluatte pitää omat kodit, miten olette hoitaneet yhdessä nukkumiset? Vai riittääkö teille pelkkä seksi?
Mulla oli yhdessä kohdin sellainen miesystävä, jonka jälkikäteen tajuan hyötyneen erillään asumisesta. Eli olimme 90% minun luonani ja minä "kustansin kaiken", ts. ostin yhteiset ruuat ja muut tarpeelliset aina vessapaperista alkaen. Mies tuli mun luokseni niin kuin täysihoitoon aina kun tuli - siis pariksi-kolmeksi päiväksi viikossa. Loppuajasta riitelimme siitä, pitäisikö hänen osallistua jollain lailla - tuoda esim. ruokaa tullessaan tai vaikka siivota yhdessä mun kanssani.
Ihan hyvä näkökulma. Voi olla, etteivät omat suhteeni eivät ole kestäneet riittävän pitkään, että olisin vielä tullut ajatelleeksi kaikkia erillään asumisen huonoja puolia. Tuota kumpi kustantaa ruoat jne. Aika usein kai se on juuri nainen, jonka luona aikaa vietetään. Ei tosin aina.
Olen asunut erottuani muutaman vuoden yksin, ja kokemusta yksinasumisesta on jo nuoruudessa. Olen oppinut nauttimaan omasta rauhasta. Minusta on toisinaan jopa vaikea nukkua, kun toinen on vieressä, koska kärsin ajoittain unettomuudesta. Vastaus kysymykseesi on siis: ei, en kaipaa jatkuvaa "yhdessä nukkumista". Tämä ei tarkoita sitä että tapailisin pelkän seksin takia. Usein yön yli kestävien tapaamisten aikana sitä myös ihan nukutaan vain.
Ymmärrän aloittajaa itsekin. Kaksi vuotta on pitkä aika seurustella ilman että asuu yhdessä. Jos suhde on toimiva ja hyvä kai se on luonnon lakikin, että suhde syvenee jotenkin - menee eteenpäin. Muutenhan se on kuin "lomaromanssi" ja siten myös valheellinen. Toisesta ei koskaan paljastu koko kuvaa. Ihmisillä voi olla vaikka miten ihmeellinen salainen elämä, eikä toinen tiedä mitään. Tämän koin itsekin taannoin, kun minulle lopulta selvisi että tapailemani "iloinen ja mukava" mies olikin riippuvainen - alkoholista, netistä ja vieraista naisista.
Mutta kyllä minulla naisenakin on kokemusta siitä, että suhde huononee heti, kun muutetaan saman katon alle. Ei tarvitse enää välittää eikä tsempata, kun toinen on "varmasti läsnä". "Vieraudessa" on puolensa.