Hiukkasen klassista yritelleet ex-kitaristit keskimäärin ovat todellisia musiikillisia väliinputoajia. Kitarassa instrumenttina on jotain sellaista, mikä sai historian musiikin suurmiehet ohittamaan sen lähes tyystin. Vasta 1900-luvulla espanjalaisen kansanmusiikkiin pohjaavan taidemusiikin (Albéniz, Granados, Falla, Montsalvatge...) myötä alkoi kitaran tuleminen, mutta sen asema taidemusiikissa ei ole edelleenkään vakiintunut samalla tavalla kuin useiden muiden instrumenttien.
Osasyy ex-kitaristin katkeruuteen ja musiikilliseen juurettomuuteen lepää tällaisella pohjalla:
Viestisi on sosialistinen manifesti pyllynkeikutuksen ja alushousukulttuurin puolesta ja käytät argumenttina keikuttajien hokemaa mantraa: "Ylenkatsotte ja halveksitte meitä..."
Jos mietit taidemusiikkia laadullisesta näkökohdasta, ymmärrät varmaan, ettei taidemusiikin ystävän tai tekijän tarvitse yrittää ylentää itseään. Taidemusiikki kun ylentää itse itsensä ja siinä ohessa etevän tekijänsä kun hyvin käy. Olemme siitä onnellisessa asemassa, että meidän ei tarvitse miettiä edes lavakoreografiaa, kunhan musiikillisen tehtävämme osaamme moitteettomalla tavalla. Alushousujakaan ei tarvitse kesken konserton ryhtyä repimään korvannipukasta.
Poopin kuuntelijat nostavat tietyt keikuttajat kotitekoiselle jalustalle, mutta tällaista ei esiinny klassisen musiikin parissa, jossa musiikki itsessään on suurin tähti ja kuulijat valtaosin täysi-ikäisiä ja täysipäisiä, usein koulutettuja ja vielä selviäkin. Toki on olemassa suositumpia instrumentalisteja ja laulajia, mutta klassisen ystävä harvoin menee kuuntelemaan pelkästään nimeä musiikkiteoksen kustannuksella. Laatuvaatimukset ovat aina yhtä kovat ja jos esiintyjällä onkin näyttävä asuste päällä, se ei pysty peittämään sitä kun solisti antaa vähemmän kuin sekä säveltäjän että tämän tahdolle alistetun oman parhaansa.
Klassinen muusikko palvelee säveltäjää kun taas pypylääriartisti palvelee aina ensisijaisesti tuottajaa ja omaa egoaan.
Termi klasari on mielestäsi jo itsessään luokitteleva ja saa kaltaisesi keikuttajan näyttämään alempiarvoiselta, mutta termi "klassinenhan" juontuu tietysti aikakaudesta jolloin taidemusiikki eli suurta maailmanvalloitustaan.
Luokkayhteiskunnasta: Klassinen musiikki ei kysy kuulijan yhteiskunnallista asemaa, mutta se kysyy älyä ja opintoja tai luontaista lahjakkuutta. Ilman niitä se ei avaudu edes kommunistisen manifestin avulla ja tästäkin musiikki itse pitää huolen. Haluaisit sosialisoida taidemusiikin, tai käsitteen taidemusiikki, mutta sellaisesta ei kannata haaveilla ilman opiskelua. Ja siinä vaiheessa kun olet sitten saanut riittävästi oppia, ymmärrät kuinka hulluja haikailet.
Osasyy ex-kitaristin katkeruuteen ja musiikilliseen juurettomuuteen lepää tällaisella pohjalla:
Viestisi on sosialistinen manifesti pyllynkeikutuksen ja alushousukulttuurin puolesta ja käytät argumenttina keikuttajien hokemaa mantraa: "Ylenkatsotte ja halveksitte meitä..."
Jos mietit taidemusiikkia laadullisesta näkökohdasta, ymmärrät varmaan, ettei taidemusiikin ystävän tai tekijän tarvitse yrittää ylentää itseään. Taidemusiikki kun ylentää itse itsensä ja siinä ohessa etevän tekijänsä kun hyvin käy. Olemme siitä onnellisessa asemassa, että meidän ei tarvitse miettiä edes lavakoreografiaa, kunhan musiikillisen tehtävämme osaamme moitteettomalla tavalla. Alushousujakaan ei tarvitse kesken konserton ryhtyä repimään korvannipukasta.
Poopin kuuntelijat nostavat tietyt keikuttajat kotitekoiselle jalustalle, mutta tällaista ei esiinny klassisen musiikin parissa, jossa musiikki itsessään on suurin tähti ja kuulijat valtaosin täysi-ikäisiä ja täysipäisiä, usein koulutettuja ja vielä selviäkin. Toki on olemassa suositumpia instrumentalisteja ja laulajia, mutta klassisen ystävä harvoin menee kuuntelemaan pelkästään nimeä musiikkiteoksen kustannuksella. Laatuvaatimukset ovat aina yhtä kovat ja jos esiintyjällä onkin näyttävä asuste päällä, se ei pysty peittämään sitä kun solisti antaa vähemmän kuin sekä säveltäjän että tämän tahdolle alistetun oman parhaansa.
Klassinen muusikko palvelee säveltäjää kun taas pypylääriartisti palvelee aina ensisijaisesti tuottajaa ja omaa egoaan.
Termi klasari on mielestäsi jo itsessään luokitteleva ja saa kaltaisesi keikuttajan näyttämään alempiarvoiselta, mutta termi "klassinenhan" juontuu tietysti aikakaudesta jolloin taidemusiikki eli suurta maailmanvalloitustaan.
Luokkayhteiskunnasta: Klassinen musiikki ei kysy kuulijan yhteiskunnallista asemaa, mutta se kysyy älyä ja opintoja tai luontaista lahjakkuutta. Ilman niitä se ei avaudu edes kommunistisen manifestin avulla ja tästäkin musiikki itse pitää huolen. Haluaisit sosialisoida taidemusiikin, tai käsitteen taidemusiikki, mutta sellaisesta ei kannata haaveilla ilman opiskelua. Ja siinä vaiheessa kun olet sitten saanut riittävästi oppia, ymmärrät kuinka hulluja haikailet.
Vastaukset 2
Vanhimmat
"1900 -luvulla syntynyt populaarinen lajikkeisto näyttäytyy joukkoon kuulumattomana mustana lampaana".
Kun sivistys ja oppi antiikin kaudella kehittyivät, harjaantuneemmilla tiedoilla ja taidoilla varustetut ja luontaisesti lahjakkaammat yksilöt alkoivat jalostaa kuulemansa pohjalta uutta ja näin syntyi taidemusiikki, jonka kukoistus saavutti tietynlaisen lakipisteen barokin ja klassisismin aikana. Tuosta ajasta lähtien taidemusiikki on ollut arvostetuin, matkituin ja soitetuin - siis kaikin mahdollisin tavoin hallitseva - musiikkityyli. Voittokulustaan musiikki itse osaa edelleen pitää huolta. Levy-yhtiön markkinointia siihen ei tarvita.
Pypyläärimusiikki ei suinkaan syntynyt vasta 1900-luvulla vaan pypyläärimusiikki on ollut olemassa aikojen alusta lähtien taidemusiikin rinnalla. Historia ja pypyläärimusiikki osoittavat, että sen funktio ja absoluuttinen musiikillinen arvo ovat pysyneet samana. Näinollen sinut ja näkemyksesi arvottaa siten ei yhtään vähempi kuin itse historia kuuntelemasi musiikin laadun mukaan.
"Siten kaikki tuotos on aina viihderoskaa, riippumatta siitä kuinka 'tosissaan' alemman luokan edustaja olisi tätä jätettään luonnostellut".
Myös antiikin aikana oli pelimanneja, jotka olivat sangen tosissaan omien kykyjensä suhteen ja epäilemättä tavattoman kateellisia niille usein vaatimattomammille (kuten tiedämme, oppi tuo vaatimattomuutta), joilla riitti kärsivällisyyttä jalostaa kykyjään ja musiikillisia tuotoksiaan. Myös antiikin aikana moni soittoniekka varmasti koki olevansa maailman napa pelkästään siksi, että kyläjuhlissa hänen tekemänsä musiikki osoittautui suosituksi, eikä soittajaparka voinut kuvitellakaan ettei musiikkinsa oppineempien mielestä ollutkaan hyvää musiikkia.
"Musiikin teknisiä perusteluja ".
Musiikin "tekniset perustelut" ovat olemassa ihan samalla tavoin kuin matematiikassa on kaavansa, joitten avulla esitetään, hahmotetaan ja luodaan uusia abstrakteja tai konkreettisia tapahtumia. Mitä parempi kaava, sitä kattavampi ja lähempänä totuutta on lopputulos. Mitä kompleksimpi kaava, sitä enemmän mahdollisuuksia se kattaa.
Musiikissa parempi kaava selittää sitä miksi joku teos tai tyyli kuulostaa mielenkiintoisemmalta kuin toinen. Analyysin avulla pystyy siis myös selittämään sen, miksi pypyläärimusiikki kuulostaa niin kehnolta. Se, että ymmärtää miten musiikilliset kaavat liittyvät soivaan lopputulokseen vaatii kuitenkin paitsi oivallusta, myös vuosien opinnot.
Jos on joskus opiskellut vain hiukkasen kitaransoittoa, ei kannata vaivata päätään elämää suuremmilla kaavoilla. Saat vain päänsärkyä jos sellaiseen ryhdyt.
>ei kannata vaivata päätään elämää suuremmilla kaavoilla.
Poopparit voisi kehitellä omaan päähän mahtuvan musiikinteoriankin, jossa esim. intervallit opetettaisiin uudella tavalla: Suuren ja pienen tai puhtaan, ylinousevan tai vähennetyn ym. sijasta puhuttaisiinkin "perinteisistä" ja "epäperinteisistä", toisin sanoen enemmän tai vähemmän alushousuystävällisistä intervalleista?
*Hekottelee*