"Pakkasen purressa nälkä tunnetusti kasvaa. Ihminen ei voi nukkua talviunta ilman ruokaa, niin kuin karhu tekee.
Kylmän ilmanalan ruuat ovat hämmästyttävän samankaltaisia eri puolilla maailmaa. Niissä on tulta, savua ja tukevuutta.
On runsaasti juustoa, niin kuin Sveitsin fonduessa ja Pohjois-Italian paistoksissa. Latinalaisessa Amerikassa ja Himalajalla on papuja ja tulisia mausteita, anglosaksisen maailman padoissa lammasta, pohjoiskalotilla riistaa.
Talven varalle varastoituja juureksia, pähkinöitä ja marjoja nautitaan kaikkialla.
Vanha brittiläinen ohje kylmän ilman varalle kuuluu, että uunin pitää olla keittiössä koko ajan päällä.
Viluinen kokki taas saa veren kiertämään kuoriessaan ruokaan paljon juureksia. Ja kun uuni kerran on kuuma, siinä kannattaa kypsentää vaikka pataruokia.
Naparetket ovat olleet viluruokien laboratorioita. Roald Amundsen kuvasi niitä "kilpailuksi nälkäkuoleman kanssa".
Norjalainen tutkimusmatkailija johti vuosina 1911–1912 naparetkikuntaa, joka saavutti ensimmäisenä etelänavan.
Kylmä jähmettää ja säilyttää, kuten jokainen pakastaja tietää. Äskettäin etelänapamantereella löydettiin kaksi lähes sata vuotta vanhaa voipakettia.
Ne olivat säilyneet brittiläisen tutkimusmatkailijan, Amundsenin haastaman Robert Falcon Scottin onnettomasti päättyneeltä naparetkeltä 1910–1912. Uusseelantilainen voi näytti ja haisi juuri siltä, mitä se oli: vanhalta, härskiintyneeltä voilta.
Voiannos oli ainakin joillakin retkikunnilla neljänneskilo päivässä, koska kylmä tunnetusti lisää kalorien kulutusta.
Naparetkeilijät tarkkailivat alkuperäiskansojen ruokailutapoja. He huomasivat näiden syövän kylmissään hämmästyttävän usein jäässä olevaa kalaa ja sen kanssa lämmitettyä riisiä.
Riisi lämmitti vain hetken, mutta jäätynyt kala vaikutti toisinpäin. Parinkymmenen minuutin kuluttua se alkoi lämmittää ruokailijaa sisältäpäin.
Naparetkeilijöiden herkkua oli pemmikaani, vanhoista poikakirjoista tuttu muona.
Sillä ravitsivat ruumistaan jo lännen sankarit – pemmikaani-nimikin on cree-intiaanien kieltä.
Alkuperäinen pemmikaani oli auringossa kuivattua biisonin lihaa, josta rasvakudos oli poistettu. Näin se saatiin säilymään vuosikausia. Kuiva liha pilkottiin tai raastettiin ja sekoitettiin sulaan rasvaan.
Keripukin torjumiseksi ja mausteeksi siihen lisättiin usein happamia, kuivattuja marjoja.
Naparetkeilijöiden pemmikaani sekoitettiin usein hylkeenlihasta ja hylkeen- tai valaanrasvasta.
Elämänuskoa naparetkeilijöihin valoivat perhosentoukat, joiden havaittiin jäätyvän elottomiksi talvisin ja heräävän aina kesän tullen henkiin. "
http://www.hs.fi/ruoka/artikkeli/Vilua ja nälkää/1135263171033
Kylmän ilmanalan ruuat ovat hämmästyttävän samankaltaisia eri puolilla maailmaa. Niissä on tulta, savua ja tukevuutta.
On runsaasti juustoa, niin kuin Sveitsin fonduessa ja Pohjois-Italian paistoksissa. Latinalaisessa Amerikassa ja Himalajalla on papuja ja tulisia mausteita, anglosaksisen maailman padoissa lammasta, pohjoiskalotilla riistaa.
Talven varalle varastoituja juureksia, pähkinöitä ja marjoja nautitaan kaikkialla.
Vanha brittiläinen ohje kylmän ilman varalle kuuluu, että uunin pitää olla keittiössä koko ajan päällä.
Viluinen kokki taas saa veren kiertämään kuoriessaan ruokaan paljon juureksia. Ja kun uuni kerran on kuuma, siinä kannattaa kypsentää vaikka pataruokia.
Naparetket ovat olleet viluruokien laboratorioita. Roald Amundsen kuvasi niitä "kilpailuksi nälkäkuoleman kanssa".
Norjalainen tutkimusmatkailija johti vuosina 1911–1912 naparetkikuntaa, joka saavutti ensimmäisenä etelänavan.
Kylmä jähmettää ja säilyttää, kuten jokainen pakastaja tietää. Äskettäin etelänapamantereella löydettiin kaksi lähes sata vuotta vanhaa voipakettia.
Ne olivat säilyneet brittiläisen tutkimusmatkailijan, Amundsenin haastaman Robert Falcon Scottin onnettomasti päättyneeltä naparetkeltä 1910–1912. Uusseelantilainen voi näytti ja haisi juuri siltä, mitä se oli: vanhalta, härskiintyneeltä voilta.
Voiannos oli ainakin joillakin retkikunnilla neljänneskilo päivässä, koska kylmä tunnetusti lisää kalorien kulutusta.
Naparetkeilijät tarkkailivat alkuperäiskansojen ruokailutapoja. He huomasivat näiden syövän kylmissään hämmästyttävän usein jäässä olevaa kalaa ja sen kanssa lämmitettyä riisiä.
Riisi lämmitti vain hetken, mutta jäätynyt kala vaikutti toisinpäin. Parinkymmenen minuutin kuluttua se alkoi lämmittää ruokailijaa sisältäpäin.
Naparetkeilijöiden herkkua oli pemmikaani, vanhoista poikakirjoista tuttu muona.
Sillä ravitsivat ruumistaan jo lännen sankarit – pemmikaani-nimikin on cree-intiaanien kieltä.
Alkuperäinen pemmikaani oli auringossa kuivattua biisonin lihaa, josta rasvakudos oli poistettu. Näin se saatiin säilymään vuosikausia. Kuiva liha pilkottiin tai raastettiin ja sekoitettiin sulaan rasvaan.
Keripukin torjumiseksi ja mausteeksi siihen lisättiin usein happamia, kuivattuja marjoja.
Naparetkeilijöiden pemmikaani sekoitettiin usein hylkeenlihasta ja hylkeen- tai valaanrasvasta.
Elämänuskoa naparetkeilijöihin valoivat perhosentoukat, joiden havaittiin jäätyvän elottomiksi talvisin ja heräävän aina kesän tullen henkiin. "
http://www.hs.fi/ruoka/artikkeli/Vilua ja nälkää/1135263171033
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.