Olen 39-vuotias nainen. Meillä on mieheni kanssa 9- ja 6-vuotiaat lapset. Olemme olleet yhdessä kohta 15 vuotta. Tuntuu, että elämä valuu hukkaan aviomieheni 38 v. kanssa. Mies ei ole kiinnostunut seksistä eikä hänellä ole tarvetta muuhunkaan läheisyyteen tai hellyyteen. Samanlainen on hänen isänsä. Jäänyt leskeksi 60-vuotiaana. Sen jälkeiset 15 vuotta on elänyt kuin munkki ilman mitään inhimillistä kosketusta.
Käsitykseni mukaan mieheni vanhempien avioliitto, joka kesti noin 30 vuotta, ei ollut mikään onnellisuuden huippu, kylmyyttä, torjuntaa jne. Aloitteita mieheni ei ole enää tehnyt vuosikausiin. Kaikki on käytännössä ollut minun varassani.
Viikonloppuaamuisin (1 krt/ viikko) olen saanut houkuteltua hänet petipuuhiin tyyliin ”kun nyt lapset katsovat lastenohjelmia jne. ”. Lisäksi olen turvautunut sooloseksiin. Hankin kolme vuotta sitten välineitäkin, joita en ole nyt pitkään aikaan jaksanut käyttää. En enää jaksaisi vongata mieheltä. Sooloseksikin tuntuu puuduttavalta, kun siitä puuttuu se tärkein - interaktiivinen kokemus toisen henkilön kanssa.
Olen kysynyt selvitystä asiaan. Vastaukset ovat sarkastiseen sävyyn, virne naamalla, esitettyjä fraaseja ”Naisella ei ole sukupuolisia haluja” tai ”Seksi on likaista”. Nämä ajatukset kummunnevat mieheni lapsuudesta ja hänen vanhempiensa välisistä suhteista. Hänestä sukupuolielinten yhteenhinkkaaminen on ”yhdentekevää” ja ”avioliitto on lastenkasvatusinstituutio”. Eipä hän erityisen aktiivinen ollut ennen lasten syntymääkään, mutta silloin tilanne jotenkin vaan meni niin. Ei häirinnyt minua samassa määrin kuin nykyään, ja uskoin naiivisti, että asiat voisivat mennä parempaan suuntaan… No, eivät ole menneet.
Olen enenevässä määrin alkanut pohtia elämän ainutlaatuisuutta. Eihän tämä perhe-elämä muutoinkaan aina niin auvoista ole. Riitoja on paljon, seksin lisäksi, rahasta, lasten kasvatuksesta, sukulaisista, mutta- eniten kotitöistä. Hän kokee, etten tee riittävästi. Olen ehdottanut siivoojan palkkaamista. Se ei kuitenkaan sovi miehelleni, koska (1) jokaisen pitää itse huolehtia nurkkansa, (2) hän ei siitä kenellekään ulkopuoliselle ainakaan maksa, (3) kehenkään ulkopuoliseen ei voi luottaa, joten avainta ei voi kenellekään antaa. Myöskin lastenkasvatuksessa hänellä olisi vanhakantaisempi linja. Hänen mielestään lapsia saa tukistaa/ läpsiä, jos eivät tottele. Itse olen tätä jyrkästi yrittänyt vastustaa. [Eihän se ole edes laillista.]Tämä myös kumpuaa hänen lapsuudestaan ja jossain määrin yliankarasta isästä. Hänen isänsä on ollut kaksi kertaa lyöntikäsi koholla, on meinannut lyödä vanhempaa lastamme.
Mieheni syö myös lääkkeitä androgeeniseen alopesiaan. Ei suostu lopettamaan lääkitystä turhamaisuussyistä. Lääkitys käsitykseni mukaan myös saattaa alentaa libidoa. Ei ole myöskään innostunut menemään testosteronitesteihin, joita olen hänelle ehdottanut.
Ajatus elämän ainutkertaisuudesta hiertää. Tähän mennessä olen pysynyt ns. kaidalla tiellä. Mutta olen miettinyt, kuinka kauan enää jaksan. Siis tarkoitan, että jos löytäisin ns. elämäni rakkauden. Tai ehkä sellaisia on vain elokuvissa ja romaaneissa. Tämä tosielämä kun on huomattavasti ankeampaa. Ehkä mieheni ei ole koskaan minua oikeasti edes rakastanut. Olen myös puhunut pari- / seksiterapiaan menosta, mutta mieheni mielestä on turhaa (lue hänen edellä mainitut kommenttinsa ja ajatuksensa avioliitosta/ seksistä).
Kaipa kohta alan olla sekoamispisteessä. Sen verran raskasta tämä elämä on. Ystäviä on vähänlaisesti, seksiä ei saa (moitteita ja haukkuja kylläkin). Onneksi on sentään työ, eikä fyysinen terveys onneksi ole reistaillut. Ovathan lapset tietysti tärkeät, mutta kuinka paljon pitää uhrautua heidän vuokseen ?
Sinänsä meillä on yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja harrastuksia, eikä arvomaailmojemme välillä ole suurta ristiriitaa, joten perusedellytykset on kyllä olla yhdessä. Mutta- se suuri mutta- pystynkö elämään tällaisessa sisar- veli-/ kämppis-suhteessa/ vanhemmuusliitossa, kun ajattelen varsin paljon seksiä ja haluaisin tulla kosketetuksi… Tuntuu, että tällainen vonkaaminen ja sooloilu, joilla olen yrittänyt tilannetta paikata, alkaa pikku hiljaa tulla tiensä päähän… Menisihän tämä- ehkä- jos ikää olisi 60-70 vuotta, mutta tässä olisi vielä aika monta hyvää vuotta edessä päin…Huom! Mieheni ei ole homo (kiistää tämän jyrkästi), ei ole sivusuhdetta eikä hän ilmeisesti ole aseksuaalikaan (on myöntänyt masturboineensa viime vuosina, halu ei vain kohdistu minuun, mikä on erittäin loukkaavaa).
Kertokaa te, joilla on ollut sivusuhteita. Onko kannattanut ? Onko siitä saanut sen, mitä on lähtenyt hakemaan ?
Käsitykseni mukaan mieheni vanhempien avioliitto, joka kesti noin 30 vuotta, ei ollut mikään onnellisuuden huippu, kylmyyttä, torjuntaa jne. Aloitteita mieheni ei ole enää tehnyt vuosikausiin. Kaikki on käytännössä ollut minun varassani.
Viikonloppuaamuisin (1 krt/ viikko) olen saanut houkuteltua hänet petipuuhiin tyyliin ”kun nyt lapset katsovat lastenohjelmia jne. ”. Lisäksi olen turvautunut sooloseksiin. Hankin kolme vuotta sitten välineitäkin, joita en ole nyt pitkään aikaan jaksanut käyttää. En enää jaksaisi vongata mieheltä. Sooloseksikin tuntuu puuduttavalta, kun siitä puuttuu se tärkein - interaktiivinen kokemus toisen henkilön kanssa.
Olen kysynyt selvitystä asiaan. Vastaukset ovat sarkastiseen sävyyn, virne naamalla, esitettyjä fraaseja ”Naisella ei ole sukupuolisia haluja” tai ”Seksi on likaista”. Nämä ajatukset kummunnevat mieheni lapsuudesta ja hänen vanhempiensa välisistä suhteista. Hänestä sukupuolielinten yhteenhinkkaaminen on ”yhdentekevää” ja ”avioliitto on lastenkasvatusinstituutio”. Eipä hän erityisen aktiivinen ollut ennen lasten syntymääkään, mutta silloin tilanne jotenkin vaan meni niin. Ei häirinnyt minua samassa määrin kuin nykyään, ja uskoin naiivisti, että asiat voisivat mennä parempaan suuntaan… No, eivät ole menneet.
Olen enenevässä määrin alkanut pohtia elämän ainutlaatuisuutta. Eihän tämä perhe-elämä muutoinkaan aina niin auvoista ole. Riitoja on paljon, seksin lisäksi, rahasta, lasten kasvatuksesta, sukulaisista, mutta- eniten kotitöistä. Hän kokee, etten tee riittävästi. Olen ehdottanut siivoojan palkkaamista. Se ei kuitenkaan sovi miehelleni, koska (1) jokaisen pitää itse huolehtia nurkkansa, (2) hän ei siitä kenellekään ulkopuoliselle ainakaan maksa, (3) kehenkään ulkopuoliseen ei voi luottaa, joten avainta ei voi kenellekään antaa. Myöskin lastenkasvatuksessa hänellä olisi vanhakantaisempi linja. Hänen mielestään lapsia saa tukistaa/ läpsiä, jos eivät tottele. Itse olen tätä jyrkästi yrittänyt vastustaa. [Eihän se ole edes laillista.]Tämä myös kumpuaa hänen lapsuudestaan ja jossain määrin yliankarasta isästä. Hänen isänsä on ollut kaksi kertaa lyöntikäsi koholla, on meinannut lyödä vanhempaa lastamme.
Mieheni syö myös lääkkeitä androgeeniseen alopesiaan. Ei suostu lopettamaan lääkitystä turhamaisuussyistä. Lääkitys käsitykseni mukaan myös saattaa alentaa libidoa. Ei ole myöskään innostunut menemään testosteronitesteihin, joita olen hänelle ehdottanut.
Ajatus elämän ainutkertaisuudesta hiertää. Tähän mennessä olen pysynyt ns. kaidalla tiellä. Mutta olen miettinyt, kuinka kauan enää jaksan. Siis tarkoitan, että jos löytäisin ns. elämäni rakkauden. Tai ehkä sellaisia on vain elokuvissa ja romaaneissa. Tämä tosielämä kun on huomattavasti ankeampaa. Ehkä mieheni ei ole koskaan minua oikeasti edes rakastanut. Olen myös puhunut pari- / seksiterapiaan menosta, mutta mieheni mielestä on turhaa (lue hänen edellä mainitut kommenttinsa ja ajatuksensa avioliitosta/ seksistä).
Kaipa kohta alan olla sekoamispisteessä. Sen verran raskasta tämä elämä on. Ystäviä on vähänlaisesti, seksiä ei saa (moitteita ja haukkuja kylläkin). Onneksi on sentään työ, eikä fyysinen terveys onneksi ole reistaillut. Ovathan lapset tietysti tärkeät, mutta kuinka paljon pitää uhrautua heidän vuokseen ?
Sinänsä meillä on yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja harrastuksia, eikä arvomaailmojemme välillä ole suurta ristiriitaa, joten perusedellytykset on kyllä olla yhdessä. Mutta- se suuri mutta- pystynkö elämään tällaisessa sisar- veli-/ kämppis-suhteessa/ vanhemmuusliitossa, kun ajattelen varsin paljon seksiä ja haluaisin tulla kosketetuksi… Tuntuu, että tällainen vonkaaminen ja sooloilu, joilla olen yrittänyt tilannetta paikata, alkaa pikku hiljaa tulla tiensä päähän… Menisihän tämä- ehkä- jos ikää olisi 60-70 vuotta, mutta tässä olisi vielä aika monta hyvää vuotta edessä päin…Huom! Mieheni ei ole homo (kiistää tämän jyrkästi), ei ole sivusuhdetta eikä hän ilmeisesti ole aseksuaalikaan (on myöntänyt masturboineensa viime vuosina, halu ei vain kohdistu minuun, mikä on erittäin loukkaavaa).
Kertokaa te, joilla on ollut sivusuhteita. Onko kannattanut ? Onko siitä saanut sen, mitä on lähtenyt hakemaan ?
Vastaukset 20
Vanhimmat
"Ovathan lapset tietysti tärkeät, mutta kuinka paljon pitää uhrautua heidän vuokseen ?"
Tarpeen vaatiessa kaikki pitää uhrata heidän vuokseen.
"halu ei vain kohdistu minuun, mikä on erittäin loukkaavaa"
Ei kukaan haluistaan päätä. Turha siis loukkaantua.
Muuten kyllä ymmärrän harmituksesi; meillä seksi loppui 11 vuotta sitten 35 vuoden iässä.
Mistä saat voimavarat kestää ? 11 vuotta on jo ikuisuus ilman seksiä. Oletko nainen vai mies?
"Mistä saat voimavarat kestää ? 11 vuotta on jo ikuisuus ilman seksiä."
Tämä on varmaan vähän sama kuin vaikka halvaantumisen hyväksyminen. Siihen menee muutama vuosi, että ymmärtää, että tilanne on lopullinen. Sitten jää vain tasainen vitutus.
"Oletko nainen vai mies?"
Mies.
En odttaisi kuin maksimissaan kuukausen ja jos ei muuttuisi niin hommaisin toisen naisen tai useamman toisen naisen missä kävisi sekstailemassa muutaman kerran viikossa. Jos seksiä ei kotona saa niin sitä haetaan sitten muualta jos puoliso ei sitä tajua.
Jonka tunnet tai jonka tapaat jossain ja ota omaa aikaa koska ei elämää ole tarkoitetu elämään ilman seksiä.
ei tuollainen järjestely pysy sitä 11 vuotta salassa ja sitten kun se paljastuu, lapset revitään kappaleiksi.
että semmonen "lasten parhaaksi tässä liitossa vaan pysyn ja ympäriinsä naiskentelen"-suunnitelma.
kirjoittamaan ja ideasi ovat myös todella huonoja.
Eikä niitä paneskelukavereitakaan nyt ihan puissa kasva, ja ravintolasta nyt voi saada muunkin ikävän seuralaisen humalaisen mukana..
Minusta tuo kerta viikossa on parisuhteen tuossa vaiheessa jo ihan kohtuullinen saavutus.
Enpä usko että muilla vastaavilla pareilla aivan hirveän mahdottoman paljon enempää sitä seksiä on.
Se on toisaalta varmaan näinkin. Mutta olisiko kohtuullista, että se toinenkin tekisi aloitteita. Ja vielä mies. Raskasta on naisena toimia kuin miehet...Siis olla aloitteellinen ja vonkaamassa koko ajan, kun toinen on passiivinen. No, seisoo kyllä ja panee, kun nätisti pyytää/ houkuttelee. Mutta liian harvoin ja aina vain minun aloitteesta. Ihminen on luotu yhteyteen toisen ihmisen kanssa.
Itsehän tiesit jo suhteen alussa, että miehesi vanhemmat ovat tunnevammaisia, joten alitajunnassasi olisi pitänyt kellot hälyttää.
Tuntuu, että sinulla oli kova halua saada itsellesi perhe, hinnalla minä hyvänsä. Silmäsi avattuasi huomasit, että eihän se elämä menekään niinkuin itse haluat ja nyt lapsellisuuttasi haaveilet salasuhteesta. Miten ihmeessä meinaat, että salasuhde pelastaa perheesi? Miten se muuttaisi suhtautumisesi mieheesi tai miehesi suhtautumisen sinuun? Miten salasuhde voi antaa teille lisää rahaa, että riidat vähenisivät? Miten salasuhteesi voisi korjata miehesi lapsuudesta johtuvat tunnelukot?
Kirjoituksesi on mahdottoman lapsellinen, vaikka ikää sinulla jo on. Ihan kun salasuhteella saatu seksi voisi tehdä sinun pikku perhe-elämäsi täydelliseksi. Surullista.
Ei tietystikään salasuhde "pelasta perhe-elämääni". En sitä kuvittele. Eikä tosiaan tuo lisää rahakaan. Ehkä kyse on vaan siitä, että saisi tuntea inhimillistä lämpöä... Puutteessakin on hankala olla. Pikkarit kastuneina... Lähinnä on kyse siitä, miten pääni pysyy kasassa, jumittamalla näin ja toivomalla, että jotain ehkä vielä aukeaa tai houkuttelemalla miehen terapiaan (tuntuu vaikealta kyllä). Tai sitten ajan kanssa, ehkä jos tulisi jokin tilaisuus... Tuskinpa jaksan aktiivisesti mitään edes etsiä, netistä tms. Kunhan peilaan ajatuksiani.
Itse asiassa en tiedostanut näin voimakkaasti, että miehen vanhemmat (ja koko perhe) ovat jollain tapaa tunnevammaisia. Siinä mielessä myönnän olleeni hyväuskoinen ja kuten toteat- lapsellinen. Olet oikeassa siinä. Ehkä mulla on vaan myöhäinen sytytys, kun tämän tajuamiseen menee vuosikausia, siis oikeastaan nyt vasta- näin pitkän ajan kuluttua- näen asian selvästi. Ei ole ollut helppoa sitä aiemmin havaita, koska toista osapuolta en ole koskaan edes tavannut. Sitä on vaan niin sokea...
Voisipa salasuhde vaan sekoittaa lisää omaa päätä. Pitäisikö sinun mielestäni minun vaan hyväksyä tilanne ? Mitkään alusvaatteet tms. eivät kiihota häntä... Ehkä jään vaan odottelemaan. Ja- elän päivän kerrallaan.
Niin, ja ehkä olen romantikko ja haaveilija. Tämä karu todellisuus vaan lyö kaltaistani (herkkää) ihmistä aika kovaa...
Totta, pakko oli päästä perustamaan perhe. Mutta en voi sitäkään ymmärtää, että mies jahkailee ja jahkailee vuodesta toiseen hedelmällisyysikäisen naisen kanssa. Kyllä oli ovi monta vuotta auki, olisi siitä voinut lähteäkin... Että voihan asian näinkin nähdä.
menit avioon tuollaisen miehen kanssa, jos kertomasi mukaan hän ei edes rakastanut sinua ja sexi ei ollut hänelle yhtä tärkeetä kun sinulle.
No, siihen on ratkaisuna ero, ja te erootte toisistanne ette lapsistanne. Lapset on sopeutuvaisia ja tottuvat, että heillä on kaksi kotia.
En ole tästä varma. Ehkä rakastikin- ainakin vähän. Mutta rakastiko riittävästi, tämä on se kysymys.
Seksi meni joten kuten silloin alussa, mutta omat tarpeet ovat synnytysten jälkeen lisääntyneet... Ja olisihan toisaalta ihan kohtuullista, kun lapset on tehty, että saisi nauttia sexystä ilman raskauden/ tautien pelkoa...
En nyt ihan heti aio erotakaan. Yh-elämä ei houkuttele. En vaan tajua, miksi miestä ei saa raahattua johonkin tukipisteeseen, jossa näitä asioita voisi purkaa puolin ja toisin. Jos vaikka jotain vielä aukeaisi. Jään siis odottelemaan/ pohtimaan vielä.
Kyllä se vieraissa käynti hyvältä tuntuu, oon itse naisena siihen sortunut vieraassa kaupungissa .
Pää pitää pitää vain kylmänä, ettei mene sen pitemmälle. Ja ehkäisy!
Meillä mies jäi salasuhteestaan kiinni vuosia sitten ja erotakkaan en halunnut, mutta en sen jälkeen pitänyt itsekkään niin tärkeenä enään uskollisuutta.
Miehen kanssa sekstaillaan harvoin, liitossa tullaan ennenpitkää siihen tilaan, ei intohimo vain enää syty oman kumppanin kanssa.
Puuttuu flirtit ja hekuma ja niitä kaipaan kuitenkin. Ja ihailevaa miehen katsetta.
Jos sinusta on pitämään langat käsissä ja luulet osaavasi pitää asiat asioina, niin lähde matkalle.
Sieltä ei haikuja tule perääsi ja saat pitää hauskaa.
Itse aion erota kuitenkin miehestäni lasten kasvettua teineiksi, nyt en halua kotia rikkoa.
Miehenkaipuuni haluan kuitenkin tyydyttää ja tämä sopii minulle.
Miksi annat elämäsi valua hukkaan? Lasten takia ei ole mikään syy- Lapset kestää myös vastoinkäymisiä kunhan ei menetä tässä samassa vanhempiaan.
Mikset voisi jutella avoimesti miehesi kanssa siitä, että haluat seksiä ja vaikka siitten kodin ulkopuolelta. Jos olet jo täysin turta koko liittoanne, miehelle luulisi tämän järjestelyn toimivan, jos haluaa pitää sinut kuitenkin luonaan. Olethan lasten äiti.
Kituen ja marttyyrinä tätä elämää on ihan turha elää...
Tuollainen ratkaisu sopisi minulle. Mutta mies ei anna lupaa. On konservatiivi. Mielenkiintoista, että itse ei ole kiinnostunut, mutta pitäisi silti olla toisen uskollinen. Ongelmani on, etten voi lähteä kenenkään vieraan mukaan. Melkein sama olla ilman, jos joutuisi käyttämään kondomia. Koska inhoan pillereitä yms., olen niitä aikoinani riittävästi käyttänyt. Pitäisi olla tuttu, joten olisiko se sama kuin uusi vakituinen kumppani... Ahdistavaa, mutta kaipa sitten mietin ja pohdin ihan rauhassa... vielä toistaiseksi...
Joskus tuntuu, että olisi hyvä jos tietyt asiat olisi hoidettu pois päiväjärjestyksestä aikaisemmin.
Ei tarvitsisi miettiä, millaista voisi olla jonkun kanssa, jos sitä olisi kokeiltu.
Mutta loppujen naisille ainakaan seksi ei merkitse pelkkää fyysistä toimenpidettä, vaan
siinä on vahvasti tunteet mukana ja se vahvistaa yhteenkuuluvuutta. Sillä perusteella seksisuhde
toisen kanssa ja avioliitto toisen kanssa ei ole mahdollinen, kyllä se merkitsee jomman kumman loppua.
Ellei sitten voisi sen perusteella todeta, ettei tämä nyt ollenkaan vastannut niitä omia kuvitelmia ja hyvä kun toinen edes saa siihen värkkiin jotain eloa...
Nojoo, vitsit sikseen ja vakavasti puhuen (ja kaksi riittävän pitkää parisuhdetta takana), on turha kuvitella että se alkuhuuma kestää kenenkään kanssa loputtomasti. Ja ne ongelmat, mitä oli edellisessä parisuhteessa voivat hävitä, mutta yhtä varmasti tilalle tulee jotain uusia ennen pitkää. Pidemmän päälle suhde on paljon muidenkin asioiden varassa kuin pelkkä huuma. Tietysti on myös riski, että jos on oikein kauan haaveillut jostain suhteesta, niin todellisuus voi olla jonkinlainen pettymys. Ja vaikka se ei sitä olisikaan, niin myös muut asiat vaikuttavat paljon (yhä enemmän pidemmän päälle).
Jos toisella on lapsia, niin on varmaa, että historia, ex ja lapset seuraavat koko ajan hyvin vahvasti mukana. Kuten jo aikaisemmin täällä on keskusteluissa nähty, niin avioero ei ole lapsille hyväksi.
Siten on myös merkitystä sillä, miten avioliitto päätetty. Jos jätetään asiat kesken ja ei yritetä loppuun asti, niin tämä asia todennäköisesti tuhoaa myös mahdollisuudet onnelliseen suhteeseen kenenkään muun kanssa. Koska lasten etu menee aikuisten edelle ja lapset ovat myös se asia, mihin uusi suhde helposti kaatuu.
Sen tähden ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää viedä asioita tiettyyn suuntaan.
Minkäänlaiset kolmiokuviot ovat kestämättömiä, kukaan ei niitä halua ja ne estävät myös
elämästä sitä omaa elämää täysipainoisesti. Ja ehkä pitää ottaa nyt se kunnollinen irtiotto
asioista, että pystyy taas katsomaan rauhassa, mitä itse todella haluaa. Onko siihen edes
kunnolla annettu mahdollisuutta? Pakko on yrittää, vaikka se on vaikeaa ja vierotusoireet
varmasti samaa luokkaa kuin kovissa huumeissa (en tosin tiedä, kun en käytä, mutta vertauskuvallisesti). Tällä tavalla ei kuitenkaan voi jatkaa, sekin on selvää.
Naurettavaa. Olen itse se vähemmän aktiivinen osapuoli, ja jos tämä miestäni näräisi antaisin tietenkin hänelle luvan käydä "harrastamassa". Parisuhde on juuri sitä että ollaan yhdessä viemättä mitään luontaista pois toiselta. En käsitä miten muuten suhde voisi toimia loistavasti. Omistaminen ja kahlehtiminen johonkin itselleen sopimattomaan tilaan ei palvele kumpaakaan.
Jos miehesi haluaa pitää sinua vankina toimimattomassa liitossa, niin varmaan tiedätkin mikä on tervein ratkaisu. Ota ensin se rakastaja, käy salassa, ja jos ja kun jäät kiinni niin sitten näin. Luulen, että miehellesi on tärkeintä ettei tiedä harrastuksistasi mitään. Koska eihän kukaan voi olla noin yksinkertainen, että kuvittelee toisen elävän selibaatissa koko loppuikäänsä "lasten takia". Luulen, että lapsesikaan ei arvostaisi tätä ratkaisua sitten vanhempana jos asiasta tietäisivät...
Itsekkin sitä mieltä, ettei elämä ole tarkoitettu vain toisen ehdoilla mentäväksi.
Jos kumppani ei seksistä välitä, mikset käy salaa vieraissa, jos kerran polttelee?
Tuo ehkäisy asia on kuitenkin sellainen, ettei siitä kannata tinkiä!
Tutun kanssa ei kannata sekstailla, niistä tahtoo jäädä kuitenkin kiinni ja voi sillä "tutullakin" se klamydia olla tai jokin muu.
Siinä sitten saat kumppanillesi selitellä, kun sen yhdenkin kerran jälkeen alapäätä kutisee...!
Kuules, luulenkin sinun nyt haikailevan sellaisesta enempi romanttisesta nainnista, enempi kuin tarpeesta...jos kerran kortongin käyttökin tuntuu noin vaikealta.
Ehkä sinun kannattaa unohtaa kokonaan tuo ajattelutapa, että MIEHEN pitäisi tehdä aloite ja yrittää itse käytökselläsi ja ulkonäölläsi kiihoitella miehesi kuumaksi.
Ostele seksikkäämpiä kuteita ja virittele tunnelmaa enempi makuuhuonekutsuvammaksi, kyllä se mies siitä ennenpitkää syttyy...