Poikaystäväni muutti luokseni vuokra-asuntooni asumaan muutama kuukausi sitten. Lähes kaikki irtaimisto tässä asunnossa on minun, mies toi vain muutamat lakanat, pienen työpöydän ja tietokoneen (sekä henkilökohtaiset tavaransa kuten vaatteet). Olemme molemmat nuoria (n. 25-vuotiaita). Olen opiskelujeni ohessa ja kesäisin tehnyt töitä, osaksi, jotta saisin kalustettua ja sisustettua asuntoni, ostettua astiat, kodinkoneet ynnä muuta, mitä kaikkea nyt nuoren itsenäisen elämän aloittavan on hankittava. Mieheni ei ole koskaan ostanut yhtäkään huonekalua, mattoa, verhoa, astiaa tms.
Ongelmana on se, että hän on selvästi asennoitunut siihen, että ei tule vastaisuudessakaan rahallisesti osallistumaan yhteisen kodin rakentamiseen. Tällä tässä elämäntilanteessamme (oman asunnon ostamiseen esimerkiksi on vähintään viisi vuotta) en tarkoita siis mitään omistusasumiseen liittyvää. Hän tuntuu ajattelevan, että esimerkiksi lautasilta syöminen on ihan mukavaa, mutta ei niin mukavaa, että lautasia kannattaisi ostaa, jos voi syödä kaikki ruokansa yhdestä muovikiposta. Tai matto lattialla on ihan kätevä, mutta sellaiseen rahan laittaminen on haaskausta. Tai että kirjahylly on hyvä olla olemassa, mutta koska kirjoja voi yhtä hyvin säilyttää pinoissa lattialla, ei hänellä ole mitään syytä edes harkita kirjahyllyn ostamista. Koska minä kuitenkin haluan elää kodissa, jossa pöydän ympärillä on tuoleja, minun asiani on ilmeisesti kaikkien kotiin liittyvien asioiden hankkiminen.
LIsä-ärsytyksenä tähän lisään sen, että mies valittaa, että hän joutuu ylläpitämään minua, koska hän maksaa kuussa hieman enemmän ruokamenoja. Kysymys on alle sadasta eurosta, muutamista kymmenistä euroista. Maksaisin tasan puolet, mutta opintotuestani ei riitä yhtään enempää. Minä ostan taas kaikki esim. paristot, pesuaineet, nenäliinat, lääkkeet jne. ei-ruokatavarat.
Onko tämä nyt ihan oikein? En osaa perustella sitä miehelle, että yhteisessä taloudessa asuvana hänen pitää ottaa huomioon se, että elämäntyyli ei voi enää olla kuin kadunmiehellä?
Ongelmana on se, että hän on selvästi asennoitunut siihen, että ei tule vastaisuudessakaan rahallisesti osallistumaan yhteisen kodin rakentamiseen. Tällä tässä elämäntilanteessamme (oman asunnon ostamiseen esimerkiksi on vähintään viisi vuotta) en tarkoita siis mitään omistusasumiseen liittyvää. Hän tuntuu ajattelevan, että esimerkiksi lautasilta syöminen on ihan mukavaa, mutta ei niin mukavaa, että lautasia kannattaisi ostaa, jos voi syödä kaikki ruokansa yhdestä muovikiposta. Tai matto lattialla on ihan kätevä, mutta sellaiseen rahan laittaminen on haaskausta. Tai että kirjahylly on hyvä olla olemassa, mutta koska kirjoja voi yhtä hyvin säilyttää pinoissa lattialla, ei hänellä ole mitään syytä edes harkita kirjahyllyn ostamista. Koska minä kuitenkin haluan elää kodissa, jossa pöydän ympärillä on tuoleja, minun asiani on ilmeisesti kaikkien kotiin liittyvien asioiden hankkiminen.
LIsä-ärsytyksenä tähän lisään sen, että mies valittaa, että hän joutuu ylläpitämään minua, koska hän maksaa kuussa hieman enemmän ruokamenoja. Kysymys on alle sadasta eurosta, muutamista kymmenistä euroista. Maksaisin tasan puolet, mutta opintotuestani ei riitä yhtään enempää. Minä ostan taas kaikki esim. paristot, pesuaineet, nenäliinat, lääkkeet jne. ei-ruokatavarat.
Onko tämä nyt ihan oikein? En osaa perustella sitä miehelle, että yhteisessä taloudessa asuvana hänen pitää ottaa huomioon se, että elämäntyyli ei voi enää olla kuin kadunmiehellä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
No viimeisessä lauseessa vastasit juurikin omaan kysymykseesi. Perustelet sen juurikin noin, että jos hän haluaa asua yksin ja kuin kadun mies, sopii muuttaa sitten poikamiesboxiin ja asua kuin enon pellossa. Mutta niin kauan kun ollaan liitossa, pitäisi huomioida sekin, että sinä et ehkä halua, sinulla on ollut tämä koti jo ja poikaystävällesi ei ole tullut mitenkään yllätyksenä sinun tyylisi asua. Että näin se on, sinä olet tehnyt teille kodin. Hän ei todellakaan ylläpidä sinua, ja mikäli ei miellytä, niin menkööt asumaan yksin. Koska yksinkertaisesti tuo asia vaan on semmoinen, että ei siinä muu auta: sinun hankkimasi tavarat ovat arvokkaita, kodin tekeminen on arvokas asia ja sinä maksat jo niin paljon, ottaen vielä huomioon, että hänhän muutti valmiiseen asuntoon, eli tuli valmiiseen pöytään! Mikä hemmetti hän on valittamaan, kysyn vaan?! Miksi et arvosta enemmän itseäsi ja tuota kaikkea, kotiasi. On helppo perustella, kun oikeasti arvostaa itseään. Mikä hän on, että tulee siihen, ei tuo mitään, luulee vaan että hänen mukaansa mennään ja kehtaa vielä valittaa valmiissa kodissa, kun joutuu maksamaan pari kymppiä enemmän?! Häpeäisi, lapsellinen pummi.
Sinä voit todellakin tehdä asiat selväksi, olet nähnyt vaivaa, tehnyt töitä ja jos tuo ei osaa sitä arvostaa, niin olet lapsellisen ja ehkä jopa väärän miehen kanssa, ainakaan teidän ei kannata asua yhdessä ennenkuin hän kasvaa hieman. Hänhän väheksyy kotiasi, töitäsi, vaivaasi mitä olet nähnyt kaiken tuon eteen... Ei tätä kaikkea tarvitse sanoa hermostuen tai huutaen, mutta sano se selkeästi ja tajua myös itse se. Eihän tuo ole mitenkään oikein. Sinä olet ottanut hänet kotiisi, jakanut kotisi, ja hän saapuu herrana paikalle paskantamaan kaiken sen päälle?! Etkö todellakaan tiedä onko tuo oikein? Etkö todellakaan osaa muka perustella tuota asiaa arvon herralle?
Hänen ei ehkä tarvitse alkaa sisustaa, mutta arvostaa sitä mitä on niin kyllä ja kiireesti. Ja pitää suunsa kiinni siitä "ylläpidosta". Sen kummemmin sitä ei tarvitsekaan perustella, muuttakoot takaisin äidin helmoihin, jos ei muuta keksi.