En varmaankaan ole ongelmieni kanssa yksin, vaikkakin siltä usein tuntuu. Ongelmat parisuhteessani ovat niin hurjia, etten kehtaa kertoa niitä läheisilleni, jotka ihmettelevät meille ihan joka päiväisiä asioitakin suureen ääneen.
Olen elänyt avoliitossa mieheni kanssa kohta kymmenen vuotta. Meillä on kolme ihanaa lasta, jotka ovat minulle kaikki kaikessa. Muutoin elämä on jotenkin valunut ja mennyt hukkaan. Hoidin lapsiamme kotona, kun he olivat pienempiä ja sain siitä kuulla jatkuvasti kuinka huono ihminen olen, kun en tuo rahaa taloon ja mieheni teki itsestään marttyyrin "elättämällä" koko perhettä. Totta kai osallistuin perheen kuluihin siinä missä pystyin, mutta mikään ei koskaan riittänyt. Nyt kun olen ansiotyössä minun pitäisi maksaa hänen omistamastaan asunnosta ja autosta käyttökuluja ja usein hän laittaakin minulle ikään kuin "rangaistukseksi" auton käyttökiellon, jos olen hänen mielestään käyttäytynyt sopimattomasti. Vieraita ei saa käydä, tai minä ja lapset emme saa käydä missään. Pitäisi istua kotona ja katsoa, kun hän kuluttaa aikaansa pokeria pelaten.
Mies ei ole koskaan halunnut sitoutua minuun näiden vuosien aikana. Hän ei ole halunnut mennä kihloihin tai naimisiin, ostaa yhteistä asuntoa, autoa, mikroa, mattoa, lamppua tai edes maitopurkkia. Kaikki on joko minun tai hänen. Ja pääasiassa homma menee niin, että hän käyttää oman palkkansa itseensä ja hänen etujensa mukaisesti ja minä huollan lapset, ostan ruuat, maksan laskut ja ostan bensat. Hänelle kertyy omaisuutta, minulle ei mitään. Puhua hän ei osaa mistään asiasta ja minä olen aina se mäkättävä lehmä. En jaksaisi enää tätä, mutten tiedä miten lähteäkkään. Minulla ei ole autoa, jota tarvitsisin joka päivä työmatkalla. Tuntuu, ettei minulla ole enää mitään ja olen menettänyt oman identiteetin ja persoonanikin tässä suhteessa. Muualla voin hengittää rauhassa, nauraa varauksetta, olla iloinen ja positiivinen oma itseni. Täällä "kotona" tuntuu, että kuristun. En tiedä mikä minut on saanut tänne aina jäämään. Miehen alkoholin käyttö on myös joka viikkoista, isäni oli alkoholisti enkä tykkää, että viinan kanssa läträtään lasten nähden, mutta hän ei välitä siitä, suuttuu vain, jos hänelle asiasta mainitsee. Tässä vain pieni pintapuolinen raapaisu elämästäni.
Miten tästä helvetistä pääsee eroon?
Olen elänyt avoliitossa mieheni kanssa kohta kymmenen vuotta. Meillä on kolme ihanaa lasta, jotka ovat minulle kaikki kaikessa. Muutoin elämä on jotenkin valunut ja mennyt hukkaan. Hoidin lapsiamme kotona, kun he olivat pienempiä ja sain siitä kuulla jatkuvasti kuinka huono ihminen olen, kun en tuo rahaa taloon ja mieheni teki itsestään marttyyrin "elättämällä" koko perhettä. Totta kai osallistuin perheen kuluihin siinä missä pystyin, mutta mikään ei koskaan riittänyt. Nyt kun olen ansiotyössä minun pitäisi maksaa hänen omistamastaan asunnosta ja autosta käyttökuluja ja usein hän laittaakin minulle ikään kuin "rangaistukseksi" auton käyttökiellon, jos olen hänen mielestään käyttäytynyt sopimattomasti. Vieraita ei saa käydä, tai minä ja lapset emme saa käydä missään. Pitäisi istua kotona ja katsoa, kun hän kuluttaa aikaansa pokeria pelaten.
Mies ei ole koskaan halunnut sitoutua minuun näiden vuosien aikana. Hän ei ole halunnut mennä kihloihin tai naimisiin, ostaa yhteistä asuntoa, autoa, mikroa, mattoa, lamppua tai edes maitopurkkia. Kaikki on joko minun tai hänen. Ja pääasiassa homma menee niin, että hän käyttää oman palkkansa itseensä ja hänen etujensa mukaisesti ja minä huollan lapset, ostan ruuat, maksan laskut ja ostan bensat. Hänelle kertyy omaisuutta, minulle ei mitään. Puhua hän ei osaa mistään asiasta ja minä olen aina se mäkättävä lehmä. En jaksaisi enää tätä, mutten tiedä miten lähteäkkään. Minulla ei ole autoa, jota tarvitsisin joka päivä työmatkalla. Tuntuu, ettei minulla ole enää mitään ja olen menettänyt oman identiteetin ja persoonanikin tässä suhteessa. Muualla voin hengittää rauhassa, nauraa varauksetta, olla iloinen ja positiivinen oma itseni. Täällä "kotona" tuntuu, että kuristun. En tiedä mikä minut on saanut tänne aina jäämään. Miehen alkoholin käyttö on myös joka viikkoista, isäni oli alkoholisti enkä tykkää, että viinan kanssa läträtään lasten nähden, mutta hän ei välitä siitä, suuttuu vain, jos hänelle asiasta mainitsee. Tässä vain pieni pintapuolinen raapaisu elämästäni.
Miten tästä helvetistä pääsee eroon?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vaikea kai tuollaisesta tilanteesta on ihan ilman muiden ihmisten apua lähteä, niin että oliskos jo aika tunnustaa vaan rehellisesti, että tarvii muidenkin läheistensä apua?
Lisäksi tarvitaan uus asunto, auto muuttoa varten, aikaa ja suunnitelmallisuutta. Työkavereistakin olis varmasti kaveriksesi jos vaan tietäisivät sun tilanteesi. Ei kannata esittää pärjäävää sillon kun ei enää pärjää, sillä kyseessähän on lastenkin tulevaisuus.
Yksin kärvistellessä menee toivo. Heti kun saa kaverin avuksi, onnistuu irrottautuminenkin helpommin.
Kannattais jo katella vuokrakämppiä työpaikkasi läheltä jolloin et tarvi autoa muuhun kuin muuttamiseen. Jos vielä muksujen hoitopaikat/koulut olis jotenkin lähellä, sitä mielekkäämmäksi muutto käy.
Tee suunnitelma, järjellä, ei tunteella. Häpeän ja suremisen yms. aika on sitten kun olet päässyt pois kumppanisi vaikutuspiiristä, sillä täytyy tollanen elämänmuutos käydä läpi myös tunteella sitten jossakin vaiheessa. Alussa tarvitaan järkeä ja järjestelmällisyyttä, jotta suunnitelmat myös toteutuu käytännössä.
Jos/kun et halua raivostunutta miestä estämään lähtöänne, olis hyvä hoitaa asiat mahdollisimman valmiiksi ensin ja suorittaa se lähtö silloin kun mies ei ole kotona tai on kaatokännissä tai muuten toimintakyvytön, tai hommata papuvoimia sen ihmisen rauhoittamiseksi. Nythän se kuvittelee ettet sä uskalla ikinä lähteä ja sen pelon ylläpitäminen on nyt yksi hänen ns. elämäntehtävistään, se ylläpitää hänen vallantunnettaan.
Joka tapauksessa sen ihmisen kanssa tuskin kannataa kuvitella keskustelevansa erosta jotenkin rakentavasti tai yhteisymmärryksessä. Erossa hän menettää sen viiimeisenkin valtansa eikä takuulla halua kokea sellaista. Lasten tapaamisoikeudet sun muut asiat hoituu sitten jälkeenpäin kun on ensin päästy tilanteesta jotenkin eteenpäin. Kannattaa sitten hakea apua ja tietoa siihen myös viranomaisilta.
Älä odota passiivisena enää, vaan ala haluta muutosta omaan ja lastesi elämään. Et todellakaan ole ainut joka lähtöä suunnittelet ja perheen epäonnea peittelet. Mutta vain aikansa kutakin, sillä muutenhan ei mikään muutu.
Kuinka paljon kuuleekaan noita tarinoita jossa nainen itkee ja marmattaa kun ukko ei maksa hänen elämistään.
Itse kun rupean parisuhteeseen sovin heti ensimmäisenä kumppanini kanssa että kumpikin maksaa elämisensä, harrastuksensa jne ja yhteinen asuminen, ruoka yms laitetaan tasan puoliksi ja homma on toiminut aina hyvin. Sekä mies että nainen ovat olleet tyytyväisiä.
Eriasia on ollut silloin jos nainen jää vaikkapa äitiyden takia kotiin niin jokaisen pitää ymmärtää se että silloin kumppania autetaan yhteisessä elämässä. Toiset ovat taas oppineet sen siivellä elelyn että haluavat lapset juuri niin pienin väliajoin että töihin ei tarvi mennä vuosiin ja kun viimeinen lapsi on sen ikäinen että äiti voisi mennä töihin niin jäädäänkin siipeilijäksi.
Olisiko peiliin katsomisen paikka hä?
Tietenkin puhut erosta sen takia kun aina joku pillun kipeä on valmis elättämään sinutkin mutta onko tuollainen kiertolais elämä mistään kotoisin!
No, eipä kuulosta miehesi ihan ihannemieheltä, mutta asiaasi ei auta se, että tavallaan kiellät itseältäsikkin sen, että itse olet valinnut. Teillä on 3 lasta: ei ne ihan itsestään alkuun panneet itseään, vaan sinä yhdessä miehesi kanssa. Jokaisella kertaa olit vähintäään 9 kk raskaana ja jokaikinen kerta oli aikaa miettiä hankitko kierukan heti seuraavaksi, tai tuleeko enää seuraavaa tämä miehen kanssa, keskustella raha-asioista tai todeta, ettei keskustelusta tule mitään. Siis olet mahtanut asioille sen suhteen jotain, mutta olet valinnut seurustella tuon miehen kanssa, muuttaa hänen kanssaan yhteen, kantaa ja synnyttää hänelle 3 lasta. Et siis ole voimaton olosuhteiden uhri, vaan ihan itse päätöksesi tehnyt aikuinen nainen.
Miten siis elämäsi on vain "valunut hukkaan"? Olet itse vaikuttanut sen kulkuun aika paljonkin.
Ok, miehesi ei osaa arvostaa lasten hoitoa työnä, se on väärin. Nyt olet ansiotyössä, joten tottakai maksat asunnosta ja autosta, mutta miksi et toisaalta hommaa omaa autoa, niitä saa parilla tonnilla ja aina saa työkaverin, kaverin miehen, serkun, veljen tms. mukaan, jos oma mies ei lähde, katsomaan autoa, neuvottelemaan hinnoista jne. jos tarvitsee apua. Itse en tarvitse, katson, että osaan autoni kyllä valita, korjaamolle sen saa korjattavaksi ihan rahalla. Miksi siis sinulla ei ole omaa autoa?
Kaikki muutkin ovat sen vaan joutuneet ostamaan, ei sitä kukaan ovelle tuo. Niinkun ei muutakaan.
Käyt töissä, eli saat myös pienen lainan, toisaalta, jos miehelläsi on asunto nimissään, sinulla ei pitäisi olla siitä myöskään velkaa. Voit siis ostaa itsellesi sijoitusasunnon velalla, ja varmistaa selustasi, jos haluat. Korot tulevat nousemaan kyllä ja ovat 10 vuodessa huipussaan joten lasken sen mukaan, mutta enivei, sinä saisit myös teille toisen asunnon. Omiin nimiisi. Omaisuutta ei kerry itsestään.
Miksi maksat bensat autoon, mikä ei ole sinun ja mitä et saa käyttää miten haluat? Ostat aina sen mitä tarvitset etkä muuta. Jos maksat kaikki laskut, niin et maksa asunnosta mitään. Sen voi sanella, siitä ei tarvitse neuvotella: kun et ole asunnossa kiinni, etkä siitä mitään saa, hän ei voi karhutakaan.
Laskut riittää kyllä, eiköhän niitä sen verran tule joka taloudessa.
No, tietenkin, sitten tullaan tähän alkoholin ym. käyttöön: voihan se olla, että miehesi todella on alkoholistinen ja lynttäävä paskiainen, josta sinun todella pitäisikin hankkiutua eroon. Mutta kun se on se sama juttu: ei sitä kukaan sinulle ovelle tuo sitä elämää, ei tule muita hankkimaan sulle asuntoja ja autoja, etsimään asioita elämääsi, antamaan voimia, järjestelemään uusiksi palasia, kyllä se on sinun vaan ihan itse tehtävä. Muuttamalla pääsee pois, asunnon ja auton saa hankkimalla, töitä löytää etsimällä (no ei kyllä nykyään ihan heti ja helpolla, mutta ilmankaan ei ainakaan), ammatin saa opiskelemalla, rahaa jää säästöön säästämällä, omaisuus pitää hankkia, ja kyllä, se puolisokin pitää vaan itse valita. Jos sinä et tiedä miten lähteä, niin kuka sen tietää? Jos sinä et sitä itse tee, niin kenen se pitäisi tehdä?
Todellinen itsenäisyys on vaivanloista, yksin on raskastakin elää, kaikki maksaa helvetisti, sellaista se on. Sellaista se vaan on. Sitten siitä saa jotain, tai sitten ei. Valintoja ja se siitä.
Olisko sulla ketään kaveria tai ystävää kenelle voisit uskoutua tuosta teidän perhe-elämästä? Jos sulla ei ole luotettavaa ystävää niin käy vaikka seurakunnan perheneuvojan tai työpaikkasi terveydenhoitajan juttusilla. Miehesi käyttäytyminen ei kuullosta normaalilta eikä parisuhteenne terveeltä suhteelta. Olet alistettu ja sinua kohdellaan todella huonosti. Ota yhteys kotipaikkakuntasi sosiaalitoimistoon ja kysy olisko heillä mahdollisuutta auttaa sinua saamaan nopeasti uutta asuntoa ja järjestää lapsille hoitopaikat. Oikeusaputoimistosta saat apua avioeroon liittyvissä asioissa. Asiat ei järjesty itsestään, eikä elämäsi tuosta itsekseen parane. Ala rohkeasti toimimaan ja jätä huono avioliittosi. Miehesi varmaankin tekee kaikkensa estääkseen lähtösi, mutta hyvin valmisteltu on puoliksi toteteuttu. Rohkeutta ja voimia sinulle!