Näin taas viime yönä inhottavaa unta jossa entinen kaverini pahoinpiteli minua raa'asti ja vandalisoi omaisuuttani. Unen lopussa nousin vastarintaan sanomalla etten pidä siitä.
Tämän sama kaveri mukana tuomine sivuilmiöineen seurasi elämääni 7-vuotiaasta 18-vuotiaaksi asti (nyrkillä lyömisestä 7-vuotiaana tappouhkaukseen aikuisiän kynnyksellä) jonka jälkeen olen satunnaisesti nähnyt häntä kotikaupungissani sekä ehkä jonkun kerran muuallakin. Varsinkin ennen tiettyä alakulttuuria ulkonäöllisesti edustavan mieshenkilön näkeminen kadulla aiheutti fyysistä pahoinvointia jota sitten helpotti yleensä tieto siitä ettei se sitten kuitenkaan ollut hän. Tosin itsesensuuria tuli myös harjoitettua tällaisissa tapauksissa ja käännettyä katse pois.
Isäni eli väkivaltaisen lapsuuden huonoissa kotioloissa (jolloin kuulemma nukkui puukko tyynyn alla) ja tuolloin levottomassa kaupunginosassa ja oli itsekkin mukana monissa tappeluissa ja metkuissa. Joskus minusta on tuntunut, hyvistä syistä, että isäni on pettynyt siihen miten suhteellisen herkkä minusta kuitenkin tuli jo varhain. Muutamat, harvat tapaukset joissa isä melko nuorena miehenä suhtautui kylmästi tai välinpitämättömästi siihen kun loukkasin itseni ovat jääneet mieleen. Myös teini-iän ajalta muistan yhden isän letkautuksen siitä miten saisin olla kovempi. En kuitenkaan ole katkera isälleni ja koen että hän on ollut hyvin kärsivällinen ja avulias moninaisissa ongelmissani senkin jälkeen kun hän ei ole ollut minusta enää missään juridisessa vastuussa.
-
Kuitenkin isäni omat koettelemukset ja taustat luultavasti vaikuttavat hänen suhtautumiseensa minun ongelmiini sen kiistattomuuden lisäksi ettei vieras ihminen koskaan voi täysin samaistua toisen ihmisen sielunelämään.
-
Ymmärrän että jonkinlainen aggressio, kokemus väkivallan todellisuudesta ja läsnäolosta tietyllä henkisellä tasolla kuuluu jollakin tavalla jokaisen miehen luolamiesvaistoihin. En kuitenkaan koe että minulle tarvitsi tapahtua sitä mitä tapahtunut on ja uskon että moni minua sellaista luonnostaan paremmin kestävä on altistunut huonoille kokemuksille vähemmän kuin minä.
Tämän sama kaveri mukana tuomine sivuilmiöineen seurasi elämääni 7-vuotiaasta 18-vuotiaaksi asti (nyrkillä lyömisestä 7-vuotiaana tappouhkaukseen aikuisiän kynnyksellä) jonka jälkeen olen satunnaisesti nähnyt häntä kotikaupungissani sekä ehkä jonkun kerran muuallakin. Varsinkin ennen tiettyä alakulttuuria ulkonäöllisesti edustavan mieshenkilön näkeminen kadulla aiheutti fyysistä pahoinvointia jota sitten helpotti yleensä tieto siitä ettei se sitten kuitenkaan ollut hän. Tosin itsesensuuria tuli myös harjoitettua tällaisissa tapauksissa ja käännettyä katse pois.
Isäni eli väkivaltaisen lapsuuden huonoissa kotioloissa (jolloin kuulemma nukkui puukko tyynyn alla) ja tuolloin levottomassa kaupunginosassa ja oli itsekkin mukana monissa tappeluissa ja metkuissa. Joskus minusta on tuntunut, hyvistä syistä, että isäni on pettynyt siihen miten suhteellisen herkkä minusta kuitenkin tuli jo varhain. Muutamat, harvat tapaukset joissa isä melko nuorena miehenä suhtautui kylmästi tai välinpitämättömästi siihen kun loukkasin itseni ovat jääneet mieleen. Myös teini-iän ajalta muistan yhden isän letkautuksen siitä miten saisin olla kovempi. En kuitenkaan ole katkera isälleni ja koen että hän on ollut hyvin kärsivällinen ja avulias moninaisissa ongelmissani senkin jälkeen kun hän ei ole ollut minusta enää missään juridisessa vastuussa.
-
Kuitenkin isäni omat koettelemukset ja taustat luultavasti vaikuttavat hänen suhtautumiseensa minun ongelmiini sen kiistattomuuden lisäksi ettei vieras ihminen koskaan voi täysin samaistua toisen ihmisen sielunelämään.
-
Ymmärrän että jonkinlainen aggressio, kokemus väkivallan todellisuudesta ja läsnäolosta tietyllä henkisellä tasolla kuuluu jollakin tavalla jokaisen miehen luolamiesvaistoihin. En kuitenkaan koe että minulle tarvitsi tapahtua sitä mitä tapahtunut on ja uskon että moni minua sellaista luonnostaan paremmin kestävä on altistunut huonoille kokemuksille vähemmän kuin minä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Perustelen luontaista herkkyyttäni erilaisilla diagnooseille, omilla subjektiivisilla tunteillani ja jossakin määrin feminiinisellä kykyprofiililla.
Kehityin kuitenkin ihan normaalisti fyysisesti enkä ole koskaan ollut mikään erityisen heikko vaikka joissakin lajeissa pärjäsin huonosti. Toisissa hyvin.
Tuntuu nyt että vaikka kaikki tuo on mennyttä aikaa, käyn kuitenkin päivittäistä taistelua, myös fyysisesti, noiden samojen asioiden ja ihmisten kanssa tietyllä etäisellä tasolla. Uskon että tämä rajoittaa elämääni vaikka tietyssä määrin terve viha ja tyytymättömyys on myös hyvä asia, erityisesti koska (varmasti paljolti kiusauksen sun muun vaikutuksesta) syrjäytymiseni alkoi hyvin nuorena ja jäin ikätovereita selvästi jälkeen akateemisesti, sosiaalisesti ja elämänhallinnan- ja kokemusten suhteen ja olen nyt viime vuosina yrittänyt aggressiivisesti kiriä ja jopa ohittaa heidät.
Tärkeimpiä asioita tässä kuitenkin on tuntemukseni ja vakaumukseni siitä että haluan olla mahdollisimman erilainen kuin kiusaajani (ja siinä sivussa näyttää myös mahdollisesti joillekkin entisille opettajilleni sun muille epäilijöille) ettei kukaan pystyisi tekemään mitään hiuksenpaksuakaan yhtäläisyyttä minun ja hänen/heidän välilleen. Kiusaajani ei(vät) minun ilokseni saanut mitään parhaita eväitä elämään enkä ihmettelisi jos tulevaisuus siellä päässä olisi esim.linnassa. Jos henki siellä päässä lakkaisi pihisemästä ja se tulisi minun tietooni (toki on pieni tilastollinen mahdollisuus että näin onkin jo käynyt ja olen tekemisissä aaveitten kanssa) niin saattaisi olla että sydämeltäni vierähtäisi iso kivi, tai sitten ei. Aika näyttää jos on näyttääkseen.
-
En periaatteessa haluaisi vihata ketään ja tällaiset tunteet aiheuttavat minulle ristiriitaisia (lisä)tunteita mutta loppujen lopuksi taidan olla oikeutettu tuntemaan ihan mitä haluan. En jaksa uskoa että onnekkaammassa ympäristössä olisin kehittynyt naiviksi maailman epäkohtien suhteen, olisin vain voinut kohdata ne sitten kun olisin tarpeeksi vahva eivätkä ne voisi enää samalla tavalla vahingoittaa minua. Joskus kun olen muilla foorumeilla tai toisten ihmisten kanssa tästä puhunut niin he ovat sanoneet että minun pitäisi aloittaa nyrkkeily/joku taistelulaji patoutumien käsittelemiseksi ja olenkin nyt vakavasti sitä harkitsemassa. Teininä ja lapsena tuollaiset harrastukset jäivät kesken motivaation puutteen vuoksi, ja on vaikeaa sanoa nyt onko esim.se sellainen asia jota minä oikeasti haluan tehdä* vai asia jota kuvittelen haluavani tehdä jotta tuntisin itseni eheämmäksi (tässä on vähän sama asetelma kuin jos huippulahjakkaana pidetty oppilas hyödyntää taitojaan menemällä hyvin arvostettuun kouluun kuten häneltä odotetaan verrattuna siihen että hitaaksi leimattu ihminen tavoittelee tutkintopaprua osoittaakseen osaavansa. Eli lähtökohdat ovat erilaiset ja toinen vain vahvistaa hyvällä pidolla ollutta itsetuntoaan ja toinen yrittää korjailla vammoja). Tietysti mikä tahansa työ kiittää tekijäänsä kun se on tehty. Joka tapauksessa jos asiani olisivat menneet paremmin, saattaisin sen sijaan keskittyä enemmän vain asioihin joilla olen laskeskellut olevan konkreettista, viatonta yhteiskunnallista merkitystä ja iloa kuten erilaiset eläin(suojelu)harrastukset ja toiminta joihin olen tuntenut luontaista vetoa ilman mitään ulkopuolista painostusta tai käsiteltäviä traumoja. Tai työelämään kouluttautuminen johon taas veto tulee yhteiskunnan asettamista rooliodotuksista ja johon minulla ei liity mitään traumoja ja josta saan välitöntä kiitollisuudentunnetta. Toki kaikkien miesten tekemisiä säätelevät osittain myös naisista kumpuavat paineet jotka ovat osittain samoja kuin yhteiskunnan osoittamat paineet. Koen että omalla kohdallani kiusauksen aiheuttamat muistot eli kokemus yksittäisistä miespuolisista henkilöistä säätelevät minun tekemisiäni vielä paljon kovemmin kuin naiset tai yhteiskunta. Naiset eivät oikeastaan säätele minun toimintaani kovinkaan paljoa. Käyn kyllä salilla myös 'naisten takia' mutta kovin motivaatio siihen on ainakin tietyssä vaiheessa tullut enemmänkin inhosta ja vihasta. Naisia taas en ole tavoitellut erityisen aggressiivisesti koska en ole nähnyt mitään perusteluja siitä että naisettomuus tekisi minusta laiskan, lusmun, tyhmän, ilkeän tai jotain muuta pahaa jotka ovat ominaisuuksia jotka yhdistän vahvasti kiusaajiini. Naisten tavoittelu ei siis anna minulle sellaista ylpeydentunnetta kuin monet muut asiat, enkä myös koe olevani huonompi kuin joku typerä rikollinen jos hänellä on tyttöystävä ja minulla ei koska mielestäni pariutumisella ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.
Terapiaa. Lääkitys. Eikös sinulla ollut ihan diagnosoitu skitsofrenia? Pidä kiinni hoitosuhteestasi. Etsi vertaistukea mt-yhdistyksistä.
Minulla oli ennen sellainen diagnoosi mutta se on poistettu tiedoista ja diagnoosin tehnyt lääkäri alennettu virastaan.