Pakko purkautuu tänne, isäni teki 8kk sitten itsemurhan emme nähneet useasti mutta päivittäin puhelimella yhteydessä. Minulla meni elämän halu ihan kokonaan tuntuuu etten jaksa enää mitään tehdä kun aina mielessä isä :/ kukaan ei ymmärrä että vaikka emme nähneet useasti ja olihan hänellä omat ongelmansa MUTTA silti rakastin häntä ja nythän sen vasta huomaa kun menettää että kumpa oisi käynyt kylässä kun niin monesti tahtoi kylään. Sukulaisenikin luulevat että asian yli on päästy mutta kun ei, en jaksa tätä enään :(
isän kuolema
ikävääääd
3520
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
itse menetin oman isäni pitkäaikaisen sairauden myötä puoli vuotta sitten.
Itselläni nousi myös eilen tunteet pintaa kun tajusin kuinka yksin mä jäin isän kuoleman myötä. Hän oli mulle henkilö joka oli aidosti kiinnostunut siitä mitä minulle kuuluu, aidosti kiinnostunut kannustamaan menemään elämässä eteenpäin ja aidosti seiso minun takana kun hänen apuaan tarvitsin.
Hoksasin juuri että minulta ei ole puoleen vuoteen kysytty että mitä minulle oikeasti kuuluu. Elämän yksinkertaisten asioitten tekeminen yksin, siis tekemällä kaikki yksin ilman että kukaan vapaaehtoisesti ilmoittaa että "mä voin auttaa tässä" on yllättävän työlästä! Miksi kukaan ei enää auta vaikka selvästi näkee että pelkkä oven aukaiseminenkin saattaisi jo pelastaa mun päivän??
Mä olen niin lopen kyllästynyt kerjäämään kavereilta apua yhteen jos toiseen asiaan mutta kun sähkömiesten, putkimiesten tai kirvesmiesten saaminen paikalle on yllättävän haastavaa ja joissakin tapauksissa kallista, tässä alkaa olemaan jo ihan lopen uupunut.
Jotta en olisi niin ärsyttävän uusavuton olen mennyt kaikenmaailman kansalaisopistojen piiriin väkertämään työkaluilla yhtä jos toista että edes jotain osaisin tehdä ihan itse. Tiedättekö? Ihan itse tein tässä yhden homman alusta loppuun saakka itse ja olin niin sairaan innoissani ja riemuissani että tuskin pysyin nahoissani. Se mulle tärkeä henkilö joka aidosti olisi tässä minun riemussa mukana ja onnittelisi aidosti onnistumisesta makaa pari metriä mulla alla hautausmaalla - Niinpä niin isä, minä tein sen, ihan itse.
juuri samalta tuntuu minusta, kumpa ajassa voisi mennä takaisin siihen kun olin 10v ja kaikki on hyvin perhe oli koossa jne.. Ja äidin kanssa ei ole mitkään hyvät välit tuntuu että voisin muuttaa 500km päähä täältä helvetistä ettei tarvitse nähdä ketään tuttuja. Kaikki vain luulee että minua ei tuntunut missään kun isäni kuoli! en kestä, alkaa tuntumaan että voisi mennä itse perässä :(
Muista että sinä et ole vastuussa isäsi ratkaisusta, rakkkaushan ei häviä ja näissä meidän-tapauksissa..se vaan korostuu, ja oman syyllisyydentunne voimistuu.
Minun isäni lähti oman käden kautta ..hetkinen, pitää pysähtyä miettimän..19 vuotta sitten.
Isäni oli persoona josta joko tykättin tai sitten ei, joka ei millään lailla ennustanut tulevaa.
Ihminen vaan väsyy jossain vaiheessa elämäänsä,ja tekee sitten vaan oman ratkaisunsa.Se on niin pienestä kiinni oikeasti..
On se vaan niin helevetin kova paikka jälkeenjääneille, että ei siitä oikeasti toivu koskaan.
Mutta meidät on luotu tänne elämän ja vaikka kuinka lujille ottaa, ihan ite pitää surut surra jne.
Mutta koskaan ei saa jäädä "tuleen makaamaan"
ja kun käyt itseksesi läpi asiaa, huomaat, että, kun et asialle enää voi mitään, ymmärrät paremmin hänen ratkaisuaan.
Tsemppiä ja valoa elämään..