Tällä palstalla taitaa yleisin näkökulma olla se, että miehen syrjäytyminen johtuu pääasiassa naisista, mediasta, "panomiehistä", aatteista, arvoista, vakaumuksista jne. ,mutta ei niinkään miehestä itsestään?
Mahtaako löytyä toista, jonka mielestä oma asenne ja käytös on ollut syy numero 1. ,joka on johtanut yksin jäämiseen?
Itse olin teini-ikäisenä aika syrjäänvetäytyvä, eikä mulla ollut juuri kavereita, puhumattakaan, että olisi uskaltanut lähestyä tyttöjä . Sitten jossain vaiheessa, kun toisilla alkoi olla suhteita, baarireissuja, bileitä jne. ja tunsin jääväni ulkopuoliseksi, iski angsti päälle: "No vittu mähän olen sitten yksin!" "En tarvitse ketään, en puhu kenellekään, en mene baariin enkä juo viinaa, en panosta vaatetukseen enkä ulkonäköön enkä muutenkaan välitä yhtään mistään kun eihän mun tarvi kun mähän olen aina yksin jne."
Jostain 17-vuotiaasta asti oli muka ihan selvää, että en koskaan saa ketään, eikä minun siksi kannata lähestyä naisia ollenkaan (vaikka välillä teki kyllä kovastikin mieli...). Eipä kyllä minuakaan lähestynyt kukaan, eli kyllähän oma markkina-arvokin taisi olla lähellä nollaa. Ei varmaan jäänyt epäselväksi mistä syystä. Tai enhän mä oikeastaan ollut edes tavoitettavissa, kun en koskaan käynyt "missään".
Nyt 26-vuotiaana tuntuu pahalta. En mä voi elää näin. On työ, asunto, auto, harrastuksia ja muutenkin "kaikki laitteet on" melkein kun Gösta Sundqvistin laulussa. Olen vaan niin totaalisen YKSIN. Jotain tuttuja on, mutta ei tosiystävää. Omanikäisen naisen kanssa en ole varmaan edes jutellut vuosiin. Vanhemmat ovat jo sairaita vanhuksia, ei niiltä saa enää henkistä tukea. Välillä tulee "kauhunhetkiä" kun ajattelee, ettei kukaan oikeasti välitä minusta. Vastaavasti minulla ei ole ketään, josta voisin välittää. Mä olen täysin hylätty ihminen. Onko kuitenkin niin, että vaikka kuinka kuvittelee olevansa itsenäinen ja riippumaton ei silti voi olla onnellinen ilman toista ihmistä, joka hyväksyy sinut ja tahtoo olla seurassasi?
Mikä avuksi? Pitäisi varmaan ryhdistäytyä ja lähteä ihmisten ilmoille etsimään niitä tärkeitä ihmiskontakteja. Tosi helppoa ja hauskaa kohta kolmikymppisenä vanhanapoikana... :P
Onko jollain muulla samanlaisia fiiliksiä?
Mahtaako löytyä toista, jonka mielestä oma asenne ja käytös on ollut syy numero 1. ,joka on johtanut yksin jäämiseen?
Itse olin teini-ikäisenä aika syrjäänvetäytyvä, eikä mulla ollut juuri kavereita, puhumattakaan, että olisi uskaltanut lähestyä tyttöjä . Sitten jossain vaiheessa, kun toisilla alkoi olla suhteita, baarireissuja, bileitä jne. ja tunsin jääväni ulkopuoliseksi, iski angsti päälle: "No vittu mähän olen sitten yksin!" "En tarvitse ketään, en puhu kenellekään, en mene baariin enkä juo viinaa, en panosta vaatetukseen enkä ulkonäköön enkä muutenkaan välitä yhtään mistään kun eihän mun tarvi kun mähän olen aina yksin jne."
Jostain 17-vuotiaasta asti oli muka ihan selvää, että en koskaan saa ketään, eikä minun siksi kannata lähestyä naisia ollenkaan (vaikka välillä teki kyllä kovastikin mieli...). Eipä kyllä minuakaan lähestynyt kukaan, eli kyllähän oma markkina-arvokin taisi olla lähellä nollaa. Ei varmaan jäänyt epäselväksi mistä syystä. Tai enhän mä oikeastaan ollut edes tavoitettavissa, kun en koskaan käynyt "missään".
Nyt 26-vuotiaana tuntuu pahalta. En mä voi elää näin. On työ, asunto, auto, harrastuksia ja muutenkin "kaikki laitteet on" melkein kun Gösta Sundqvistin laulussa. Olen vaan niin totaalisen YKSIN. Jotain tuttuja on, mutta ei tosiystävää. Omanikäisen naisen kanssa en ole varmaan edes jutellut vuosiin. Vanhemmat ovat jo sairaita vanhuksia, ei niiltä saa enää henkistä tukea. Välillä tulee "kauhunhetkiä" kun ajattelee, ettei kukaan oikeasti välitä minusta. Vastaavasti minulla ei ole ketään, josta voisin välittää. Mä olen täysin hylätty ihminen. Onko kuitenkin niin, että vaikka kuinka kuvittelee olevansa itsenäinen ja riippumaton ei silti voi olla onnellinen ilman toista ihmistä, joka hyväksyy sinut ja tahtoo olla seurassasi?
Mikä avuksi? Pitäisi varmaan ryhdistäytyä ja lähteä ihmisten ilmoille etsimään niitä tärkeitä ihmiskontakteja. Tosi helppoa ja hauskaa kohta kolmikymppisenä vanhanapoikana... :P
Onko jollain muulla samanlaisia fiiliksiä?
Vastaukset 66
Vanhimmat
Kyllä se tosiaan omasta itsestään johtuu.. Vaikka hankala sitä on oikeasti myöntää itselleen niin että sen uskookin... Samanlaisia fiiliksiä mullakin, vaikkakin elämäntilanteeni onkin paljon huonommassa järjestyksessä kuin sinulla sanomasi perusteella. Omasta itsestä pitäis kuitenkin lähteä liikkeelle jos haluaa asioiden muuttuvan. Kirjoitustasi pohtiessa tuli mieleen yksi Zen tarina, jonka olin joskus kauan sitten lukenut.. Ja oli pakko yrittää löytää se googlesta. Mun mielestä aika hieno:
Tea cups
A student asked Suzuki Roshi why the Japanese make their teacups so thin and delicate that they break easily. “It’s not that they’re too delicate,” he answered, “but that you don’t know how to handle them. You must adjust yourself to the environment, and not vice versa.”
Tuollaisesta tilanteesta on usein aika hankala päästä ulos.
Jos naiset ovat täysin vieraita otuksia, ehkä joku harrastus, jossa tutustuu ihan pakostakin naisiin olisi hyvä.
Minulla tulee mieleen paritanssi tai kansalaisopiston erilaiset kurssit. Jos paritanssiin päädyt, muista että laji on aloittelijamiehelle aika julma: Mutta kun riittävästi treenaa, kyllä se siitä.
Itsellä vähän samankaltaisia kokemuksia. Olen 26 vuotias mies ja juuri koulusta valmistunut. Nyt kun koulu loppui ja suurin osa kavereita on töissä ja parisuhteessa niin sitä vasta ensimmäistä kertaa todellakin huomasi että kuinka yksin sitä onkaan. Olen aina ollut sosiaalinen ja minulla on ollut jo lapsesta saakka melko laaja kaveripiiri, tosin naisia ei tuohon joukkoon muutamaa puolituttua enempää kuulu.
Nuorempana olin hieman ujo naisia kohtaan ja minun oli vaikea lähestyä naisia seksuaalisessa mielessä, en ole kuitenkaan homo enkä ole saanut mitään uskonnollista kasvatusta, olin vain ujo. Jossain vaiheessa teininä sitten jäi tuo naisten iskeminen ja yritykset lähestyä heitä seksuaalisessa mielessä pois kokonaan, päätin että olen yksin (ainakin naisten suhteen), elämäni oli tästä huolimatta melko hyvää, oli paljon kavereita, sosiaalista elämää ja harrastukset sekä opiskelu täyttivät päivät melko hyvin. Ei minulla ollut tyhjää aikaa ennen kuin nyt ja nyt sitä on sitten vasta alkanut huomata että kyllähän tuota pitäisi joku nainen elämääni saada.
Mutta miten? Nuoruuden ujoudessa tehty päätös olla lähestymättä naisia on pitänyt melko hyvin, vaikkei se nyt mitään ehdoton päätös ollutkaan. En ole edes suudellut naista, seksistä tai seurustelusta puhumattakaan. Ja nyt kun pitäisi tuo kaikki aloittaa, niin huomaan olevani melkoisessa altavastaajan asemassa tässä, ikäisilläni naisilla on useimmilla jo yli vuosikymmenen kokemus näistä asioita, kun taas minä otan vasta niitä ensi askeliani. Mutta en minä naisia tai yhteiskuntaa tästä syytä, ihan oma vikahan tuo on etten silloin 14-16 vuotiaana teinidiskossa ollessani osannut lähestyä naisia ja 18 vuotiaana kun yökerhot eivät kiinnostaneet (kuten ei se liiallinen kännääminenkään) niin en sitten käynyt niissä kuin ehkä sen kerran vuodessa kun kaverit pakottivat.
Juuri näin. Eli silloin kun oli mukana valtion tarjoamassa putkessa (peruskoulu => 2.aste => intti => lisää koulua) niin pystyi pitämään yllä harhakuvitelmaa itsestään vahvana ihmisenä (vaikka oikeasti olikin henkisesti aika rankkaa). Silloin oli kuitenkin ympärillä toisia ihmisiä ja koko ajan oli jotain tavotteita, jotka saivat odottamaan huomista (uusi opiskelupaikka, tentin tai kurssin läpäisy jne.) Nyt kun tästä "putkesta" on pois niin tuntuu vaan tyhjältä. Ei paljon naurata ajatella, että mun loppuelämäni voi olla sitä että herään, menen duuniiin, tulen duunista, syön, runkkaan, menen nukkumaan. Onhan tietysti harrastukset, liikunta, musiikki ym. mielekäs, mutta jotain puuttuu.
Eihän mullakaan mitään "käyttöä" olisi naiselle, olenhan minä pitänyt oman talouteni kunnossa tähänkin asti. Sama koskee seksiä: Ei mulla pää hajoa, vaikka en pääsisikään "nussimaan", kun ei ole hajonnut tähänkään asti. Olis silti kiva jos joku välittäisi edes vähäsen...
Teille kummallekin siinä yläpuolella: voi kuulostaa aika lohduttomalta, mutta näkisin, että teidän ongelmat ratkeaa helpoiten, kun vetää viinaa/ huumeita/ lääkkeitä sopivina cocktaileina, ja sitten johonkin k18 teinidiskoon sekoilemaan. Se on helpoin keino päästä eroon teidän suurimmasta esteestä koko jutussa, eli siitä harhaluulosta, että naiset arvostaisi ripauksenkaan vertaa miehen kunnollisuutta tai kiltteyttä tai muuta vastaavaa.
On harkinnassa :D
Tosin tältä tasolta lähtiessä ensimmäinen askel voi olla vaikka se, että rohkaistuu kirjoittamaan sinkkupalstalle... :E
Joo, yliopiston loppuun saakka itsellänikin oli aina noita tavoitteita (tentit, gradu jne.) eikä sitä omaa yksinäisyyttä osannut edes nähdä, kun aina oli ihmisten ympäröimänä ja tekemistä riitti. Nyt kun valmistuin, jäin työttömäksi ja kaveripiiri on alkanut pariutumaan tai muuttanut pois opiskelupaikkakunnalta, niin sitä on jäänyt yksin. Ainoa ajanviete on käydä salilla ja täytellä työhakemuksia, kavereita näkee vain viikonloppuisin jos edes silloinkaan.
Pahin ongelma tässä on oikeastaan juuri tuo Twin Sixin kuvailema ongelma, ettei sitä naista oikeastaan ole aiemminkaan tarvinnut, niin ei sitä periaatteessa ole pakko nytkään hankkia. Minäkin olen itse asuntoni osannut siivota, pyykit pestä ja ruokaa laittaa. Seksin suhteen sitä on oppinut olemaan "omavarainen", ja hulluksihan sitä olisi jo tullut jos sitä seksiä olisi nyt ihan pakko saada.
Mistä siis motivaatio lähestyä naisia? Itselleni tuo lähestyminen on vieläkin hieman vaikeaa ja koen sen joskus jopa ahdistavaksi, joten en sitä mielellään tee, varsinkaan kun ei mikään pakko ole. Tästä huolimatta sitä kuitenkin tietää että jos sitä ei ala käymään baareissa ja tekemään noita aloitteita naisia kohtaan, niin yksinhän sitä jää koko loppuelämäksi, eikä se ole kovinkaan kiva ajatus, varsinkin kun itse ainakin haluan perheen ja lapsiakin tässä seuraavan 10 vuoden aikana.
Mutta en näe tuota "kännissä baariin sekoilemaan" vaihtoehtoa kovinkaan toimivana konseptina itselleni, sillä alkoholi ei tee minusta yhtään sen parempaa naisten iskijää kuin olen selvänäkään, minua jännittää yhtä paljon kännissä kuin selvinpäinkin. Toiseksi alkoholi vaikuttaa minuun enemmänkin siten että kun olen juonut "tarpeeksi" niin tasapaino alkaa heiketä, mutta järki pelaa yhtä selvästi kuin selvänäkin. Ja huumeita/lääkkecoctaileja en ala edes kokeilemaan, en vaikka niillä naisia saisikin.
Ei kannata mihinkään teinidiskoon mennä paitsi jos on ajatusmaailmaltaan itsekin teini. Vähän vanhemmat n. 23v ja yli, naiset, niitten kanssa tulee yleensä paremmin juttuun kun ne ei ole välttämättä niin pintaliitäjiä ja tyhjäpäitä. 18-vuotiaan maailmankuva on yleensä vaan se mitä tv:stä ja mainonnasta tarjotaan, eli sun pitäis olla just se sen hetken trendin mukainen jätkä jotta sä kiinnostaisit niitä.
Viina, huumeet ja lääkkeet sopivana cocktailina kuulostaa aika tyhmältä. Varsinkin lääkkeet ja viina sekaisin, niin vittu jee, teholle mennään tai hautausmaalle - pisteet sulle hyvistä neuvoista m30.
Viinan voimalla olen kyllä itsekin opetellut sosiaalisuutta, mutta naiset ei yleensä tykkää mistään ympäripäissään olevista.
"ettei sitä naista oikeastaan ole aiemminkaan tarvinnut, niin ei sitä periaatteessa ole pakko nytkään hankkia. Minäkin olen itse asuntoni osannut siivota, pyykit pestä ja ruokaa laittaa. Seksin suhteen sitä on oppinut olemaan "omavarainen"
Naista tarvitsee mahdollisesti mielestäsi vain:
a) siivoamaan, pyykkiä pesemään, ruokaa laittamaan
b) seksiin
Miten olisi toinen ihminen, jonka kanssa jakaa elämä? Joku toinen fiksu ja persoonallinen ihminen, jonka kanssa keskustella? Läheisyys? Välittäminen? Toisen ihmisen arvostaminen?
Totta, kyllähän sitä naista kaipaa elämään monessa eri asiassa, mutta nuo mainitsemani asiat olivat niitä kaikkein konkreettisimpia. Ei sitä läheisyyden kaipuuta tai toisen ihmisen arvostusta osaa niin kaivata kun ei ole sitä koskaan kokenutkaan. Totta kai haluan naisen elämääni jakamaan sen ilot ja surut, mutta en vain osaa määritellä tuota tarvetta kovinkaan hyvin kun ei ole mitään vertailupohjaa.
Ja nytkin tuo päällimmäinen tarve saada nainen elämääni on se että olen yksinäinen ensimmäistä kertaa elämässäni ja minulla on tavoitteena elämässä saada lapsia ja perhe. Joku voisi väittää että haluan naisen siis vain pelkästään omien itsekkäiden tarpeitteni takia, ja niinhän se onkin, ei minulla ole mitään jaloa ja ylevää syytä saada itselleni nainen, kaikki syyt ovat puhtaasti itsekkäitä.
"
Miten olisi toinen ihminen, jonka kanssa jakaa elämä? Joku toinen fiksu ja persoonallinen ihminen, jonka kanssa keskustella? Läheisyys? Välittäminen? Toisen ihmisen arvostaminen?
"
Eihän noista kuin tuo ensimmäinen ole sellainen johon parisuhdetta tarvitaan ja tietysti lapsen hankkiminen. Muut on mahdollisia ilman parisuhdettakin. Hyvä ystävyys on oikestaan tärkeämpi kuin parisuhde. Eli sinällään naista ei tarvitse kovinkaan moneen asiaan.
Joo. Kunnon alkoholismi tai huumeongelma auttaa tosi paljon mukavan tyttöystävän löytämisessä.
Laittakaa sarkasmifiltteri päälle.
Joo siis ei todellakaan ole sekakäyttö tai 18-kesäisten härkkiminen lääkepöllyissä oikea veto tähän paikkaan. Mutta kiitos vinkistä, pannaan suoraan Ö-mappiin...
Kaikki ovat tuossa mielessä itsekkäitä. Minä haluan naisen koska haluan olla rakastettu ja antaa rakkautta. En mä parisuhdetta missään hyväntekeväisyysmielessä ajatellut perustaa vaan kyllä munkin täytyy saada siitä jotain irti. Perhe on aika toissijainen juttu. Ennemmin hyvä parisuhde kun perhe kenen tahansa kanssa.
Niin no eipä olis kovin kiva suhde jos se kumppani ei olis paras ystävä.
m30.: olet kylmä, kyyninen, ilkeä ja katkera. On sulla tainnut elämä olla silkkaa samettia kun on noin paljon voimia valittamiseen.
Ei naista ole pankko "hankkia". Sinulle sopisi varmaan parhaiten, ettei elämässäsi olisi koskaan naista. Puhtaasti itsekkäät syyt voivat tuntua mielekkäiltä nyt, mutta suhteessa ne eivät toimisi, koska toisena osapuolena olisi kuitenkin ihminen eikä mikään käyttöesine.
Niin, samettinen elämähän se tekee kylmäksi, kyyniseksi, ilkeäksi ja katkeraksi...
Kerro mitä epäitsekkäitä syitä on kun ihminen pyrkii parisuhteeseen, eli on puolisoa "hankkimassa"?
Eiköhän ne kaikki syyt ole epäitsekkäitä, jopa se rakkaus...
Se miten suhteessa ollessa sitten toimii voi olla joko epäitsekästä tai itsekästä. Mutta suhteeseen pyrkiminen on aina epäitsekästä toimintaa.
Piti kirjoittaa itsekäs eikä epäitsekäs tuohon keskimmäiseen kappaleeseen.
Eiköhän ne kaikki syyt ole itsekkäitä, jopa se rakkaus...
Suhteen alussa se toinen harvoin on se paras ystävä. Mutta jossain vaiheessa suhdetta se kumppani syrjäyttää sen parhaan ystävän ja hänestä tulee sinulle se paras ystävä. Yleensähän se yhdessä vietetty aika määrittelee sen parhaan ystävän, hänen kanssaan tulee vietettyä eniten aikaa yhdessä, ja toki pitkässä parisuhteessa ollessa sitä tulee eniten aikaa vietettyä yhdessä juuri tuon puolison kanssa.
Toki jos toisella ei ole lainkaan sosiaalista elämää ja sellaisia ihmisiä joita luonnehtisi kavereiksi, niin sitten se toinen voi olla jo ensitreffeiltä saakka se paras kaveri.
eikö hyvä motivaatio ole löytää ihminen joka rakastaa sinue ja ketä sinä rakastat ... ei toista ihmistä pidäkkään tarvita mihinkään, toisen ihmisen kanssa täytyy haluta olla, ítsestä täytyy syntyä halua olla jonkun ihmisen seurassa - se ei ole tarve vaan vapaaehtoinen toiminta mikä tuottaa mielihyvää mutta myös kääntöpuolena mielipahaa sillä sellaista elämä on. Toki aina pitää muistaa että vaakakuppi kallistuu niihin positiivisiin asioihin muuten se ei kannata .. ..
Ja unohtakaa viina, huumeet sekä lääkkeet ...
Sinä tarvitset rakkautta ja sinä haluat antaa rakkautta. Eikö tuo ole melko itsekäs syy alkaa suhteeseen?
Niinpä. Oikeat vastoinkäymiset opettaa arvostamaan elämää ja muita ihmisiä.
Kun tulee oikein kovasti turpiin, ei jaksa edes valittaa. Pahempi asia ehkä, jos tulee jonkin verran köniin. Jää ikään kuin kitumaan, jaksaa vielä tuntea ja valittaa.
Sinä olet vielä hyvässä iässä, joten sinulla on kaikki mahdollisuudet löytää vielä joku
kunnollinen nainen ja hankkia lapsiakin-sinun asiasi vaikuttavat olevan aika hyvässä kunnossa.
Itse olen jo 40 vuotias, yksinäinen mies. Ei suhteita takana ja sen aiheutin itse jättäytymällä
sivuun nuoruuden "riennoista".
Minun ikäisellä atm:llä ei ole enää juurikaan mahdollisuuksia naisen saantiin, ainakaan lapsettoman
naisen jolla ei ole "liutaa" suhteita takana.
Kyllä tämä yksinelo on raskasta ja jos voisin palata ajassa takaisin nuoruus vuosiin, niin kaikkeni
tekisin että löytäisin elämäntoverin.
Jostain oman pääsi paskoista kehittelit tuon tarinasi. Kyllä minä uskalisin teini-iässä naisa lähestyäkkin ja myös teini-ikäiset naiset lähestyivät minua. Oli minulla ihan hyvän näköiset naisetkin teini-iässä. Minulle ei kuitenkaan sopinut aloittaa perheen perustamista vielä 20 vuotiaana, ja siksi nämä nuoruuteni naiset jäivät. Naiset sitten kummasti muuttuivat siinä jostain 20 vuotiaasta ja heistä vähänkin paremman näköiset alkoivat olla jo kaikki varattujakin ja vähintäänkin jossain vakipantavana. Kolmekymppisenä vielä yritin olla yhden niinikään kolmekymppisen lyylin kanssa, mutta hänestä ei sitten enää ollut miksikään elämäni naiseksi.
vanhalla naisella ei tee mitään.
No kuinka niin? En minä ainakaan uskaltanut jutella tytöille teininä mutta nykyään uskallan. Ei se ole harvinaista että nuorena on epävarma ja ujo.
Minusta teidän pitäisi koettaa edes kirjoitella erilaisille naisille, eihän se nyt kirves ole sentään lopullisesti kaivoon heitetty löytää sopiva kumppani?
Tulisi sitä kokemusta naisista sitä kautta edes vähän ja kun meilailee ja sitä kautta tutustuu naiseen niin on sitten helpompaa alkaa jutella oikeasti siis soitella ja tavatakkin jos siltä tuntuu. Siitä se lähtee kun pääsette vaan eroon siitä "ei oo ollut naista menneisyydestä". Se on kovaa työtä! Ja vie aikaa.
Tämä "kehitys" on pitkä vaihe että uskaltaa miehenä tutustua naisiin. Huomata että he ovatkin kivoja ihmisiä jotka ihan samoin voivat ujostella, olla epävarmoja, ja miettiä mitähän toinen mahtaa ajatella? Se on ihmisyyttä. Kyllähän se seksi ja läheisyys naisen kanssa on upea asia tunteiden kanssa, ei sitä ole kieltäminen.
Ihmisyyttä on se että välittää joskakin. Ihminen joka toistaa "en tarvii ketään" vaikuttanee kylmältä? Mietiikää sitäkin puolta.
On typerää verrata miksi ei "tarvitse naista" kun samalla voi pähkäillä mitä itse tarjoaa naiselle?
Älkää kyhjöttäkö siellä kämpillä tv:n/netin äärellä. Älkääkä "pakolla" hinkuko jokaisesta vastaan tulevasta naisesta elämänne morsianta, se on läpinäkyvää ja kauas.
On surullista että Suomen parisuhdekulttuuri, "riennot" ravintolat bileet jatkot, on se yleisin kuvio millä suurin osa parisuhteista muodostunee. Kuten tiedämme, tästä ulos jäävä popula on marginaali ryhmää. Ja siitä marginaali populasta se oma kumppani on löydyttävä, TAI tsempattava itsensä parisuhdekulttuurin svengiin. Se on kivinen tie mutta se on tehtävissä.
Oma asenne ja toiminta tietenkin vaikuttaa merkittävällä tavalla siihen miten seuraa löytyy. Juuri eristäytymällä ja yksinään viihtymällä käy helposti noin. Itse olen tehnyt saman virheen. En osaa neuvoa mitä pitäisi tehdä. Onneksesi olet kuitenkin vielä suhteellisen nuori. Sosiaalisia kontakteja pitäisi olla paljon. Yritä viettää aikaa muiden ihmisten kanssa ja laajentaa ystäväpiiriäsi. Sitä kautta sitten ehkä tapaat myös kiinnostavia naisia.
Itse muutin pariin kertaan uudelle paikkakunnalle, jossa joutui aloittamaan sosiaaliset kuviot aika vähistä, melkein nollista jopa. Sinne ihmisten ilmoillehan sitä sitten täytyy lähteä... Kannattaa miettiä harrastuksia aika avoimella mielellä, niistä löytää kavereita. Keikoille, tapahtumiin ja baariin voi mennä kyllä yksinkin. Se on aluks vähän outoa, mutta esim. keikoilla tottuu aika helposti käymään yksinkin.
"Onko kuitenkin niin, että vaikka kuinka kuvittelee olevansa itsenäinen ja riippumaton ei silti voi olla onnellinen ilman toista ihmistä, joka hyväksyy sinut ja tahtoo olla seurassasi?"
Näinhän se taitaa (valitettavasti?) olla.
Suunnitelmissa on tästä lähtien ängetä mukaan enemmän kaikenlaiseen toimintaan, ainakin ensi kesäksi näyttäisi olevan kalenterissa musiikki- ja harrastetapahtumia vähän joka viikonlopuksi, eli tuskin ihan täysi mökkihöperyys kuitenkaan iskee.
Onhan niitä mahdollisuuksia ollut mennä mukaan toisten ihmisten seuraan, mutta ovat jääneet käyttämättä. Lukiossa ja myöhemmin AMK:issa olin oikein "kuuluisa", kun en ikinä ollut mukana missään. Pari kertaa olis ollut bileet seinän takana, mutta en mennyt. Kerran taas yksi nainen yritti hakea mua kämpiltä baariin, kun oli joku "luokan yhteinen baari-ilta". Sanoi vaan, että kyllä sinne ujotkin saa tulla. Enkä lähtenyt. Kai se oli jonkinlaista itsetuhoisuutta vähän samaan tyyliin, kun jotkut viiltelevät itseään ja/tai vetävät jotain lääkkeitä. Taisi siitä saada aluksi jotain "kiksejä", kun ei lähtenyt mukaan vaikka tiesi, että kannattaisi mennä. Mutta silloin vaan halusi satuttaa itseään jäämällä pois kaikista tilaisuuksista. Nyt en vaan enää ymmärrä miksi vitussa piti tehdä niin?
"Nyt en vaan enää ymmärrä miksi vitussa piti tehdä niin? "
Hyvä jos teet suunnitelmia kaikenlaisen toiminnan suhteen. Asiahan on niin ettei se ikinä ole liian myöhäistä. Mutta parempi tehdä asioille jotain nyt tai muuten 10 vuoden päästä et taas ymmärrä mikset tehnyt sitä.
Tuollaiset kurssit (kansanopiston tms) ovat mielestäni hyviä; kurssilla jonka aihe kiinnostaa tapaa samanmielisiä ihmisisä ja aiheen kautta on helppo alkaa jutustella ja tutustua. Ja ainakin oma mielipiteeni on että kavereiden ja tuttujen kautta tapaa monesti vastakkaisen (tai saman) sukupuolen edustajia.
Voin suosiolla nostaa oman käteni ylös ja huutaa hep! Koska olen jossain määrin erakkosieluinen ja parisuhdekammoinen, niin on vain parasta tunnustaa realiteetit. Kenties seuraavassa elämässä sitten...
Pieni paikkakunta, ainoa lapsi, ujo, maksimissaan pari kaveria. Väkisinhän siinä tottuu olemaan yksin ja tekemään kaiken mahdollisen yksin. 16-vuotiaana muutin lukiopaikkakunnalle ja asuin viikot yksikseni. Eikä siinä mitään, olipahan tilaa ja rauhaa.
Normitilanne on oikeastaan aina ollut se, että jos jotakin aion tehdä tai jonnekin mennä, niin yksin ne hommat tehdään. Itse asiassa se on valtava poikkeustilanne, jos jotakin "tehtäisiin porukalla". Armeijan jälkeen en ole edes pelannut mitään joukkuelajia. Vapaa-ajan viettämisessä ei ole kuitenkaan koskaan ongelmia ollut. Enkä edes ole tietokoneen parissa kauheasti aikaa viettänyt. Juurikaan mitään hyödyllistä en osaa tietokoneella tehdä enkä ole wowia koskaan kokeillut.
Alle parikymppisenä tai sanotaan, että vielä alle 25-vuotiaana sitä hyväuskoisesti kuvitteli tapaavansa naisen ihan sattumalta. "Riittää kunhan vain elää omaa elämäänsä." Eihän se oikeasti tietenkään niin mene. Yliopistosta valmistumisen jälkeen en ole ollut oman ikäluokan parissa senkään vertaa.
Vaikea on motivaatiota kehittää, mutta näillä mennään. Juna kuitenkin meni jo.
Ei, ei, ei.... Asiat eivät mene noin yksioikoisesti, kunten kaltaisesi AT-vinkuja nillittää.
1) Esimerkki 1: Lähdetään ajatuksesta, että olet nuorempana kokenut koulukiusaamista ja joukosta eristämistä. Luuletko, että tilanne korjaantuu itsestään myöhemmin tyyliin "leikkiähän se vain oli" ? Minä taas väitän että huonot kokemukset aiheuttavat sen, että ihmisiin on vaikeampi luottaa ja tutustua. Kyse ei ole välttämättä siitä, että ihmiseltä puuttuisi halu tutustua. Ilman luottamusta ei voi syntyä kunnon suhdetta.
2) Esimerkki 2: Entä tilanne, jossa haluaisit tutustua uusiin ihmisiin (naisiin), mutta porukka tuntuu olevan fakkiutunut omiin kaveripiireihinsä, johon ulkopuolisia ei kaivata, tai jos kaivataan, se tehdään ristikuulusteluperiaatteella naisen kaveripiirin läsnäollessa.
Uskon, että varsinkin naisilla voi olla ongelmia tutustua muihin naisiin, koska naiset ovat ns. selkäänpuukottaja-ainesta, kun ei tulla toimeen edes omien kanssasisarten keskuudessa. Miesten keskuudessa en ole havainnut vastaavaa selkäänpuukotus-menttaliteettiä siinä määrin kuin naisilla.
3) Pysyvä ihmissuhde ei löyty väkisin yrittämällä tai etsimällä.
Nykyisin ihmiset nyt vaan ovat fakkiutuneita niin pieniin piireihin, etteivät kykene komminikoimaan vähänkin tuntemattomien ihmisten kanssa. Lisäksi ihmisten ennakkoluulot ja asenteet pitävän huolen siitä, että uusiin ihmisiin tutustuminen on tehty nykyisin mahdollisimman vaikeaksi.
Homma lähtee jo lasten kasvatuksesta. Monella naisella suhtaituminen miehiin tuntuu olevan jo alunalkaen kiero. Rehellisesti sanottuna en tiedä mistä se johtuu, kun osa porukasta pitää jokaista vastaantulevaa miestä potentiaalisena sarjamurhaajaraiskaajana. Tuolla asenteella ei ole ihme, jos elämänkumppania ei löydy.
Kuljen päivittäin julkisilla kulkuvälineillä. Olen tehnyt sellaisen havainnon, että bussiin noussut mies ei juuri valikoi vapaata paikkaa, johon aikoo istua. Mies voi istua myös naisen viereen ilman sen kummempia angsteja. Vastaavasti naisilla tuntuu olevan jonkinlaisia patoutumia, kun istutaan vain naisten viereen. Miehen viereen istutaan vain pakottavassa tilanteessa tai mieluummin vaikka seistään. Mistähän tuo johtuu ?
"Mistähän tuo johtuu ?"
Naisilla on joku naurettava lutka-kompleksi. Ne pelkää että istumalla tuntemattoman miehen viereen ne jotenkin tarjoaa itseään miehelle. Naiset on monesti muutenkin tosi torjuvalla asenteella liikenteellä, vaikkei niitä edes yrittäisi lähestyä. Joskus jos vilkaisee jotain vastaantulevaa naista niin tulee joku murhaava katse tai ylimielinen päännosto ja hymähdys tai vastaavaa. Mielestäni tuollaiset tapaukset ovat yksinkertaisesti idiootteja. Onneksi joskus tapaa fiksumpiakin naisia.
"Miehen viereen istutaan vain pakottavassa tilanteessa tai mieluummin vaikka seistään. Mistähän tuo johtuu ?"
Miehet vievät yleensä enemmän tilaa siinä penkillä, naisen vieressä saa istua leveämmin. Myös jotkin miehet haisevat pahalle bussissa, eikä niiden viereen viitsi istua. Itse aina yritän mennä istumaan sellaiselle paikalle jossa on molemmat paikat vapaana. Ja jos kuljen lyhyempää matkaa niin silloin on helppo seistä että pääsee helposti ulos.
Eli miehillä on leveämpi perse ja haisevat pahalle? Joopa joo, tosi uskottava selitys.
On niillä yleensä ainakin leveämmät hartiat. Jos perseet koskee, niin silloin on kyseessä tosiaan aika leveä kuljetus.
1) Kaverit valitaan tarkemmin ja ehkä kaveripiiri on suppeampi jos on kokenut koulukiusaamista.
2 ja 3) Monella naisellakaan ei ole suurta kaveripiiriä varsinkin kun ikää tulee yli 30v ja kaveriporukat hajoaa / perustaa perheitä. Toista se on tietysti parikymppisillä.
lutkakompleksi tuntuu olevan miehillä. Joidenkin miesten mielestä lähes nainen kuin nainen on lutka tai ainakin kärsii lutkakompleksista. Buuuu, herätkää ääliöt. Ettekö te katso maailmaa ja naisia mitään muuta taustaa kuin lutkuutta vastaan?
Jos naisilla oikeasti olisi lutkakompleksi, se johtuisi siitä, että niin monet miehet on kaksinaismoralisteja ja pitää naista lutkana ihan vaan siksi, että sillä on pillu ja fyysisistä syistä johtuen pillun sisään tungetaan jotainseksissä. Mieshän ei voi olla lutka, koska sen sisään ei mennä. Joopajoo... ja miehet pitää itseään naisia älykkäämpinä. :DD
Itselle kun on ikää tullut niin olen huomannut pudonneeni potentiaaliraiskaaja-lokeroon. Viimeiseen pariin vuoteen ei yksikään kadulla tai lenkkipolulla vastaan tullut nainen ole katsonut silmiin, vaan katse painetaan tiukasti maahan tai tuijotetaan jonnekin kaukaisuuteen huulet viivaksi puristuneina. Aikaisemmin tätä harrastivat ainoastaan teinitytöt, mutta nykyään ihan kaikki naiset. Mielenkiintoista sinänsä.
Silloin jos osa miehistä tavalla tai toisella päätyy varamaan itselleen useita paritteluikäisiä naisia, niin väsitämättä osa miehistä jää vähemmälle P/S-kokemukselle suhteessa tällaisiin naisiin(tyttöjä ja poikia syntyy suurin piirtein yhtä paljon kutakin ikäluokkaa kohti).
Kun nainen harvemmin hyväksyy parittelukumppanikseen itseään vähemmän P/S-kokeneen miehen(eikä kaikki miehetkään voi oikein sietää itseään enemmän P/S-kokenutta naista), niin nämä vähemmälle kokemukselle P/S-asioissa jääneet miehet ajautuvat P/S-markkinoilta syrjäyttävään kierteeseen joka näin on itse itseään ruokkiva kierre.
Jos kaikki miehet satsaavat suhteellisesti yhtä paljon lisää naisista tappelemiseen, niin se ei muuta tätä kokonaistilannetta miksikään. Mutta jos jotkut yksittäiset miehet satsaavat lisää naisista tappelemiseen ja muut eivät vastaavasti lisää satsaustaan samassa mitassa, niin näistä miehistä joku voi päätyä saamaan naisen joka muutoin olisi päätynyt jonkun toisen miehen nussittavaksi.
Vitut siitä. Jatka vaan samaan malliin kun tähänkin asti. Pää pystyyn, ja nousee se aurinko huomennakin, kuten aina ennenkin.
Kyyyyllä hyvinkin: sinkkuus johtuu ensisijaisesti omasta itsestä ja omasta kehityshistoriasta, siitä miten on oppinut asennoitumaan ja käyttäytymään. Joillekin yksinolo tulee jossakin vaiheessa ongelmaksi, toisille ei ainakaan niin suureksi vaivaksi, että vaivautuisi muuttamaan tapojaan. Jostakin muistan lukeneeni viisauden, jonka mukaan olisi avuksi unohtaa oma historiansa, jos haluaa muuttaa nykyisyyttään radikaalisti.
Olen nainen ja yksin viihtyvää lajia. Yksinäinen lapsuus ja nuoruus johtivat luontevasti yksinäiseen aikuisuuteen. Pari ystävää minulla on aina ollut, muttei mitään sosiaalisia kuvioita eli en juurikaan tapaa ihmisiä työn ja suvun ulkopuolelta. Teini-iästä lähtien olen jännittänyt sosiaalisia tilanteita aivan mielettömästi. Olen siis tönkkö ja sosiaalisilta taidoiltani hieman tumpelo. Helposti tulee selväksi, etteivät muut viihdy seurassani kovinkaan hyvin. Tavatakseni miehiä pitäisi mennä ihmisten pariin. Että olosuhteet olisivat suotuisat vieläpä sopivan miehen löytymiselle, pitäisi todennäköisesti tavata hyvin paljon porukkaa, uida ihmisten joukossa kuin kala vedessä. Sellainen jänskättää niin, ettei voimia moiseen minulta löydy. Mieluummin vietän elämäni yksin omien harrastusteni ja joidenkin tuttujen ihmisten parissa. Vaikka viihdynkin omissa tutuissa kuvioissani, olen joskus vähän kateellinen tuntemilleni aivan erilaisille ihmisille, jotka teini-iästä lähtien ovat aina, siis koko ajan seurustellee, eläneet avo- ja avioliitoissa. He löytävät seuraa helposti. Kun yksi suhde lähenee loppuaan, on liuta uusia kumppanikandidaatteja jo katsottuna, ellei suorastaan nurkalla odottamassa.
Luullakseni ujous ja sosiaalinen fobia ovat usein sinkkuuden taustalla. Kun nuorena syrjäytyy sosiaalisista riennoista, ei myöhemminkään osaa markkinoilla toimia, vaikka pään sisäiset pelot iän myötä useimmillä hellittävätkin.
"Kun nuorena syrjäytyy sosiaalisista riennoista, ei myöhemminkään osaa markkinoilla toimia, vaikka pään sisäiset pelot iän myötä useimmillä hellittävätkin. "
Riennoissahan opitaan se käytösmalli ja sen toteutus jolla muutkin saavat seuraa. Ei siinä muuta tarvii.
Tuo on oiva pointti, pään sisäiset pelot on tosi paljon vähenyneet vanhemmiten minulla ainakin. Tosin työtä se on vaatinut. Seurassa olenkin jo "turhan rohkea" verrattuna niihin miehiin jotka ovat aina olleet markkinoilla in. Minun mielestä. Tosin eihän heidän tarvitse todistella hyvyyttään enää.
Kadehdi en parisuhdemenestyjiä, enkä niitä jotka kykenevät kaksoiselämään, kunhan saan eletyksi tämän yhdenkin ;)
Joo-o, nyt on varmaan alkanyt sellainen kriisivaihe, josta moni muukin on puhunut. Eli tuntuu kuin "kaikilla" muilla olisi joku ja minulla ei.
Välillä vaan tulee sellaisia pieniä "ATM-hetkiä" (tuleeko muille?), kun esim. harrastetuttava alkaa kutsua tyttöystäväänsä "avovaimoksi". Tai kun näen jonkun nätin naisen ja huomaan, että silläkin on kihlasormus. :( Tai kun yläaste-aikainen koulukiusattu tulee vastaan työntäen lastenvaunuja KAUNIIN naisen kanssa! :O Niin eihän se omaa itsetuntoa ainakaan paranna. Mutta ne toimii eikä vaan notku netissä...
"Tosi helppoa ja hauskaa kohta kolmikymppisenä vanhanapoikana... :P"
Mä olen nyt tollainen.
Siinä kävi juuri kuten tässä ketjussa on ennustettu etten osaa toimia noilla markkinoilla.
Olin aina liian itsenäinen sekä usko oli vahva että pärjään yksin koska naisia ei vaikuttanut kiinnostavan.
Vähäistä huomiota sain, mutta ne kokemukset naisten kanssa nollasivat kaikki mahdolliset positiiviset puolet.
Nyt sitten en enää osaa sanoa mistä kaikki johtui. En usko että asenteesta koska ei loputtomasti jaksa tulla naisiakaan vastaan sekä käyttäytyä kuten kaikki odottavat. Jäi vain oppimatta se seuraelämän tietty kehon kieli ja käyttäytymismalli jolla naisia viehätetään. Toisaalta ulkonäöllisesti olen selkeästi muita miehiä vähemmän komea. Itsellä oli myös ylpeys etten alentunut juomaan toisten mieliksi yms.
Mitä tulee kuvitelmiin niin minä en kuvittele mitään. Olen itsenäinen ja riippumaton. Liikaakin. Ei osaa enää kaivata toisen vierelle eikä enää muista edes miltä se oikeasti tuntuu mikä on toisaalta hyväkin asia. Läheisyydenkaipuut yms. menevät siten nopeasti ohi kun todellisuus muistuttaa taas itsestään. Osa ehkä jää häilymään tuohon rajalle joka aiheuttaa sitten tuskaa. Minä olen jo tuon pisteen ohi mennyt ajat sitten.
Osalla vain on vaikea ymmärtää että tällaisen ihmisen olipa mies tai nainen voi olla valtava näkymätön SEINÄ, joka erottaa itsensä toisista ihmisistä ja eritoten parisuhdemarkkinoista.
Asialle on oikeastaan hyvin hankala tehdä enää mitään enkä ole varma olisiko siihen aiemmin ollut edes mahdollisuutta. Kaikki asiat myös vakuuttaa etten ole haluttu naisten keskuudessa ja muutama suhteen tynkä on toisaalta näyttänyt ettei sellainen elämä ehkä sovi minulle.
Elämä meni vain jonnekin. Jäljellä naisista on lähinnä itsensä erilaisilla huumausaineilla tai ruokaaineilla turvottaneet tai muiden lapsia hoivaavat naiset. Tai sitten ne joiden parhaat vuodet ovat takana päin ja nyt voi tyytyä tällaiseen vähemmän ulkonäöllisesti eroottisesti hurmaavaan mieheen.
Vähänpä sellainen kiinnostaa kun voi olla oman itsensä herra.
Toisaalta kun oman tekstin lukee niin se kuulostaa säälittävältä höpötykseltä. Minulla varmaan oli omat mahdollisuuteni, mutta ehkä mokasin ne. Olisi pitänyt tyytyä niihin naisiin ja yrittää olla sellaisen kanssa joka ei miellytä millään tavalla.
Sittenpä sais esittää ukkomiestä ja hoitaa lapsia ihan kuin se olisi elämän koko tarkoitus.
Kaiken lisäksi olen vasta 30-vuotias, joten aika nuori vielä arvioimaan mitään kun ajattelee että mitä voisi olla edessä.
Ehkä sitä ei vain jaksa enää.
Säälittävää tai ei, se on juuri näin.
Minulla on vielä käyttämättöminä kortteina pakassa ulkoisten turn-offien minimointi sekä ihmisten ilmoille tulo (kun nyt olen aika erakko). Jos niistäkään ei ole apua, niin voi olla aika lohduton fiilis. :(
"Näkymätön seinä" on hyvä kuvaus tunteesta, kun mieli tekisi, mutta ei vaan pysty. Kai se on sitä "loveshynessiä".
Minä olen kyllä onnistunut aika hyvin hukkaamaan ihmissuhteet noin yleensäkin, naisettomuus on vaan terävä kärki joka pistää, kun miettii miten asiat voisi olla.
Minulla kyllä ihmissuhteita on jonkun verran ollut, muttei se takaa sitä että löytää sopivan naisen.
En usko että se omalla kohdalla on tuota "loveshynessia" vaan yksinkertaisesti sitä että luonne on sellainen joka ei anna herkällä periksi sekä toisaalta sovellu naisten iskemiseen. Tähän kun lisätään ulkonäkö joka ei millään tavalla ole seksikäs niin sehän on selvä ettei naisia kiinnosta niin paljoa että oma epäilyväisyys häviäisi.
Itse uskoisin että noita näkymättömiä seiniä on useampikin varsinkin miehen ollessa kyseessä siinä tiellä esimerkiksi mitä tulee yleiseen parisuhdekulttuuriin, treffailuun ja sitten vielä intiimimpään kanssakäymiseen varsinkin jos sattuu olemaan kokematon.
Toisaalta näin kokemusta omaavana niin kun minimoin turn-offeja ja olin sosiaalisempi niin huomasin ettei se elämä tai parisuhde niin erikoista ollut. Sitä kautta voi saada vain karvasta kalkkia myöskin.
Osa ihmisistä myös tyytyy vähän vaikka mihin kunhan saavat olla jonkun kanssa vaikkapa joka sytyttää seksuaalisesti, mutta jättää sielun muuten täysin tyhjäksi ja sydämen kylmäksi.
Säälittävällä lähinnä tarkoitin sitä että tietyllä tavalla olen jopa onnellinen kun saan olla sinkku enkä esimerkiksi perheen arkea pyörittämässä jonkun kanssa joka ei oikeasti sovi minulle. Niinkin olisi voinut käydä. Minulla kuitenkin on jotakin kokemusta ja olen vasta se 30-vuotta. Kuitenkin sen minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa ja multa tuo mahdollisuus taisi lipua jo ohi.
Kun olet nuorempi niin kannustan sinua tekemään kaikkesi että saat edes sen mahdollisuuden ja pyrit hyödyntämään sitä kuitenkin. Ehkä minuakaan ei vituta niin paljon kun tiedän että jotakin yritin. Se ei vain sinällään riittänyt.
Kuitenkin tulee se näkymätön seinä vastaan mihin itse kykenee jos muuttaa kampauksesta lähtien ulkomuotoaan yms. Kaikkea ei voi muuttaa eikä se välttämättä riitä niille joiden kanssa voisi sitten olla oikeasti onnellinen.
Sinulle suosittelisin ihan samaa kuin toisen ketjun ujolle naiselle että lähdetään perusteista ja yritetään saada ihmissuhteita kuntoon. Itsellä olisi taitoja kait, mutta kun ei osaa sitä oikeanlaista käytöstä ja tuttavapiirit ovat aika pienet niin naisten perään on aika turha haikailla. He valitsevat ne joilla on enemmän sosiaalista omavaraisuutta, statusta ja varsinkin sitä sytyttävää ulkomuotoa ja käytöstä.
Elämä muuten voi olla ihan reilassa ja tyyppi mitä mahtavin (kuten minä :D) mutta rakkautta vain ei ole, eikä sitä voi antaa kun sitä ei saa. Tietysti ainahan joku tarpeeksi epätoivoinen löytyy, mutta haluatko olla hänen viimeinen vaihtoehtonsa?
Tajusin myös eräässä vaiheessa että etsin naiselta ruumiillisesta lähinnä ihan hoikahkoa normaalivartaloa sekä tietynlaista "sielullisuutta". Tämä oli paha virhe. ei nykyaikana sillä tavoin suhteita luoda.
Miehen on paras vain katsella tissejä ja perseitä sekä olla oma vekotin pystyssä valmiina pyrkien pääsemään sänkyyn ja pitämään hauskaa muutenkin. Silloin naisille tulee se "oikea fiilis". Sitä kautta ne parisuhteet löytyy tai sitten jos käy huikea mäihä niin tuttavapiiristä joku tarttuu mukaan.
Minä mokasin, älkää tehkö samoin.
Sehän tässä kai onkin, kun ei ole suhteita ollut ollenkaan, niin siitä on tullut niin iso mörkö itselle. Seuraava murhe on sitten varmaan tuo minkä mainitsit, eli löytyykö ketään sopivaa. Joskus olen tuntenut naisen, joka sai minut tuntemaan itseni onnelliseksi pelkällä läsnäolollaan, mutta saamatta jäi hänkin, tottakai. Eikä niitä ulkoisia avuja täälläkään juuri ole.
Sanon että kyllä se mörkö kasvaa tällaisella sinkkumiehelläkin jolla ei ole pitempiä suhteita takana tässä iässä vaikka varmaan ei niihin mittaan kuten esimerkiksi sinulla.
Se löytyykö ketään sopivaa on hankalampi juttu ja toisaalta se voi pelastaa paljon kun ajattelee että sehän on enemmän murhe jos viettää aikaansa suhteessa joka on ala-arvoinen.
Naisia ja suhteita ei kannata jalustalle asettaa vaikka sitten joku nainen ehkä sanoisi ettet miehenä tarpeeksi arvosta naisia.
Älä rakenna päässäsi asiasta isompaa kuin se on. Omalla kohdalla enemmän ongelma on niin moninainen koska tiedän että moni ihmissuhde epäonnistuu ja sopivia ei ole paljoa koska itse on joukosta ns. "poikkeava".
Sinuna keskittyisin tosiaan ihan niiden kokemusten hankintaan ja vähemmän stressaamaan kokemusten puutetta sinällään.
Lisäksi täytyy olla valmis laittamaan itteään peliin sekä niitä asioita kuntoon joilla naisia saisi. Minulla se tapahtui ehkä hieman liian myöhään ja oli tuuripeliä että sain nuo jotkut naiset tuohon kokemuksina alle. Muuten olis saanu ihan yksinään olla.
Katsotaan. Täytyy vaikka syksyllä upata tämä ketju ja tehdä väliraportti, onko tullut "kokemuksia". :)
Kyllähän tämä väkisinkin on ISO asia, ei sitä pysty noin vain painamaan taka-alalle. Kun mieli on onneton, niin tietysti se vaikuttaa koko elämään kielteisesti.
Ainakin sen sanon että varmasti kokemukset tulee olemaan huonoja tai jäävät pois jos mielesi on jo valmiiksi onneton.
Itsellä ei ollut joskus mikään tappiomieliala kun suhdetta hain, mutta kun tuli turpaan riittävästi ja sai paskaa niskaan (ihan haukkumisia myöten) niin siinä testataan sitten luonnetta.
Se positiivisuus ei takaa onnistumista, mutta ainakin takaa sen ettet ole jo kaikkea toivoa heittänyt ennen kuin olet kokeillut. Itseäni helpotti nimenomaan se että asenteeni oli kunnossa ja silti meni metälleen. Ei kaikkeen voi itse vaikuttaa ja toisaalta moni juttu ehkä olisi pitänyt opiskella suhteista nuorempana.
Nyt alkaa olla liian kampura ja taipumaton suhteeseen. Mitä nuorempana teet sen niin sen helpompaa ja jos olet 26-vuotias niin se aika on NYT.
Keksi itsellesi joku tarina vaikka siitä ettet ole kokematon jos se helpottaisi uskoasi koska siihen liittyvät ongelmat todennäköisesti mokaavat sen jollakin tapaa kuitenkin pieleen.
Omalla kohdallakin on jo kuten voi lukea asenteellista vikaa kun en usko enää löytäväni ketään vaikka olen aika nuori vielä, mutta toisaalta ei ole mitään joka todistasi toisin kun olen asiaa kokeillut.
Sinä et ole joten älä oleta mitään ennen sitä. Anna vain mennä.
Samat on fiilikset, mutta sillä erotuksella, etten ole yksinäinen tai kaipaa suhdetta. Ainoastaan se häiritsee, etten voi olla ajattelematta olevani epänormaali. Ja epänormaalius ajatuksena ottaa välillä päähän, vaikka itse asiassa elän juuri niin kuin haluan omassa yksinäisyydessäni. Lisäksi kun olen jo saavuttanut kaiken mitä elämässäni haluan saavuttaa, tulee pakosti mieleen onko tässä mitään järkeä. Miksi tarkalleen ottaen jatkaisin työntekoa vielä vuosikymmeniä ja eläisin elämääni kun ei enää ole mitään tavoiteltavaa. Itsetuhoinen en ole, mutta olemassaolon turhuus pistää miettimään.
███████████████████████████████████████████████
Twin Six kirjoitti 26.1.2011:
"Katsotaan. Täytyy vaikka syksyllä upata tämä ketju ja tehdä väliraportti, onko tullut "kokemuksia". :)"
Tammikuussa oli aika synkät mietteet. Toisaalta myöskin intoa tavoitella parempaa. Miten jätkän kävi? Eli:
PÄIVITYSTÄ!
Vuosi 2011 on jo ehtoopuolellaan ja myöskin "railakas" sinkkukesä 2011 alkaa olla takanapäin. Tekemistä on riittänyt. Talvella lisäsin liikuntaharjoittelua ja aloin kohentaa kuntoani (joka oli tosin ennestään jo hyvä).
Muuttuneiden työkuvioiden takia pystyin tänä vuonna pitämään kunnon pitkän kesäloman ja toisin kuin useina aiempina vuosina, ei ollut viikonlopputöitä! Vapaa-aikaa oli siis runsaasti enemmän kuin ennen -ja tuli siitä nautittuakin.
Kesäkuun alun ja elokuun lopun välillä taisin olla yhden viikonlopun pelkästään kotona, muuten olin aina liikkeellä, harrastetapahtumissa, festareilla, urheilukilpailuissa, Suomea tuli kierreltyä jonkin verran. Festareilla tulikin notkuttua oikein urakalla, kun aikaisemmin olen työkiireiden takia (äh, mikä tekosyy...) ehtinyt mukaan vain satunnaisesti. Harrastukseeni liittyvissä tapahtumissa tuli myöskin vierailtua entistä tiiviimmin, kun nyt vihdoinkin oli hallussa väline, joka oikeutti "täysipainoiseen" osanottoon.
Jotta ihmisten seassa ei ainakaan tarvitsisi hävetä, tietenkin hankin itselleni uusia, siistejä vaatteita ja vierailin parturissa, mistäs sitä ikinä tietää jos vaikka... ;)
Hauskaa on siis riittänyt, ehkä enemmän kuin koskaan. Ei kuitenkaan mitään suhteisiin viittavaa ja asian suhteen alkaakin olla selvä näkemys.
En minä pysty ottamaan kontaktia toisiin ihmisiin. Tunnen itseni ulkopuoliseksi, en koe että minulla olisi enää mitään yhteistä kenenkään kanssa. Tässä netin äärellä on niin helppoa ajatella "jos nyt vain menisin vaikka juttelemaan tms.", mutta tosielämässä ihmisten seassa liikkuessa ei oikeastaan tee edes mieli puhua kenellekään.
Käytännössä koko elämäni yksin vietettyäni ei minusta enää tule seuramiestä, olen mitä olen enkä enää muutu.
Oli kohtalaisen paha olo, kun aloitin tämän ketjun tammikuussa. Syksyn 2010 aikana oli sattunut pari juttua, jotka laittoivat vakavasti miettimään ihmissuhdeasioita. Nyt tuntuu vain samalta perustyhjältä kuin tätä ennenkin. Vähän haikea fiilis tietysti tulee katsellessa jotain parikymppisten suhdetouhuja tietäen, että itseltä sama jää pysyvästi kokematta.
Mutta eiköhän ole jo aika hyväksyä se ,joka oikeastaan on ollut selvää jo pitkään: yksin mennään elämän loppuun asti.
Vaikutat ihanalta mieheltä. vaikea tajuta että olet vastentahtoisesti yksin, mutta niinhän minkäin olen: vastentahtoani yksin, vaikken ole ilkeä, tyhmis, pissis enkä ruma ja läski.
Olemme ehkä liian kilttejä ja helposti perääntyviä. Muuta syytä en keksi. Sinun kirjoituksesi perusteella sinä et taida pahemmin edes kaivata toista ihmistä (siis kaipaat ja samalla myös et kaipaa...)
"siis kaipaat ja samalla myös et kaipaa"
Tässähän tämän tilanteen älyttömyys onkin tiivistettynä. Eli periaatteessa olen ihan tavallinen (hetero)mies, jota kiinnostaa naiset, seksi, haluaisi perheen joskus jne. Jostain syystä (en tiedä miksi) en ole vain ikinä osannut kuvitella -en edes lapsena- päätyväni yhteen toisen ihmisen kanssa. Eli karulla tavallaan lapsuuden unelma(ttomuus) onkin toteutunut.
"Jostain syystä (en tiedä miksi) en ole vain ikinä osannut kuvitella ----"
Ihan samat kokemukset! En ole osannut edes kuvitella, että minulla olisi joku; en ole osannut kuvitella myöskään sitä, että valmistuisin joskus ja saisin töitä. En vain ole osannut.
Pitäisi uskaltaa unelmoida, mutta kun se sattuu ja pelottaa, ainakin minua.
Kuulosti TODELLA tutulta!
Olen ollut aina vähän ujo ja epäsosiaalinen, tavallaan vähän erakkoluonne. Sen takia en myöskään aikoinaan lähtenyt mukaan biletykseen ja muuhun "normaalien" nuorten toimintaan. Vähitellen minua ei enää edes pyydetty mukaan.
Vastareaktioni oli juuri kuten sinulla: vitut tarvitsen ainuttakaan ihmistä tässä maailmassa, palakoot helvetissä, pärjään hyvin yksin. Pitkään tuo ajattelumalli toimikin. Olin kiireinen koulun ja töiden kanssa, joten ei paljoa ehitnyt ajatella omaa elämäänsä.
Nyt olen kanssasi samassa tilanteessa: opiskelut ovat loppusuoralla, mutta ystäviä ei ole lainkaan (muutama tuttu esim. koulussa). Naisiin en ole koskaan ottanut minkäänlaista kontaktia enkä rehellisesti sanottuna osaakkaan, kun olen viettänyt viimeiset n. 8 vuotta käytännössä täysin yksin ilman ihmisten seuraa.
Tällä hetkellä suurin este sosiaalisten kontaktien luomiselle on niiden totaalinen puute: yksin on hyvin vaikea lähteä ihmisten ilmoille ja etenkin hankkia sieltä kontakteja. Esim. kadultakaan ei kehtaa pyytää naisia treffeille siksi, että häpeän yksinäisyyttäni niin paljon. Ensin pitäisi saada pari ystävää ja vasta sitten kehtaisin yrittää tutustua naisiin.
Vastaa, jos haluat kirjoitella ja vaihtaa tuntemuksia.
No, eipä asiat taida kirjoittelemalla parantua, mutta voisihan tässä jokusen sanan vaihtaa näin julkisella foorumilla. Näyttäähän näitä samoin tuntevia löytyvän, kun kerran nostettiin ns. kissa pöydälle.
Tarkemmin kun mietin, niin enhän minä ole oikeastaan koskaan ollut oman ikäisteni ihmisten (edes poikien/miesten, tytöistä/naisista puhumattakaan) kanssa tekemisissä vapaa-ajalla. Onhan kouluissa ja työpaikoilla ollut joitain juttukavereita, mutta en ole tähän päivään mennessä esim. kertaakaan käynyt kylässä toisen nuoren kotona tai edes soittanut puhelimella "kaverille". Oman ikäiseni naisen kanssa puhuin kahden kesken viimeksi kesällä 2003 eli yli 8 vuotta sitten, silloinkin työasioista. Vapaa-ajalla en muista jutelleeni tytön/naisen kanssa koskaan!
Kun katselen ihmisiä kaduilla ja tapahtumissa, ihmettelen aina, mistä ne ovat tulossa ja mihin menossa? Mitä ihmiset oikeastaan tekevät "virka-ajan" ulkopuolella? Okei, tiedänhän minä, ne menevät koteihinsa ja syövät ja nettailevat ja katsovat telkkaa jne. Mutta enhän minä oikeasti tiedä vaikkapa nykyisten 20-30-vuotiaiden elämästä yhtään mitään muuta, kuin mitä olen lukenut! En ole koskaan henkilökohtaisesti tuntenut ainuttakaan ei-sukulaista ihmistä. Ja yhtäkkiä tällaisen jätkän pitäisi mennä iskemään naisia? Kuilu minun ja "tavallisten" ihmisten välillä on valtava. Keskiverto 27-vuotiaalla on itseeni nähden vähintään 20 vuoden etumatka sosiaalisissa taidoissa.
Miksi? Persoonallisuustestistä tulee INTJ ja asperger-testistä melkein täydet pisteet, eli ehkä vähän on taipumusta sinne suuntaan (vaikka terveen paperit onkin). Olen ollut tällainen kuitenkin koko ikäni, eli tämä ei johdu mistään kiusaamisesta tai paikkakunnan vaihdosta, kuten ehkä joillain.
Totta munassa omaa syytäni olen tullut tällaiseksi katkeraksi ikisinkuksi, ei kaikkia vaan ole varustettu sillä terveellä yläpäällä. Tiedä sitten pitäisikö huolestua, kun enää ei tule edes minkäänlaisia "yhyy yhyy olen yksin"-tuntemuksia, käytännössä viihdyn yksin aivan mainiosti ja olen huomannut että kaikenmaailman tutuista koituu loppupeleissä vain päänvaivaa. Naisten suhteen kiinnostukset meni jo vuosia sitten, tuli sekin huomattua ettei siitä mitään tule vaikka kiinnostusta toisella olisikin; ei vaan osaa kun henkisesti on sillä osastolla jonkun 5-vuotiaan tasolla ja itsetunto nollissa.
Niin ja vielä tuosta naispuolesta, olenko ainut jota tympii naisten oletus että seurustelu ja sekstailu on jokaiselle itsestäänselvyys? Heille tuntuu olevan vaikeaa käsittää että on olemassa jopa 30v miehiä, jotka ovat jääneet paitsi moisista "elämän iloista" ja tästä syystä eivät tiedä miten intiimeissä tilanteissa pitää toimia, eivätkä edes näytä uskovan vaikka heille sanoo että olen aika kokematon. Sitten perkeleet ottavat kuitenkin itseensä kun en ole se himokas 100 tempun itsevarma sexmachiini ja päätyvät päätelmään että heissä on jotain vikaa kun pelkään koskea heitä yms. jne.
Grraaahhh, että pitäkää tunkkinne sitten. Treenivuodet nähtävästi oli ja meni ja nyt sitä ollaan sitten tässä.