Mutta kertokaa te mitä ideaa on siinä että odotellaan 10 vuotta ennen kuin mennään kihloihin tai naimisiin. (ok. naimisiin mennessä on hyvä tehdä avioehto), mutta onko tarkoitus siis asua avoliitossa ja katsella tuleeko "parempia" vastaan vai mikä idea tässä on? Miestä/naista pidetään siten tavallaan varalla, siltä varalta ettei jää yksin.
Koska sitoudutaan?
Justiina-83.
161063
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kyllä minä olen sitoutunut kumppaniini jo suhteen alussa kun alkoi tuntua että tässä voisi nyt olla sellainen ihminen, jonka kanssa jakaa vaikka loppuelämä. Sen ei tosin tarvitse tarkoittaa pikahäitä ja salamaraskautta..
Pari vuotta ollaan oltu yhdessä ja jossain 1,5 vuoden tienoilla minullekin iski "kriisi", kun mies ei uteluistani huolimatta osannut sanoa milloin avioliitto voisi olla kohdallamme ajankohtainen. Mietin rakastaako hän minua oikeasti jne. jne. No, näin myöhemmin ajatellen naurattaa kun on päässyt tuosta epäilyvaiheesta yli, sama mieshän tuossa on vaikkei olla kihloissa tai naimisissa. Opin ottamaan rennommin, unohtamaan yhteiskunnan parisuhteen etenemiselle asettamat standardit ja elämään tätä päivää onnellisena kumppanin kanssa. Tajusin myös että pari vuotta on loppupeleissä lyhyt aika. Lähipiirissä tapahtuneet erot saivat myös kelaamaan, että avioliitto ei ole mikään heppoinen juttu joten miksei sitä voisikin elellä rauhassa yhdessä joitakin vuosia ennen sen solmimista. (Tiedän kyllä, ettei suhteen kesto välttämättä ole riippuvainen liiton muodosta, mutta silti.)
En minäkään varmaan kymmentä vuotta odottelisi naimisiinmenoa. Uskon, että omalla kohdallani joku viitisen vuotta kyllä ihan hyvin riittää tätä kimppa-asustelua. En kuitenkaan ala miestä painostaa, koska on sanonut että joskus avioon (minun kanssani) haluaa. Itselläni raja tulee lähinnä siinä, että lapset haluan avioliitossa, ja tästä aion pitää kiinni. Lastentekoa taas ei voi lykätä loputtomiin.
Luulenpa että monella on syynä lähinnä se, ettei avioituminen ole nykyisin "pakollista". Enää ei juurikaan puhuta susipareista ja avoliitto on sosiaalisesti hyväksytty parisuhdemuoto. Olen reilu parikymppinen, asunut kumppanini kanssa jokusen vuoden enkä koe mitään kiirettä tai pakkoa mennä naimisiin. En pidä miestäni "varalla" tai vilkuile parempia ehdokkaita ja olen kyllä sitoutunut häneen. Naimisiin meno ei vain ole tuntunut ajankohtaiselta. Luulen kyllä, että emme ehdi sentään kymmentä vuotta olla yhdessä ennen avioitumista - lapset tai yhteisen omaisuuden hankkiminen olisivat ihan hyviä syitä mennä naimisiin, mutta en toistaiseksi koe mitään uskonnollista tai sosiaalista pakkoa.
Minusta tuntuu että joistakin ystävistä ja sukulaisista emme ole virallisesti yhdessä kun emme ole avioliitossa, eli meitä ei otetä vakavasti parina. Kaikki kyselee koska kihlat ym.
No älä nyt muiden ihmisten kyselyiden takia rupea epäilemään suhdettanne. Sano että kihlat tulee sitten kun on sen aika. Mitä se kenellekkään kuuluu miten te etenette? Ja mitä se yleensäkään heitä kavelee jos te ette ole kihloissa tai naimisissa, taitaa olla aika tylsä elämä jos tuollainen häiritsee.
kävi vähä ikävästi, olin avoliitossa exäni kaa 10v ja yksi lapsi, no hän löysi avoliiton aikana jo uuden erottiin ja kuukauden päästä hän avioitui naisensa kanssa, joka oli häntä 8v vanhempi ja hänen lapset jo aikuisia.
Minulle tuli vähä sellaanen olo etten ollu koskaan hälle se oikea, mutta ihana poika meillä kuiteskin on.
"odotellaan 10 vuotta ennen"
Odotellaan? Ei, olet ymmärtänyt ihan väärin. Siinä eletään omaa elämää yhdessä sen avopuolison kanssa. Siinä ei välttämättä tähdätä johonkin kaiken autuaaksitekevään lopputulokseen (avioliitto), jonka jälkeen - niin, mitä sitten? Jos avoliitossa eläminen on jonkin odottelemista, niin silloin vika on odottajassa, koska järkevä ihminen elää omien mahdollisuuksiensa mukaan niin täyttä elämää joka hetki, kuin kulloinkin kykenee. Eikä käytä aikaansa vaikka kihlojen odotteluun.
"onko tarkoitus siis asua avoliitossa ja katsella tuleeko "parempia" vastaan"
Joillakin toki voi noinkin olla.
"mikä idea tässä on"
Niin kuin sanoin, idea on elämä.
Me ollaan oltu yhessä 7 vuotta, kihloissa ei olla, eikä häitä edelleenkään oo tiedossa lähitulevaisuudessa. Me halutaan elää elämää yhessä ja musta on mukavaa olla avoliitossa, tietää ainaki että toinen haluaa oikeesti olla mun kans, muuten se ois jo lähteny. Ei me katella sillä silmällä muita, ollaan kyllä ihan vakavissaan yhessä. Suunnitelmissa on ostaa yhteinen asunto vuoden sisään. Mua pelottaa avioliitto, jos tuliski jotain semmosta minkä yli ei päästäis niin kauhee vaiva erota. Ei siis olla eroamassa, mutta koskaan ei voi ennustaa tulevaisuuteen, ehkä ollaan avoliitossa vielä 70 vuotiaina, ehkä ollaan naimisissa parin vuoden päästä tai ehkäpä ollaanki erottu, ei voi tietää. Elän tässä hetkessä ja nautin yhteisestä ajasta niin pitkään ku mahollista :)
No kukin tyylillään - vaikka eka pitkä parisuhde avioliitossa eroon päätyikin, niin en kyllä tällä toisella kerralla jarrutellut naimisiinmenoa siksi, että mahdollisen eron "vaivalloisuus" hirvittäisi. Mitäs siinä sitten niin vaikeaa on? Uskallanpa väittää, että vaikkapa 15 v avoliiton, yhdessä hankitun okt:n ja kolmen yhteisen lapsen jälkeen erotessa on kaikenlaista setvittävää, johon ei ole niin selkeitä sääntöjä kuin mitä avioerossa voi käyttää ohjenuorana.
Ei naimisiinmeno mitään käytännön elämässä ole muuttanut, mutta on se yleisesti ottaen simppelimpää lastenkin kannalta, kun ovessa lukee yksi ja sama nimi.
Mitäpä sitä kiirehtimään. Rauhassa tutustutaan siihen siippa-kokelaaseen ja vietellään rattoisaa yhteiseloa.
Loppujen lopuksi, avioliitossahan ei muutu mikään, paitsi että suhteestanne tulee mustaa valkoisella ja toisen osapuolen sukunimi muuttuu. Antaa sukulaisten ym odotella kihloja ja aviota jos tykkää, siinäpä niille tekemistä :D
:P ja tuosta "kauhea vaiva erota" -pointista olen ihan samaa mieltä edellisen kirjoittaneen kanssa. Sotkua syntyisi paitsi yhteisten tavaroitten jaosta, olisi eroaminen myös henkisesti raastavaa.
Olen itse seurustellut 1v 8kk, josta se vuosi asuttu yhdessä. Sukulaiset/perhetuttavat on jo kyselleet kihloihin menosta, mutta olemme antaneet vain lyhyen vastauksen "Ei vielä, eikä meillä ole kiire." Mies kyllä jo sanojensa mukaan haaveilee kihlaamisestani, mutta minulla on moisesta sekavat ajatukset. Olen niin nuori vielä (22, mies täytti juuri 25), mutta en tarkoita että hakisin jostain parempaa. Hyvä on olla näinkin, miksi siis "turhaan" muuttamaan asioita. Itsekin haaveilen toisinaan kihloista, mutta mitä se muuttaisi? ei mitään -yhdessähän tässä silti ollaan :P
Jos osaat eritellä henkisen ja julkisen sitoutumisen, olet jo huomattavasti pidemmällä ajattelutasolla :)
Kyllä se on järkevämpää odotella vaikka se 10 vuotta ja sitten naimisiin kuin että parin vuoden päästä mennään naimisiin ja sitten erotaankin muutaman vuoden päästä... Turhaa vaivaa vain olisi. Itse ainakin haluan avioitua sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni ja tiedän että suhde kestää. 10 vuoden koeaika kuulostaa siis ihan järkevältä. Siinä ajassa ovat turhimmat seurustelukumppanit jo jääneet pois.
sitten ottaa... Oikeastiko olet sitä mieltä, että vie 10 v selvittää, onko joku "turha seurustelukumppani"..???
Tuttavapiirissä on kaikenlaisia ihmisiä ; useampia sellaisia, jotka ovat menneet vihille 1-3 vuoden tuntemisen jälkeen - ja myös pari ex-paria, joista toinen meni naimisiin 10 ja toinen 13 v yhteiselon jälkeen. Kumpikin pari ehti erota ennen kuin toinen hääpäivä oli käsillä. Että vaikea on mennä sanomaan, mikä on "oikea" aika naimisiinmenolle - itsellä on se käsitys, että sen vaan sitten tietää sisimmässään kalenteria vilkuilematta, kun tuntuu "siltä". Niin tässä kävi: puoli vuotta seurusteltiin, sitten muutettiin saman katon alle ja siitä vuoden kuluttua oli häät. Naimisissa on oltu nyt 8 vuotta enkä kertaakaan ole katunut suht nopeaa papinaamenelle menoa :-)
Parissa vuodessa ei vielä kaikki tule ilmi...valitettavasti. Joten komppaan edellistä! Niin monta väärää paria on saanut läheisissään katsoa juuri äkkiliiton vuoksi.
Ei toista ihmistä opi koskaan tuntemaan täysin (ei, ei siinä 10 vuodessakaan) ja ero voi tulla ihan yhtä hyvin vuoden kuin 15 vuodenkin jälkeen. Että sikäli en koe avioliiton solmimisen nopeudella olevan osuutta asiaan. Riippuu niin paljon ihmisistä, ei tuollaisia aikarajoja ole mielekästä asettaa.
Eikö avioliitto ole juuri sitä että uskaltaa ottaa sen askelen, eikä pelkää jo valmiiksi eroa. Ero tulee jos on tullakseen, oli sitten avo- tai avioliitossa.
Meillä meni kahdeksan vuotta. Olin 14-vuotias tavatessamme, ja mies halusi pitää huolen että olen aikuinen ja tiedän oikeasti mitä haluan ennen kuin menemme naimisiin, ja hänellä meni aikansa uskoa että tiesin jo mitä tahdoin :)
Kun on lähtökohtaisesti kahdesta aikuisesta kyse, niin en äkkisiltään keksi miksi noin pitkä odottelu olisi tarpeen, mutta pari ekaa vuotta voi mennä hyvinkin rakastumisen huumassa, jonka jälkeen vasta aito tutustuminen ja mahdollinen rakastamisen rakentaminen alkaa, niin että ensimmäiseen kolmeen vuoteen ei sormusten vaihtaminen välttämättä kannata.
Juu en ymmärrä tätä että äkkiä täytyy päästä kihloihin/naimisiin...! Tuntuu olevan melko tavallista että n.1-2 vuoden yhdessäolon jälkeen juostaan jo altarille...! Olen ollut avomieheni kanssa yhdessä kohta 7 vuotta,ja 'rsyttää kun sukulaiset/kaverit vihjailee sormuksista yms...! niitä sormuksia on sukulaisten ja muiden turha odotella sillä ainakin tällä hetkellä olen sitä mieltä että en koskaan halua kenenkään kanssa naimisiin. Ja miksi pitäisi??? Toki mieli voi muuttua mutta tätä mieltä olen nyt. Olemme tosissamme yhdessä ja se riittää; näin on hyvä ja se riittää,ei siihen mitään avioliittolupauksia tarvi. Ehkä olen siksikin epäileväinen,kun tiedän pareja jotka ovat vuosia olleet yhdessä,sitten menneet naimisiin ja eronneet pian sen jälkeen... eihän tuon naimisiin menon mitään pitäisi muuttaa mutta yllättävän moni on eronnut..
sukunimeänikään en halua vaihtaa joten suoraan sanoen en näe siinä mitään järkeä että menisin naimsiin...