Ikää 23vee, takana 8 vuoden vakava seurustelusuhde, jonka aikana avoliittoa 3,5v ja kihlatkin ostettiin. Tasaisen tappavaa, leppoisaa mutta kuitenkin mukavaa oleskelua mukavan, tutun ja turvallisen kumppanin kanssa. Kaksi nuorta sattuman kautta tapasivat, tutustuivat, (rakastuivat?) muuttivat yhteen ja päättivät alkaa leikkiä kotista - kumpikaan sen enempää itsenäistymättä. Tytölle tuli ahdistus. Tässäkö elämä on? Nytkö ammattiinvalmistumisen jälkeen yhteinen asuntolaina, lapset, perhe jne? Tilanteen puntarointia vajaat kaksi vuotta. Asian puimista myös yhdessä. Asioille ei muutosta. Järki vai tunteet? Päätös erosta, avoero, kihlojen purku, nyt sinkkuilua 9 kk takana.
9kk mahtuu paljon vaihtelevia tunteita, mutta jälkikäteen voin sanoa tehneeni oikein. Itsekkyys omaan elämään, itsenäistymiseen, "omien siipien testaamiseen" oli niin suuri, että olin valmis heittämään täydellisen, tutun ja turvallisen suhteeni kuin romukoppaan. Eksän (hyi mikä sana!) kanssa ollaan täysin väleissä, hyviä kavereita, ikuisia ystäviä(?) enkä varmaan tule koskaan löytämään yhtä ihanaa miestä elämääni. Emme puhu yhteenpalaamisesta, se vaihtoehto on kuollut ja kuopattu ja päätimme jo erovaiheessa, että joko tai.
Olen tavannut nyt miehen, itseäni useamman vuoden vanhemman, jota olen tapaillut n.2kk. Hän on niin vastoin kaikki "kriteereitäni", asioita, joita miehessä arvostan. Mutta en voi olla ajattelematta häntä. Ensimmäistä kertaa elämässäni (tai "aikuisella iällä") voin sanoa, että tunnen jotain. Tunnistan tunteeni. Kaikki päätökseni elämässäni tällä hetkellä on epävarmalla pohjalla - ei ole sitä tuttua ja turvallista tunnetta (luotettava kumppani rinnalla, yhteinen tulevaisuus). Mutta se ei minua haittaa. Olen valmis ottamaan haasteita vastaan silläkin uhalla, että saan takkiini. Se ei minua haittaa, eipähän tarvitse vanhainkodissa valehdella tekemättömiä asioita tehdyiksi ja mikä parasta, epäonnistuneista päätöksistä voi syyttää täysin itse itseään.
Luulin olleeni hukassa itseni kanssa, ja niin olen ollutkin. Uskon kuitenkin löytäneeni eron jälkeen niin monta uutta puolta itsestäni, että jo se on ollut kaiken koettelemuksen arvoista. Tämän hetkinen tapailemani mies on hyvin kokematon suhdeasioissa - hän ei ole seurustellut vakavasti kuin kerran (vuoden mittainen suhde). Huomaan, että tietämättäni vaadin häneltä asioita, joita ns. seurustelukumppanilta vaaditaan. Olemme vasta tutustumisvaiheessa mutta tuntuu, että olen taas siinä pisteessä että "mulle kaikki heti tässä ja nyt". Kaipaisin saada vinkkejä, kuinka ottaa ja relata uuden, tuoreen suhteen alussa, ilman että säikytän ihastustani pois liialla innokkuudellani ja että osaisin ottaa kaiken ilon ja nautinnon irti tästä mahtavasta fiiliksestä, kun oikeasti voin sanoa olevani tietoinen tunteistani: tämän miehen haluan! :)
9kk mahtuu paljon vaihtelevia tunteita, mutta jälkikäteen voin sanoa tehneeni oikein. Itsekkyys omaan elämään, itsenäistymiseen, "omien siipien testaamiseen" oli niin suuri, että olin valmis heittämään täydellisen, tutun ja turvallisen suhteeni kuin romukoppaan. Eksän (hyi mikä sana!) kanssa ollaan täysin väleissä, hyviä kavereita, ikuisia ystäviä(?) enkä varmaan tule koskaan löytämään yhtä ihanaa miestä elämääni. Emme puhu yhteenpalaamisesta, se vaihtoehto on kuollut ja kuopattu ja päätimme jo erovaiheessa, että joko tai.
Olen tavannut nyt miehen, itseäni useamman vuoden vanhemman, jota olen tapaillut n.2kk. Hän on niin vastoin kaikki "kriteereitäni", asioita, joita miehessä arvostan. Mutta en voi olla ajattelematta häntä. Ensimmäistä kertaa elämässäni (tai "aikuisella iällä") voin sanoa, että tunnen jotain. Tunnistan tunteeni. Kaikki päätökseni elämässäni tällä hetkellä on epävarmalla pohjalla - ei ole sitä tuttua ja turvallista tunnetta (luotettava kumppani rinnalla, yhteinen tulevaisuus). Mutta se ei minua haittaa. Olen valmis ottamaan haasteita vastaan silläkin uhalla, että saan takkiini. Se ei minua haittaa, eipähän tarvitse vanhainkodissa valehdella tekemättömiä asioita tehdyiksi ja mikä parasta, epäonnistuneista päätöksistä voi syyttää täysin itse itseään.
Luulin olleeni hukassa itseni kanssa, ja niin olen ollutkin. Uskon kuitenkin löytäneeni eron jälkeen niin monta uutta puolta itsestäni, että jo se on ollut kaiken koettelemuksen arvoista. Tämän hetkinen tapailemani mies on hyvin kokematon suhdeasioissa - hän ei ole seurustellut vakavasti kuin kerran (vuoden mittainen suhde). Huomaan, että tietämättäni vaadin häneltä asioita, joita ns. seurustelukumppanilta vaaditaan. Olemme vasta tutustumisvaiheessa mutta tuntuu, että olen taas siinä pisteessä että "mulle kaikki heti tässä ja nyt". Kaipaisin saada vinkkejä, kuinka ottaa ja relata uuden, tuoreen suhteen alussa, ilman että säikytän ihastustani pois liialla innokkuudellani ja että osaisin ottaa kaiken ilon ja nautinnon irti tästä mahtavasta fiiliksestä, kun oikeasti voin sanoa olevani tietoinen tunteistani: tämän miehen haluan! :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
päätät haluatko luuserimiehen kanssa parisuhteeseen jossa sun pitää neuvoa kädestä pitäen miestä joka asiassa. Olet 1-2 vuoden päästä samassa pisteessä ja sitten haikalet ensimmäistä miestäsi.
Ihmiset on typeriä.
Luuserit kyykkyyn! Pysykööt yksinänsä mokomat.
Jokainen joka ei ole paljoa seurustellut nuorena pysykööt vanhanakin yksin, valintakysymys.
Oppivatpahan sitte...
Miten voikaan olla näin samankaltainen tilanne? :) Itselläni ikää saman verran ja takana saman pituinen parisuhde ja sinkkuiluakin juuri tuo samainen 9kk.
Itsekin olen pohtinut samaisia asioita. Tuntuu ettei tuollaisen vakavan seurustelun jälkeen osaa suhtautua "kevyesti" uusiin ihmissuhteisiin. Itse olen tutustunut myös itseäni useamman vuoden vanhempaan mieheen, jonka kanssa olemme tapailleet melko ei-vakavissa merkeissä. Nyt jo pohdin olisiko millä tulevaisuutta ja ahdistun kun en tiedä tarkalleen missä mennään. Haluaisin osata ottaa ilon irti tästä tilanteesta ja olla vähemmän vakavilla mielin.
Itse en osaa suhtautua kevyesti ihmissuhteisiin, enkä näe siinä tosin mitään väärää. Mutta ihmiset, jotka ovat tottuneet enemmän olemaan itsenäisiä ja sinkkuja osaavat suhtautua näihin asioihin kevyemmin. Ja siksi minäkin haluaisin, koska en halua että minuun sattuu jos itse olen heti liian innokkaana ja toinen osapuoli ei olekaan niin vakavissaan.
On nämä kyllä vaikeita tilanteita! :) En siis osannut sinulle mitään neuvoja antaa, halusin vain kirjoittaa koska on sen verran samat fiilikset :)
on valttia tapailkaa ja tutustukaa.Varo narsistisia piirteitä sairaanlosta mustasukkaisuutta,tarkkailua mitä teet minne menet.Hän voi olla todella sydämellinen.Testinä voit kokeilla arvostele häntä jostain asiasta narsisti ei sitä kestä.Toki kyseessä voi olla hiomaton timantti.Tai narsisti joka tekee loppuelämästäsi helvetin.