Harrastatteko pieniä valheita parisuhteissanne?
Entä tunnetteko niiden nakertavan luottamusta?
Esimerkiksi puoliso unohtaa ostaa kaupasta jotain ja kertoo sitten kotona, että se oli loppunut.
Tai kumppani aikoo kaupungilla heräteostoksena ostaa jotain todella turhaa(toisen mielestä) ja kysyy toiselta puuttuvaa kaksikymppistä, johon toinen vastaa, että "ei ole", vaikka tosiasiassa lompakosta sellainen löytyisi. Mutta helpompaa sanoa noin, kuin alkaa arvostella toisen rahankäyttöä.
Tai esim. vaimo yrittää houkutella miestään johonkin juhlaan kertomalla, että se "rouvaX:n miesZ tulee myös sinne ja teillähän on aina paljon keskusteltavaa keskenänne" vaikka tosiasiassa vaimolla ei olisi harmainta aavistustakaan tuon kaverin mukaantulosta, ehkä jopa tietää, ettei tule!
Tai että toinen pyytää apua johonkin toisen mielestä tylsään juttuun, niin valehdellaan, että nyt on tosi kiire jonkun työjutun kanssa, vaikka se ei olekaan totta.
Joten oletteko aina 100% kylmän rehellisiä vai harrastatteko pieniä valheita?
Kysyn tätä siksi, että meillä vaimoni on harrastanut näitä ja se on alkanut vaikuttaa siten, että en luota häneen enää niin kuin alussa. Tämä on johtanut myös tietynlaiseen epäilykseen hänen omistautumisesstaan minulle, ts. jos joku hänen miespuolinen ystävä soittaa hänelle, niin olen alkanut ajatella, että onko se vain ystävä?
Ymmärrän, että kaikilla suhteissa olevilla ei ole aikaa, motivaatiota tai kykyjä nähdä toisen osapuolen pieniä valheita, jolloin mitään varsinaista ongelmaa ei edes synny. Mutta minä olen jotenkin niin intensiivisen looginen SherlockHolmestyyppi, että jos asiat eivät menekään tarkkaan odotetusti, niin selvitän, että mikä meni vikaan. Usein sieltä sitten lopulta paljastuu pieni valhe.
Jos esimerkiksi en näe tuota miesZ:taa juhlassa, niin selvitän, että mistä vaimoni oli saanut käsityksen hänen mukaan tulostaan. Sitten selviääkin, että hän ei saanut mistään sellaista informaatiota, vaan hän keksi jutun saadakseen minut mukaan.
Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että nykyisen vaimoni mallin mukaan minäkin olen alkanut pelata samaa peliä, esimerkkinä tuo "kaksikymppisen puuttuminen".
En pidä siitä ja minusta tuntuu, että olen jopa valmis aloittamaan yksin elämisen päästäkseni takaisin rehellisyyteen.
Entä tunnetteko niiden nakertavan luottamusta?
Esimerkiksi puoliso unohtaa ostaa kaupasta jotain ja kertoo sitten kotona, että se oli loppunut.
Tai kumppani aikoo kaupungilla heräteostoksena ostaa jotain todella turhaa(toisen mielestä) ja kysyy toiselta puuttuvaa kaksikymppistä, johon toinen vastaa, että "ei ole", vaikka tosiasiassa lompakosta sellainen löytyisi. Mutta helpompaa sanoa noin, kuin alkaa arvostella toisen rahankäyttöä.
Tai esim. vaimo yrittää houkutella miestään johonkin juhlaan kertomalla, että se "rouvaX:n miesZ tulee myös sinne ja teillähän on aina paljon keskusteltavaa keskenänne" vaikka tosiasiassa vaimolla ei olisi harmainta aavistustakaan tuon kaverin mukaantulosta, ehkä jopa tietää, ettei tule!
Tai että toinen pyytää apua johonkin toisen mielestä tylsään juttuun, niin valehdellaan, että nyt on tosi kiire jonkun työjutun kanssa, vaikka se ei olekaan totta.
Joten oletteko aina 100% kylmän rehellisiä vai harrastatteko pieniä valheita?
Kysyn tätä siksi, että meillä vaimoni on harrastanut näitä ja se on alkanut vaikuttaa siten, että en luota häneen enää niin kuin alussa. Tämä on johtanut myös tietynlaiseen epäilykseen hänen omistautumisesstaan minulle, ts. jos joku hänen miespuolinen ystävä soittaa hänelle, niin olen alkanut ajatella, että onko se vain ystävä?
Ymmärrän, että kaikilla suhteissa olevilla ei ole aikaa, motivaatiota tai kykyjä nähdä toisen osapuolen pieniä valheita, jolloin mitään varsinaista ongelmaa ei edes synny. Mutta minä olen jotenkin niin intensiivisen looginen SherlockHolmestyyppi, että jos asiat eivät menekään tarkkaan odotetusti, niin selvitän, että mikä meni vikaan. Usein sieltä sitten lopulta paljastuu pieni valhe.
Jos esimerkiksi en näe tuota miesZ:taa juhlassa, niin selvitän, että mistä vaimoni oli saanut käsityksen hänen mukaan tulostaan. Sitten selviääkin, että hän ei saanut mistään sellaista informaatiota, vaan hän keksi jutun saadakseen minut mukaan.
Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että nykyisen vaimoni mallin mukaan minäkin olen alkanut pelata samaa peliä, esimerkkinä tuo "kaksikymppisen puuttuminen".
En pidä siitä ja minusta tuntuu, että olen jopa valmis aloittamaan yksin elämisen päästäkseni takaisin rehellisyyteen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Epärehellisyydestä pääsee eroon, jos molemmat kilpaa haluaa täyttää toistensa tarpeet. Silloin oikein yritetään löytää hetkiä, joissa voidaan ottaa puoliso huomioon. Ei avioliitto toimi, jos sen eteen ei tehdä jatkuvasti työtä.
Suurin harha on että parisuhde voitaisiin hoitaa kaiken muun sivussa. Voisin verrata parisuhdetta tiskipöytään, jos tiskit jätetään vaikka päiväksi hoitamatta, niin ne alkaa haista. Puhumattakaan useampi päivä, jolloin haluaisi sulkea hiljaa oven ja häipyä pois. Näin käy myös parisuhteelle, jos sitä ei jatkuvasti hoideta.
Valehtelu nakertaa luottamusta.
Yksi kysymys on, että miksi jollain on tarve valehdella.
Asialla on myös toinen puoli: Jos kokee jatkuvasti olevansa valehtelun kohde, niin kannattaa myös miettiä omaa osuuttaan siihen. Vaikuttaako käyttäytymiseni siihen, ettei toinen ehkä uskalla kertoa totuutta.
esim.
Räjähdänkö tai käyttäydynkö jotenkin muuten nuljusti, jos puoliso unohtaa jotain.
Suostunko lähtemään juhlimaan vain, jos tiedän siellä olevan itselleni mieluista seuraa. Vai lähdenkö myös, koska tiedän sen olevan rakkaalleni tärkeää.
Olen aika hyvin pystynyt erittelemään syyt, että miksi vaimoni valehtelee;
Hän usein tekee miltä sillä hetkellä tuntuu, sitten jälkikäteen hän ei kehtaa kertoakaan totuutta.
Vähän sama jos makeanhimossa söisi kaikki suklaakoristeet täytekakun päältä, mutta sitten vieraiden saapuessa ei haluaisikaan kertoa, että mihin ne joutuivat. Ehkä olisi helpompi "pudottaa" kakku lattialle ja laittaa sitten roskiin.
Joskus hän tekee jotain minkä tietää aiheuttavan minulle mielipahaa. Niinpä hän kuittaa sen valheella.
On myös mahdollista, että joku entinen poikaystävä on ollut tuomitseva tyyppi, joka on huutanut joka asiasta. Tällöin vaimoni on oppinut valehtelemisen.
Minä en huuda, olen vain utelias.
Mä kyllä sanon kaiken suoraan. Jos oon kaupassa jotain unohtanu niin myönnän kyllä sen, vaikka mies onki välillä helposti hermostuva. Mä oon ihminen ja inhimillisiä unohduksia tapahtuu, välillä useinki. Samoin jos mies haluaa lainata rahaa johonki turhaan niin sanon etten lainaa semmoseen, tai pitkän jankuttamisen jälkeen saatan lainata kuhan maksaa esim viikon sisällä takasi. Tai jos mua pyydetään tekemään jotain niin saatan sanoa että en jaksa, teen myöhemmin. Eikä mieskään mun mielestä tommosta harrasta.