Nyt kaikki hyvät vinkit kehiin :)
Tilanne on seuraava:
Olemme asumuserossa, mies jätti ero-paperit 4kk sitten ja olemme olleet noin 2kk erillään nyt. Lapsia on ja muutenkin paljon hyvää suhteessa on ollut joten erota en haluaisi. Miehelle tuli joku kasvukriisi, alkoi mököttää ja haki vaan eroa, halusi elää yksin ja väsyi kaikkeen. Ei ole motivoitunut suhteen pelastamiseen ja riidat viime aikona onkin ollut karseita. Emme ole kuitenkaan kokonaan vielä luopuneet toivosta ja terapiassakin olemme käyneet. Terapeutti on itse eronnut joku vuosi sitten eikä ja puhuu erosta vähän turhankin ruusuisena, sieltä ei oikein hyviä neuvoja ole saatu.
Ongelma on se, että elämä yksin muksujen kanssa isossa talossa on todella helvetillistä. Olen tosi katkeroitunut ja vihainen kaikesta kokemastani ja puran pahaa oloa mieheen. Joka taas entistä enemmän ahdistaa ja suututtaa häntä, eli ajaa vaan kauemmas. Vihan hallinnan kanssa teen kovasti itse töitä mutta kysymys kuuluu, että Mitä voisin tehdä, että mies kiinnostuisi taas minusta/saada hänet taas välittämään minusta (ja lapsistaankin siinä määrin, että yhteiselämä alkaisi kiinnostaa)? Millä saada toinen kaipaamaan kotiin ja motivoitua suhteen pelastamiseen? Näyttää että minusta kannattaa pitää kiinni...?
Tilanne on seuraava:
Olemme asumuserossa, mies jätti ero-paperit 4kk sitten ja olemme olleet noin 2kk erillään nyt. Lapsia on ja muutenkin paljon hyvää suhteessa on ollut joten erota en haluaisi. Miehelle tuli joku kasvukriisi, alkoi mököttää ja haki vaan eroa, halusi elää yksin ja väsyi kaikkeen. Ei ole motivoitunut suhteen pelastamiseen ja riidat viime aikona onkin ollut karseita. Emme ole kuitenkaan kokonaan vielä luopuneet toivosta ja terapiassakin olemme käyneet. Terapeutti on itse eronnut joku vuosi sitten eikä ja puhuu erosta vähän turhankin ruusuisena, sieltä ei oikein hyviä neuvoja ole saatu.
Ongelma on se, että elämä yksin muksujen kanssa isossa talossa on todella helvetillistä. Olen tosi katkeroitunut ja vihainen kaikesta kokemastani ja puran pahaa oloa mieheen. Joka taas entistä enemmän ahdistaa ja suututtaa häntä, eli ajaa vaan kauemmas. Vihan hallinnan kanssa teen kovasti itse töitä mutta kysymys kuuluu, että Mitä voisin tehdä, että mies kiinnostuisi taas minusta/saada hänet taas välittämään minusta (ja lapsistaankin siinä määrin, että yhteiselämä alkaisi kiinnostaa)? Millä saada toinen kaipaamaan kotiin ja motivoitua suhteen pelastamiseen? Näyttää että minusta kannattaa pitää kiinni...?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Ensinnäkin toivon sinulle voimia:) Saman tyyppisen ex-vaimon kasvukriisin olen kokenut 2,5 vuotta sitten joka tarkoitti uutta miesystävää... Perusteluina oilvat juuri tuo kasvukriisi, mitä tahdon elämältä, haluaisin olla yksin hetken ja miettiä jne. Tarkennettakoon että meidän tapauksessa tuli erilleen muutto ennen avoierohakemuksen jättöä, mutta kuitenkin.
Minun reaktioni oli juuri tuo mitä sinäkin mietit halusin näyttää että olen hyvä isä, rakastettava aviomies eikä minua kannata jättää. Olenkin kuvannut tuota hyväksynnän hakemista tikapuiden kiipeämiseen jossa aikansa kiivettyään alkaa odottaa tulosta työstänsä, mutta tulos onkin se että tikapuut kaadetaan altani. Putoan maahan ja voin taas purkaa oikeita tunteitani kun enää en voi pudota alemmas. Sitten seuraa morkkis pitikö minun taas ryssiä kova työ ja aloitan taas kiipeämään uudelleen...jne. Se oli vaikeaa ja kuluttavaa aikaa jota jaksoin noin 9 kuukautta. En tekisi tuota toista kertaa.
Ensinnäkin muista se että toista et voi muuttaa, muuttaa voit vain itseäsi. Elä päivä kerallaan koska eiliselle et voi mitään tehdä ja huomista ei vielä ole. Keskity lapsiisi ja heidän hyvinvointiinsa. Koeta pitää viha ja katkeruuus kurissa koska siitä ei ole mitään apua sinulle, ainoastaan haittaa jos tarkkoja ollaan. Koeta saada hyvä olo itsellesi vaikka tiedän että se on vaikeaa... yritä kuitenkin. Havainnoi hyviä asioita päivistä ja koeta saada niistä positiivisia tuntemuksia. Asiat voivat monesti olla hyvinkin pieniä, mutta pointti on se että niitä on.
Minun tärkein oivallukseni tuli eräänä unettomana yönä kun tajusin että lasteni takia minun on pakko jaksaa, he tarvitsevat minua. Vanhemmat voivat valita puolisonsa, mutta lapset eivät voi valita vanhempiansa.
Katkeruuden ja vihan hallinta on sitten toinen juttu...Kaksi kaikkein vaikeinta tunetta minun prosessissani. Nyt olen kohta 3 vuotta koettanut toipua ja aika ajoin tunnen vieläkin noita tunteita, mutta enää ne eivät suuremmalti haittaa elämääni.
Voimaa sinulle:) et ole ensimmäinen etkä viimeinen joka näiden asioiden kanssa painii.
Juuri niin osasit sanoa mitä itsekkin tunnen nyt... Joka riidan jälkeen tunnen syyllisyyttä että "hemmetti kun piti mennä tuosta sanomaan,nyt ne asiat vaan paheni...". Sen tiedän etten toista voi muuttaa eikä pidäkkään mutta mietinkin mitä on ne asiat (vai onko niitä) millä voin näyttää olevani sellainen ihminen johon hän aikoinaan rakastuikin...??
Minun on todella vaikea hyväksyä tai ymmärtää tota yhtäkkistä mielenmuutosta miehessä, pienin lapsista vasta vauva, just ostettu uusi asunto remontteineen ja ilman varoitusta tai mitään hän päättää lähteä. En edes tiedä hänen nykyistä osoitettaan, jätti meidät kun nalli kalliolle, minut selittelemään naapureille, neuvolaan, päivkotiin että näin kävi jne. Olen todella vihainen ja katkera, sitä on hankala pitää sisällään kun epäreiluus ja viha miestä kohtaan tulee joka kerta viimeistään siinä vaiheessa kun koti on illalla kaaos, lapset kitisee ja jääkaappi tyhjillään...
Meillä oli oikein normaali parisuhde mitä lapsiperheessä on, oli paljon hyviä asioita ja joskus riitoja, mutta ilmeisesti mies oli tyytymättömämpi vaikkakaan ei kertaakaan kertonut eikä puhunut asioista mikä mättää ja mitä voisin tehdä eri lailla... Se on varmaan totta että voimme molemmat löytää uuden rakkauden ja sellaisen kenen kanssa on hyvä olla mutta jos hänessä on sellaisia puolia mitkä entisestä puuttui, on hänessä sitten taas joku muu huonoa... Ja kuitenkin elämä on hankalampaa kun on jo lapsia ennenstään jne. En haluaisi erota kokonaan enkä rikkoa lasten kotia, mutten tiedä mitä tehdä.
Yksinkertaisesti ole vain oma itsesi se joka aikanaan teki mieheesi vaikutuksen. Älä vedä mitään roolia vaan koeta olla oma iloinen isesi (tiedän että on vaikeaa) mutta yritä kuitenkin. Iloinen ihminen vetää katsos toisia puoleensa:) Se tekee mieheesi vaikutuksen ja tulee takaisin jos on tullakseen.
Ajattelet, että teillä oli "oikein normaali parisuhde" ja paljon hyviä asioita ja riitoja tietenkin. Tottakai pitkään parisuhteeseen sisältyy paljon hyvää ja huonoakin. Sinä nyt jätettynä osapuolena ajatelet niitä hyviä asiota mutta arvaappas mitä jättäjä ajattelee? :) Oikein... kaikkea sitä huonoa joka oikeuttaa hänet tekemään (mahdollisen) ratkaisunsa. Näillä ajatuksilla kun sitten keskustelette keskenänne niin eihän siitä seuraa kuin riitaa. Minunkin ex vaimo kertoi että elimme oli "perusturvallista" perheelämää oli ok.talo, farmari auto, kaksi ihanaa tyttöä, ei fyysistä väkivaltaa, minulla vakituinen työpaikka ja toimeentulo kohtalaisen hyvä ym. Mutta loppupeleissä se ei vaikuttanut hänen ratkaisuunsa mitään.
Tarvitset vertaistukea ts. ihmisiä joille puhua tunteistasi. Sellaisia joilla on omakohtaisia kokemuksia näistä jutuista. Meitä on täällä palstalla auttamassa koska olemme täältä joskus aikanaan apua saaneet. Voisit käydä kirjastossa lainaamassa kirjan "Jälleenrakennus" kirjoittaja muistaakseni Fisher. Aloita vaikka sillä:) Auttoi minua valtavasti, suosittelen lämpimästi.
Mutta muista että onnelisuuttasi ei voi KUKAAN ottaa sinulta pois. Se on sinun sisälläsi aina, voit sen tahtomattasi tai tiedostaen piilottaa, tai voit myös houkutella sen esiin jos haluat. Päätös on sinun vain sinun:)
Edelleen voimia tovottaen, seviät kyllä;)
Kaunis kiitos älykkäälle vastaajalle, jota vuosien vaikeudet eivät ole lannistanneet.
T. 16 vuotta aviossa eläneeltä, 3 vko.a sitten erotetulle mieheltä.
Ikävä sanoa, mutta tuskin on mitään poppaskonstia, jolla saat miehen kiinnostumaan sinusta ja kaipaamaan kotiin. Kirjoituksestasi päätellen mies on todella motivoitunut vain yksinelämiseen (toinen nainen kiikarissa?).
Mieti miten voisit itse purkaa pahaa oloasi tavalla, josta ei ole haittaa kenellekään, ja miten voisit järjestää elämäsi mukavaksi. Kun löydät elämänilon, niin vihaisuus ja katkeruus häipyy kuin itsestään. Sinun onnesi ei ole miehen taskussa, se on hyvä muistaa.
"Ongelma on se, että elämä yksin muksujen kanssa isossa talossa on todella helvetillistä".
Tuo lause pisti silmääni. Pitäisikö sinun muuttaa lasten kanssa, jos asumisjärjestelyt nykyiseltään ovat helvetilliset?
Minulla on samankaltainen tilanne, erona se että itselläni on tuo kasvukriisi ja tarvin miettimisaikaa. Tarvin tauon tähän nykyiseen elämään. Toivosta en ole luopunut kokonaan, mutta en vain pysty tai jaksa nyt. Ei vain pysty!!!! Näen kyllä, että meillä on vielä myöhemmin mahdollisuus. Sanoisin, että painostus ei ole tie siihen mitä toivot, se vaan ajaa miehen pois luotasi. Hän tarvitsee tilaa ja aikaa jotta voi palata luoksenne.
löytää se elämänilo ja onnellisuus kun on ihan uuden tilanteen edessä yksin.
Olenkin jo lukenut tuon Fisherin jälleenrakennus-kirjan ja siitä löytyi väliaikaisen asumuseron ohjeita joita olen ehdottanut miehelleni kokeilla.
Helveltillistä tästä tekee iina se, että olimme juuri muuttaneet tähän uuteen kotiin ja remontoineet sen kunnes mies ilmoitti erohaluistaan ja kävi viemässä hakemuksen salaa, ennenkuin tavarat oli edes kaikki purettu. Minulla ei ole omaa sukua lähimaillakaan ja olen täysin yksin lasten kanssa. Eron tullessa on edessä iso muutto toiselle puolelle suomea eikä tämä yh:n elämä houkuta yhtään. Se on paljon rankempaa kuin olisin ikinä voinut kuvitellakkaan... :(
Aikaa ja tilaa pitää yrittää antaa mutta se on hankalaa kun toinen häipyy yllättäen jättäen minut lasten kanssa selviämään. Yritän olla iloinen hänelle mutta aika teennäistähän se on...
Tapaako mies siis edes lapsia? Miten hoidatte maksuasiat?
Pistää kovasti silmään, että mies vain katosi, etkä tiedä edes osoitettaan? Miten se on mahdollista?
Itse olen vaimo, joka lähti. Tilanteemme on aikalailla toinen, minä olin yrittänyt puhua ongelmistamme ja suhteen tilasta, mutta puhuin kuin seinälle joka kerta. Vuoden-parin yksinäisen yrittämisen jälkeen sitten lähdin. Missään nimessä en salaiseen osoitteeseen muuttanut ja jo lastenkin takia olemme jatkuvasti tekemisissä.
Mutta on hyvin totta, että lähtijän on ajateltava niitä suhteen huonoja puolia. Jos jäisi haaveilemaan hyvistä, ei lähtisi koskaan ja ainakin itseni kohdalla olin jo pitkään tiennyt, että liitto sellaisena ei toimi. Olin myös elänyt elämäämme siihen katsoen, emme olleet tehneet hankintoja tai suuria suunnitelmia.
Sinun miehesi lähtö kuulostaa jotenkin spontaanilta? Tai sitten hänelle yhteinen uusi koti oli sellainen viimeinen oljenkorsi, jonka hän toivoi pelastavan liiton. Ja kun se ei, tietenkään, sitä tehnyt, hän luovutti? Tai sitten hänellä todellakin on toinen ihastuminen jossakin (pidän tätä todennäköisenä) ja hän näin oikeuttaa tilanteen?
Joka tapauksessa mitä vaan voi vielä tapahtua. Etenkin, jos mieheltäsi tämä oli paniikinomainen ja spontaani teko. Todennäköisesti tapahtuukin niin, että hän hetken "vapautta" maistettuaan kallistuu pohtimaan liittonne hyviä puolia. Ei sinun tarvitse olla kuin oma itsesi. Tietenkin pitäisi välttää katkeruuden sysäämistä miehen päälle, sillä taatusti on päinvastainen vaikutus. Mutta ymmärrän mainiosti, että tilanteessasi se voi olla jopa liikaa vaadittu.
Itse asiassa oletko itse miettinyt: Voitko antaa moisen tempun koskaan anteeksi? Ei ole piiruakaan oikein vain kadota ja jättää toista klaaraamaan koko arki. Jos mies ei ole takaisin heti tulossa, sinun pitää itse tehdä elämästäsi siedettävä. Vaikka se sitten vaatisi muuttoa esim. pienempään asuntoon. Ainakin tarvitset apujoukkoja, saatko mistään apua? Oletko käynyt puhumassa esim. perheneuvolassa, se avaa monta ovea.
iloisuuden ja elämänilon löytämisessä, mutta PÄÄTÄ että löydät sen! Usko itseesi, toista sitä mielessäsi kunnes uskot ja pikkuhiljaa se tulee toteutumaan:) Iltaisin ennen nukkumaan menoa on otollisin aika tehdä tätä itsensä "uskottelemista". Pystytkö nukkumaan vai pähkitkö ongelmaa öisin?
Kerroit että olet juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle... Järjestetäänkö uudella paikkakunalla tai lähikunnissa esim. Fisherin eroseminaaria? Sieltä ainakin saisi niitä vertaistuki ystäviä.
mies tosiaan lähti ensin kaverilleen josta yli nyt ilmeisesti viime viikolla muuttanut vuokra-asuntoon vanhempiensa avustuksella, äitinsä oli verhot ja huonekalut sinne hommannut. Mulle asia selvisi kun ihmettelin miksei hänen postejaan enää tule kotiin... Ihmetteli vaan kun niin suutuin ja loukkaannuin asiasta, olisihan minulle pitänyt toki ilmoittaa ja minusta tuo asunto-projektikin oli yhteinen asia kun oli alunperin puhetta että myös minä voisin sitä käyttää ja vuoroteltaisiin.
Mies oli todella rakastavan oloinen ja sanoikin usein sen koko viime vuoden joten ero-ilmoitus tuli täysin puskista. Hän mökötti ja oli puhumatta koko syksyn kunnes tilanne kävi niin sietämättömäksi että katsoin itsekkin parhaaksi että lähtee hetkeksi pois. Minulle muutto lasten kanssa tarkoittaa muuttamista toiselle puolelle suomea oman tukiverkostoni pariin joka on tosi iso ja radikaali asia. Sen jälkeen ei toivoa enää yheisestä ole joten en haluaisi tuota päätöstä tehdä ennenkuin kaikki on ihan varmaa.
Fisherin eroseminaariin ole kyllä ilmoittautunutkin mutta täällä se on vasta keväällä ja voi siis olla ettei enää tällä asuta silloin. Mutta jos asutaan niin ehdottomasti menen. Perheneuvolassahan me ollaan käyty yksin ja yhdessä mutta sieltä ei ole mitään apua ollut. Terapeutti on tosiaan vasta eronnut itse ja löysi heti uuden suhteen ja sanoi, että ero oli parasta mitä hänelle on tapahtunut, joten kovin objektiivinen hän ei ole.
Tuohon elämäniloon on nyt panostettava täysillä. Mutta onko niin, että jos lopetan miehelle viestittäisen ja puhelut kokonaan niin etäännymme entisestään ja hän ajattelee etten enää välitä...? Koska on kokenut kuulemma aiemmin ettei ole meille tärkeä, kun keskityin vaan vauvaan ja lapsiin. Mikä ei tietenkään ole totta, vauvaperheessä vaan arki on aika hurjaa ja väsynyttä joten parisuhteen hoito jäi täysin unholaan moneksi vuodeksi. Toisaalta hän voi ahdistua entistä enemmän minun yhteydenotoista. Hankala tilanne :(
On sulla siinä hankala tilanne ja miehesi vaikuttaa hieman keskenkasvuiselta.
Miten ne sen vanhemmatkin tuntuu tukevan hänen yksinmuuttoaan?
Saisitko itse vaikka äitisi tai jonkun sukulaisesi siihen joksikin aikaa avuksi itsellesi?
Se on aika varmaa, että ukko on takaisin jossain vaiheessa tulossa, niin ne tapaa tehdä..
Ei se yksin elämä kauaa miestäsikään viehätä.
Itsehillintä on se asia, mitä voit nyt harjoitella.
Itse olen sen taidon oppinut viimeinkin.
Opettelin sitä mm.yksin saunassa ollessani. Puhuin itsekseni ja selvittelin asiat päässäni välillä ääneenkiin huutaen kuvitellen mieheni vastapäätäni.
Ei tarvinnut enää miehelle raivota tavatessamme. Olinhan jo yksikseni raivonnut.. ;))
Ja voin sen sanoa, että yhteiselämämme on muuttunut seesteisemmäksi itsehillintäni vuoksi.
Tuon voisit miehellesi sanoa, että jos hän ei palaa, sinulla ei ole lapsilauman kanssa muuta mahdollisuutta, kuin lähteä kotipuoleen, koska tarvitset apua.
Se voi herätellä miestäsi todellisuuteen.
Voimia sulle, toivo ei tosiaankaan ole vielä menetetty!
Jaksamista lastesi kanssa!
sitä muuttamista, koska olet nyt sellaisten asioiden kanssa tekemisissä joita kukaan ei ratkaise viikossa tai kuukaudessakaan. Tai voihan joku luulla että ratkaisee asian hetkessä, mutta silloin kusee omaan nilkkaan ja asia tulee vielä eteen jonain päivänä. Odota rauhassa ja käyt sen eroseminaarin. Nythän on jo kevät kun aurinko paistaa ja päivät valostuvat:)
Milestäni sinun kannattaa olla yhteyksissä mieheesi kohtuullisesti jos pystyt sen rakentavasti tekemään, mutta jos menee riitelyksi yhteydenotot niin sitten kannattaa miettiä kannattaako. Kyllä se miehesi luultavasti tietää että sinä haluat parisuhdetta jatkaa vaikka et sitä joka päivä puhelimessa hänelle kerrokkaan.
Ja ymmärrän että sinua ärsyttää tässä tilanteessasi jos joku sanoo että ero on parasta mitä minulle on tapahtunut. Minä reagoin samoin aikanani enkä uskonut, mutta nyt totean 2,5 vuoden jälkeen että nuo sanat ovat täyttä totta. Mielelläni toki eläisin ehjänä perheenä sitä en kiellä, mutta olen oppinut itsestäni niin paljon ja olen mielestäni parempi ihminen kuin silloin. Mutta myös sinä voit todeta muutaman vuoden päästä että tämän hetken tapahtumat ovat parasta mitä sinulle on tapahtunut eikä sillä ole merkitystä asian kanssa oletko silloin miehesi kanssa naimisissa vai eronnut. Pääasia on että seuraat sydäntäsi ja teet sen mukaan oikeita valintoja.
Parisuhteen hoito, eli tärkein perhettänne koossa pitävä asia on "vain jäänyt". Siinä syy miehen poismuuttoon. Toivottavasti saatte perheenne kokoon, mutta jos päädytte eroon...niin seuraavassa suhteessasi älä unohda (vaikka toinen unohtaisi tai olisi pieniä lapsia) parisuhteen hoitoa, yhteisiä hetkiä, keskusteluja, läheisyyttä ja hellyyttä puolisoasi kohtaan. Kaikki tarvitsevat rakkautta, silityksiä ja arvostusta.
ole huonomuistinen.
Ei mikään asia vain jää itsestään, vaan se on jostain syystä jäänyt pois.
Syistä en halua keskustella edes täällä niin kuin ei monesta muustakaan asiasta.
Mutta sen verran sanon, että siihen ei ole syynä ainakaan mikään yksittäinen asia
tai kukaan ihminen vaan pikemminkin tapahtumaketju, monet asiat ja ehkä joku ihminenkin.
Mutta turha tulla sanomaan miten kukkia kastellaan, kyllä sen tiedän ja kyllä jopa
tykkään kukkivista kasveista enemmän...
Ikävää, että teille kävi noin. Jos mieheltä on tunteet kuolleet, eipä sinulla ole juuri keinoja niiden uudelleen herättelyyn. Tässä asiassa pallo on miehellä. Anna hänen prosessoida itsekseen tilannetta. Rajoittaisin yhteydenpitoa nimenomaan suhteeseenne liittyvissä asioissa. Odottaisin, että mies tekee aloitteen sille keskustelulle. Keskustelisin vain lapsiin ja taloon liittyvistä käytännön asioista.
Mistään ei ole selvinnyt kuinka paljon mies osallistuu lasten hoitoon. Onko kaikki vastuu lapsista sinulla ? Jos on, pyrkisin sopimaan isän kanssa lastenhoitovuoroista. Tarvitset virkistystä ja rahoittumista. Isä voi hoitaa lapsia vaikka lauantaipäivän ja sinä lähdet kylpylään, kuntosalille, kirjastoon tai ihan mihin tahansa itseksesi.
Omasta itsestä on pidettävä mahdollisimma hyvää huolta, vaikka se on vaikeaa. Muuton suhteen ei kannata hätiköidä.
Paljon on tässä erossa huonoa mutta se on hyvä, että se on pakottanut minut etsimään itseäni uudelleen, löytämään jälleen sen tytön joka olen ollut ennen lasten syntymää, väsymystä ja arjen harmautta.
Iloisuus ja elämänmyönteisyys on ollut yksi parhaita piirteitäni, ja se on hävinnyt jo aikoja sitten, viimeistään syksyllä parisuhdevaikeuksien alettua. Nyt olen alkanut löytää jokaisestä päivästä jotain hyvää...sen että kunto on kohonnut ahkeran kuntoilemisen myötä ja näin ollen vanhat farkut mahtuu taas päälle yms. Ihan pieniä asioita ja kestää vain hetken mutta tuntuu hyvältä olla iloinen edes hetken. Uni- ja masennuslääkkeet alkaa auttaa, yöt nukutaan eikä pähkitä ongelmia ja päivälläkin riittää virtaa enemmän kuin ennen.
Silti, olen turhautunut, vihainen ja kovin pettynyt siihen minkälaiseen pyöritykseen olen yksin joutunut. Mies on roikuttanut minua koko ajan ns. löysässä hirressä pystymättä tekemään mitään päätöstä mihinkään suuntaan... puhuu, vihjailee ja käyttäytyy eronneen tavoin mutta toisaalta ei tee elettäkään sopiakseen lasten tai muista käytännön asioista vaan on vaan liuennut yhteisestä elämästä jättäen meidät selviytymään yksin. Vihaa on hirveästi ja olen raivoissani siitä miten joku voi kohdella toista ja lapsiaan näin. Koitan kuitenkin nyt tehdä kaikkeni, etten vihaa enää häneen pura vaan viestitän vain kivoista asioista. On vaan todella hankalaa olla tässä välitilassa, ei ole oikein eronnut mutta ei yhdessäkään...
Mies tapaa siis lapsiaan viikottain, nyt ottanee myös luokseen yöksi kun on saanut oman asunnon. Vuorotyö ja 100km:n välimatka vaan asettaa omat haasteensa eikä mies ole kovin aktiivinen ollut asioista sopimiseen. Minä taas en jaksa enää tehdä kaikkea toisen puolesta ja kysellä koko ajan että milloin... Olen vihainen itselleni että olen häneen koskaan luottanut ja lapsiakin tehnyt, en todella tiedä miten pääsen tästä koskaan yli niin ettei se vaikuttaisi negatiivisesti tulevaisuuden ihmissuhteisiin ja luottamukseen muita miehiä kohtaan... :( Elämä ei ole reilua, eikä se näköjään menekkään niin että sitä saa mitä tilaa.
Sinuna muuttaisin kuitenkin sinne lähemmäksi vanhempiasi ja sukua.Itselläni oli tuollainen paskahousu ukkona ja katsoi lapsia kun halusi ja monesti ei sitten kuitenkaan tullut, eikä ilmoittanut mitään.
Kun muutin itse vanhempieni lähelle, sain lapsenvahdit ja pystyin jatkamaan opintojani siinä sivussa.
Serkut tulivat tärkeiksi ja harrastukset yhteisiksi heidän kanssaan.
Helpompi on lähteä itsekkin viihteelle, kun tietää lastensa olevan sukulaisilla hyvässä turvassa.
Lasten isä kävi sitten katsomassa silloin kun jaksoi, en pitänyt siitä kirjaa.
Itse tein muuttaessani hyvän päätöksen, kaikki ovat olleet tyytyväisiä.
Kiva, että jaksat taas panostaa itseesi!
Kyllä se siitä!
se miehen äiti, joka niin on pikaansakin höösännyt. Voisiko hän auttaa lasten kanssa. Eihän se ole kenenkään etu, että lasten äiti sippaa. Loppupeleissähän ne lapset kärsii. Soitat ihan kylmän rauhallisesti lasten mummolle ja pyydät apua. Mutta älä alennu syyllistämään tai haukkumaan miestäsi, nythän on tarkoitus saada apua lapsille.
Nyt alkaa kuulostaa jo ihan hyvälle tuo asenteesi:) Pienistä ilon pilkahduksista se lähtee, määrä lisääntyy ja kestot pitenee pikkuhiljaa. Välillä tulee putoamisia edelleen ja tuntuu ettei tästä tule mitään, mutta pienin askelin pääset kuitenkin eteenpäin.
Äläkä ole huolissasi vihasta, pettymyksestä, turhautumisestasi ym. tunteista ne kuuluvat asiaan ja työstät niitä mielessäai koko ajan. Käsiteltyäsi nämä asiat ne helpottavat pikku hiljaa ja yhtenä kauniina päivänä huomaat että hei en enää ajattelekkaan niin kuin ennen. Aikaa se vaan ottaa toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Väärin et ole tehnyt kun olet luottanut tai lapsia tehnyt miehesi kanssa, olet toiminut kulloinkin sen hetkisen parhaan tietämyksesi mukaan;)
Kannattaa kuitenkin muistaa, että tälläkin tapahtumalla on tärkeä tehtävä elämässäsi vaikka se tuntuu nyt käsittämättömältä. Joskus se selviää ja silloin voit olla iloinen tästä asiasta. Silloin ehkä voit lausua myös ne terapeuttinne sanat jotka nyt saavat ihokarvat pystyyn;)
Voimia ja positiivista mieltä.
Ohhoh! Onpa mielenkiintoista lukea tätä. Minulla nimittäin samanlainen tilanne menossa. Mies ilmoitti yhtäkkiä haluavansa erota, meillä kaksi lasta joita nuorempi vasta 6 kk. Painiskelen tismalleen samanlaisten ajatusten ja tuntemusten kanssa. Viikonloppuiskällä on kyllä painavaa asiaa!! :) Asiat tuntuvat hyvin raskailta, mutta olen oppinut ajattelemaan asioista positiivisesti. Mulla on aivan ihanat lapset ja on ollut ihana saada tuntea lasten isä edes tämän ajan mitä olemme olleet yhdessä. Minä selviän tästä voittajana, koska tiedän ,että ainakin itse olen yrittänyt loppuun asti!!!
Tsemppiä!! Sitä todella toivon kaikille vastaavassa tilanteessa olevilla tai jo kokeneille!!