En tiedä miten kuvailisin koko tämän jutun. Jokatapauksessa olen seurustellut nyt noin vuoden ja asunut avoliitossa puolivuotta. Olen 23 vuotias ja tämä koko suhde on tuntunut kaikinpuolin mahtavalta ja tuntuu kuin olisin ensi kertaa päässyt perille. Eli rakastunut oikeasti ja löytänyt sen oikean miehen...
Kai jokaisessa suhteessa käy niin, että kun arki astuu elämään, niin toista pidetään helposti itsestäänselvyytenä. Silloin kumppanille voi tulla tunne, ettei ehkä ole viehättävä tai jotenkin muuten epävarma olo, joka on usein ohimenevää.
Itse olen kadottanut itsevarmuuteni aivan täysin. Ennen tätä suhdetta rakastin olla joka paikassa ja tutustua ihmisiin, olin selvästi sosiaalisempi ja tiesin että olen aika kauniskin. Pitkä ja hyväroppainen..no olen aina ollut jalat maassa tyyppiä eli en ole koskaan mitenkään leijaillut pilvissä. Itsetunto-ongelmia on siis ollut ennenkin, mutta ei näin voimakkaita. Nyt tuntuu etten ole enää mitään missään.
Ennen ympärilläni pörräsi ihmisiä ja energiaa oli vaikka muille jakaa. Nyt tuntuu että en ole enää yhtään kaunis.
Mies ei ole sanonut minulle ikuisuuksiin mitään positiivista ulkonäöstäni, ainoastaan seurustelun alussa. Hän katsoo todella paljon esim. netistä kauniiden naisten kuvia, on ikäänkuin riippuvainen kaikista varsinkin vähäpukeisista kuvista.
Ei se minua haittaa, koska katson niitä itsekin sekä katson tietysti vastaavasti miesten kuvia, sen enempää sen tarkoittavan mitään. En haluaisi yhtäkään heistä oikeasti mieheni tilalle.
Olen 169cm/49kg ja pidän itseäni lihavana. Mies on sanonut että voisin kiinteyttää itseäni ja olenkin alkanut käymään lenkillä joka päivä jotta peppu ja reidet kiinteytyy. Lisäksi olen alkanut tarkkailemaan syömisiäni.
Mutta tämä paha olo ei mene pois. Olen nykyään luuseri kaikkien keskuudessa, enkä osaa enää nauttia olemisesta vaan huolehdin kokoajan siitä miten huono olen. Ajattelen: "Olen rumin ja lihavin ja miehenikin varmasti haluaisi mieluummin tuon tai tuon tai tuon naisen..kuin minut" "Minäkin haluan näyttää tuolta, ehkä miehenikin pitäisi minusta"
En ymmärrä mistä tämä kumpuaa ja miksi olen sortunut näin lapselliseen ruikutukseen. Minun, aikuisen naisen, pitäisi olla itsevarma ja ylpeä hoikkuudestani ja kauneudestani jonka jossain piilossa tiedostan. Mutta samaan aikaan olen siitä varma että olen myös joltain osin läski ja rumilus. Ja vaikka työskentelen näiden asioiden eteen jopa laihduttamalla, josta tiedän sitä minun ei tarvitsisi tehdä! Niin olo ei parane yhtään.
Kun lähden pois kotoa niin haluan heti mieheni luokse, mutta kun olen kotona niin on sielläkin kurjaa. En oikein ymmärrä enää mistään mitään. Koska en halua jättää miestäni, olen olevinani onnellinen? tai ainakin rakastan häntä. Mutta suoraansanottuna..kai minä EN ole onnellinen. Mutta minusta tuntuu että se ei liity mieheeni?...tai sitten se liittyy...Olen niin pirun sekaisin etten tajua.
Kai jokaisessa suhteessa käy niin, että kun arki astuu elämään, niin toista pidetään helposti itsestäänselvyytenä. Silloin kumppanille voi tulla tunne, ettei ehkä ole viehättävä tai jotenkin muuten epävarma olo, joka on usein ohimenevää.
Itse olen kadottanut itsevarmuuteni aivan täysin. Ennen tätä suhdetta rakastin olla joka paikassa ja tutustua ihmisiin, olin selvästi sosiaalisempi ja tiesin että olen aika kauniskin. Pitkä ja hyväroppainen..no olen aina ollut jalat maassa tyyppiä eli en ole koskaan mitenkään leijaillut pilvissä. Itsetunto-ongelmia on siis ollut ennenkin, mutta ei näin voimakkaita. Nyt tuntuu etten ole enää mitään missään.
Ennen ympärilläni pörräsi ihmisiä ja energiaa oli vaikka muille jakaa. Nyt tuntuu että en ole enää yhtään kaunis.
Mies ei ole sanonut minulle ikuisuuksiin mitään positiivista ulkonäöstäni, ainoastaan seurustelun alussa. Hän katsoo todella paljon esim. netistä kauniiden naisten kuvia, on ikäänkuin riippuvainen kaikista varsinkin vähäpukeisista kuvista.
Ei se minua haittaa, koska katson niitä itsekin sekä katson tietysti vastaavasti miesten kuvia, sen enempää sen tarkoittavan mitään. En haluaisi yhtäkään heistä oikeasti mieheni tilalle.
Olen 169cm/49kg ja pidän itseäni lihavana. Mies on sanonut että voisin kiinteyttää itseäni ja olenkin alkanut käymään lenkillä joka päivä jotta peppu ja reidet kiinteytyy. Lisäksi olen alkanut tarkkailemaan syömisiäni.
Mutta tämä paha olo ei mene pois. Olen nykyään luuseri kaikkien keskuudessa, enkä osaa enää nauttia olemisesta vaan huolehdin kokoajan siitä miten huono olen. Ajattelen: "Olen rumin ja lihavin ja miehenikin varmasti haluaisi mieluummin tuon tai tuon tai tuon naisen..kuin minut" "Minäkin haluan näyttää tuolta, ehkä miehenikin pitäisi minusta"
En ymmärrä mistä tämä kumpuaa ja miksi olen sortunut näin lapselliseen ruikutukseen. Minun, aikuisen naisen, pitäisi olla itsevarma ja ylpeä hoikkuudestani ja kauneudestani jonka jossain piilossa tiedostan. Mutta samaan aikaan olen siitä varma että olen myös joltain osin läski ja rumilus. Ja vaikka työskentelen näiden asioiden eteen jopa laihduttamalla, josta tiedän sitä minun ei tarvitsisi tehdä! Niin olo ei parane yhtään.
Kun lähden pois kotoa niin haluan heti mieheni luokse, mutta kun olen kotona niin on sielläkin kurjaa. En oikein ymmärrä enää mistään mitään. Koska en halua jättää miestäni, olen olevinani onnellinen? tai ainakin rakastan häntä. Mutta suoraansanottuna..kai minä EN ole onnellinen. Mutta minusta tuntuu että se ei liity mieheeni?...tai sitten se liittyy...Olen niin pirun sekaisin etten tajua.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Piti tähän aikaan illasta katsoa vielä painoindeksitaulukosta, ja sen mukaan olet selvästi alipainoinen!!
Etkä ole tällä hetkellä jalat maassa, olet ainakin kengänvarsia myöten itsetuntoinesi suossa, miten tuon nyt ottaa. En arvaa tähän kovin psykologisia juttuja, tietävämmät tekevät sen. Nyt Sulla on jokin tausta tuolle itsetuntojutulle, ja se on alkanut ns.muhimaan. Arvostat itseäsi toisten, ja ehkä eniten, miehesi kautta ja kuuntelet miehen (tässä painoasiassa ainakin) vääräoppisia puheita ja uskot niihin, kuinkas muutenkaan koska tilanne on nyt mitä on (lenkkeilyä ja kunnon hoitoa kohtuullisesti ei toki tarvitse jättää). Kohtasi ei miehen miellyttämisellä parane, etenkin jos mies ei vielä hoksaa tai ymmärrä missä mennään. Eli asiasta keskusteluja ainakin alkajaisiksi.
Työnä on opetella arvostamaan itseäsi itsenäsi. Lienee opiskeluja vielä tai työelämä alkamassa, sielläkin tarvitaan tiettyä itseriittoisuutta. (Voit valaista halutessasi lisää.) Persoonallisuuden jämäkkyys pitää saada rakennetuksi omien vahvuuksien ja piirteiden päälle, nyt kumarrat syvään ja haet arvostusta ja tukea ulkopuolelta, mutta tämä eväs on kuin jälkiruokaa pelkästään ja seurauksena on hontelo olo.
Siitä, mitä keskusteluapua mahdollisesti ammatti-ihmisten suunnasta on tarvis ja tarjolla, saavat tosiaan tietävämmät kertoa, tuommoisenaan homma ei kohdallasi vetele.
Olet jo anoreksian puolella. Vauhdilla lääkäriin.
Itse olen kohta kolmekymppinen nainen. Olen aina ollut hoikka, nykyisin painoni on n.50 kg, joskus vähän alle, joskus vähän päälle...pituutta on saman verran kuin ap:llä, ja en kärsi tai ole koskaan kärsinyt anoreksiasta. Satun vain olemaan normaalia hoikempi ja sirompi. Joten, se, mikä on jollekin vähän, on minulle tarpeeksi. :)
Ap:ltä kysyisin, että miksi olet miehen kanssa, joka jollain kummalla tavalla vie elämänhalusi ja itsetuntosi? Muista, että ansaitset kumppanin, joka kehuu, tukee ja rakastaa sinua tuollaisena...ja sellaisen kumppanin saat heti kun opit ensin itse rakastamaan ja arvostamaan itseäsi tuollaisena.
Ja ei, en väitä sen olevan helppoa, mutta olet sen arvoinen.
Ja muuten, kukaan ei ole täydellinen...minuakin voi joku pitää pinnallisena bimbona kun ja jos saavat tietää kauniiden rintojeni sisältävän silikonia...no, jokaisella on lupa mielipiteeseensä...mutta mieheni rakastaa minua juuri tällaisena, ja kertoo sen viestein ja sanoin ja näyttää teoin. Tiedän olevani rakastettu, ja kaiken parhaan arvoinen.
:)
Että on olemassa eri luonteisia miehiä. Kaikki eivät ole niinkuin sinun miehesi...ja on myös naisia, jotka eivät halua jatkuvasti kuulla mitään imelyyksiä. Oma mieheni on ujo ja kertoo omalla tavallaan miten minua arvostaa ja rakastaa ja pitää kauniina. Mutta kun hän on välillä tuollainen kalsareissa kulkeva tuppisuu :D niin ei häneltä ihan päivittäin voi odottaa mitään tekstiviestejä joissa hänen täytyy ylistää minua. Ja sitäpaitsi minä rakastan häntä juuri tuollaisena rötväkkeenä. Niin sitä vaan, että ei kannata sanoa millanen parisuhteen pitäisi olla, koska niitä on niin erilaisia. Jos teillä ylistetään toisianne joka päivä, niin ompas kiva juttu, mutta kuules ei tarvitse tulla sanomaan että sellainen pitäisi jokasen suhde olla.
Ja ennenkuin kukaan sanoo, niin en ole kateellinen vaan halusin vaan korjata pienen seikan että meitä on moneen junaan ;)
Törkeetä sanoa toiselle, että vois kiinteyttää...
Tyypillinen anorektikon itsetunto-ongelma. Epäilet jatkuvasti ettet ole tarpeeksi kaunis, odotat läheisiltä jatkuvia vakuutteluja ja ihailun osoituksia. Jos miehesi sanoo että sinun pitäisi kiinteytyä, hän tarkoittaa sitä että laihalla naisella vain nahka roikkuu luitten päällä. Se ei korjaannu urheilulla, vaan syömällä. Hanki vähän pyöreyttä jäseniisi, niin alat näyttää kiinteämmältä!
Sanot "aikuisen naisen pitäisi olla ylpeä hoikkuudestani" ... eieieiei! Aikuisena naisena sinun pitäisi olla huolissasi laihuudestasi, ja kauneutesi saat esiin piilostaan kun lihotat itseäsi sopivasti, siis useita kiloja. Jos koet, että sinua ei katsella ihaillen, se johtuu siitä että laiha nainen ei todellakaan näytä houkuttelevalta eikä seksikkäältä. Anteeksi kun sanon näin suoraan, mutta tämä on sentään asia, jonka pystyt helposti korjaamaan - syömällä.
Sinä ET ole lihava, et edes tukeva vaan täysin normaali painoinen.
Lopeta tyo holynpoly painostasi. Lenkkeily tietenkin on hyväksi jokaikiselle, liikkumaanhan meidät on tarkoitettu.
Olisikohan aika hankkia oma tupa, oma lupa ja keskittaytyä rauhassa aivan omine nokkinesi kasvamaan, kehittymään ja voimistumaan omaksi itsenäiseksi yksiloksi. Aivan liian usein liimataan itsesensä toiseen ihmiseen. Se EI ole terveellistä, varsinkaan noin nuorena.
Tottakai täytyy olla ystäviä joiden kanssa parantaa maailmaa ja tehdä yhdessä asioita , mutta liimata itsensä yhteen tiettyyn ihmiseen on aivan liian rajoittavaa.
Viimeinen asia jota sinä tarvitset on nähdä toisen tuijottavamn muita naisia koneelta silloin kun hän on sinun seurassasi! Tuo on aivan liian typerää ja kummankin arvoa alentavaa. Huomaatko itse kuinka väärin olet jo nyt seurasi valinnut?
Pois siitä ja omillesi terveiden ja raikkaiden ihmisten seuraan. Hanki oma pieni kolo jossa voit rauhoittua ja koota itseäsi, olla pitkin tai poikin kenenkään rikkomatta fyysistä tai psyykkistä rauhaasi.
tähänastisia vastauksia, nimittäin asialle pitäisi tehdä jotakin. Varsinkin jos miehesi suhtautuminen vie tilaasi vikasuuntaan. Tuon eka vastauksen painoindeksin voit tarkastaa itsekin tietokoneen laskimella: paino (kg) jaetaan kahdesti pituudella metreinä. Sikäli jos luvuissasi ei ole painovirhettä niin tulee 17,15. Lievän alipainon rajat on noin 17 - 18,5/19. Merkittävä alipaino olisi alle 17. Nyt olet liki 10 kg liika laiha.
Indeksi voi olla vinoutunut, mutta tapauksissa, jossa on kovin lyhyt ja/tai lihaksikas. Kohdallasi näistä ei ole kysymys. Ettei ihan diagnosoitavasta anoreksiasta liene vielä kysymys, mutta kuitenkin. Esim.on ihan uskottavaa, että mielen apeus tulee tuosta sisäisen minän ja ulkoisten 'vaatimusten' (mediahömppä) ristiriidasta.
Myös oheisen ketjun 'totuuden' julistajia kyllä riittää: "Naisen paino ei saisi ylittää 55kg:a." :D
samaa, mutta lue tuo juuri aloitettu juttu myös: "Huono parisuhde voi opettaa..."
Oijoi, minä olen täsmälleen sinun pituisesi ja kaksi kertaa painavampi ja en edes tunne itseäni kovin lihavaksi. Mutta muistan, miten 30 kiloa laihempana (ja kymmenen vuotta nuorempana) koin olevani järkyttävän läski. Eli päänsisäisiä juttuja nämä.
Miehesi ei ole kyllä ainakaan helpottanut tilannetta, mutta pohjimmiltaan on kyse sinun itsetunnostasi. Kun itsetunto on hyvä, niin kykenisit sanomaan miehellesi. Tällainen olen, ota tai jätä. Eli jättäisit hänen huomiot omaan arvoonsa ja näkisit niiden töykeyden ja läksyttäisit häntä tällaisista puheista.
Minulla on oikeasti painoa pudotettavana ja olen nyt onnistuneesti alkanut pudottaa painoa. Mies, jonka kanssa seurustelen huomautteli painostani jossain vaiheessa. Kirpaisihan se, mutta sanoin, että kuules, lupaatko ettet enää ikinä sano yhtään huomautusta painostani. Eikä ole sanonut ja pyysi anteeksi.
Kiitos vastauksista kaikille. En ymmärrä, miten te osaatte ja viitsitte sanoa tuntemattomalle ihmiselle noin hienoja asioita. Nuo olivat kaikki sanomanne nimittäin kohottavimpia kommentteja pitkiin aikoihin... En ole tajunnut katsoa painoindeksejä, mutta tajusin luettuani nämä vastaukset, että en edes ole se löllykkä jona mieheni minua pitää, ilmiselvästi pitää löllykkänä koska monet hänen sanomansa asiat viittaa siihen. Hän ehdotti minulle ennen uuttavuotta että tekisin uudenvuoden lupauksen laihduttamisesta.
Mielessäni ei ole ainoastaan tuo paino, vaan se tunne kun olen poissa mieheni luota. Olen onneksi herännyt jo itsekin ajattelemaan miten omituista on jatkuvasti kaivata vain ja ainoastaan sen yhden seuraa. Ja kaikenlisäksi sitten tämä kotona oleminen on välillä totaalista kurjuutta, enkä ymmärrä sillekkään syytä. Mihin väliin tässä siis putoaisi kun missään ei ole hyvä?
Joskus ottaa niin päähän se kun hän katselee niitä muiden naisten kuvia..nykyään hän ei enää onneksi tee niin minun nähteni vaan katsoo niitä omalla ajallaan. Silti sekin on minulle elämää suurempi ongelma kun tiedän hänen katselevan niitä ja varsinkin nykyään salaa. Että onko hänen pakko imeä itseensä niistä kuvista jotain, mitä minusta varsinkin puuttuu. Että en ole hänen mielestään hyvännäköinen yhtään ja hän nyt haaveilee jonkinlaista muuta naista. Samaan aikaan tiedän että ei kukaan ainakaan halua mitään itsetunnotonta, epävarmaa hiirulaista.
Kuitenkin olen sen tiedostanut että kaikki miehet niitä kuvia kattelee ilman että haluaisivat naistensa näyttävän siltä, tai vaikka haluaisikin niin ovat siltikin tyytyväisiä naisiinsa sellaisina kuin ovat koska elämässä ja rakkaudessa on paljon muutakin kuin ulkonäkö.
Koitin rohkaistessanne tänään kysyä mieheltä että mitä mieltä hän on tämänhetkisestä painostani ja ulkonäöstä noin muuten.. ja hän sitten vain sanoi että kylkiluut törröttää. Siinä se kaiken kattava vastaus: kylkiluut törröttää. Ei mitään sellaista mitä halusin kuulla. Olenko siis vielä muualta lihava vaiko olenko kenties hänen mielestään jo liian laiha. No sillä ei ole väliä mitä mieltä hän on, sillä otan ensimmäisen askeleen omaan varmaan itseeni ja päätän unohtaa tyystin ne kaikki luuloni siitä mitä ajattelen muiden haluavan minun olevan.
Hienoa, että silmäsi ovat alkaneet avautua :)
Uskon, että avainkysymys on nimenomaan se, että keskityt muuttamaan omaa käsitystäsi itsestäsi sen sijaan että pyrkisit saamaan kohteliaisuuksia mieheltäsi - saamaan hänen hyväksyntänsä. Sillä jos etsii toisten hyväksyntää, siitä ei ole koskaan vakuuttunut, vaan positiivinen minäkuvasi on aina riippuvainen toisten ihmisten mielipiteistä.
Kurja olo miehen kanssa ja ilman miestä kielii lievästä läheisriippuvuudesta. Voisit keksiä itsellesi tekemistä tarkoituksenmukaisesti ilman miestä. Ota yhteyttä kavereihisi ja sovi tapaaminen jo tälle viikolle, ja sitten jo ensi viikollekin. Lähde vaikka kokonaiseksi viikonlopuksi takaisin kaupunkiin ja tee kaikkia kivoja juttuja kun teit ennen. Tsekkaa paikkakunnan harrastustarjonta. Ihan mitä tahansa, kunhan se on jotain mitä teet vain itsesi vuoksi etkä miehesi.
Niin.. ja kun joku kirjoitti tuolla että kannattaisi lukea "huono parisuhde voi opettaa" viesti, niin sen kyllä tein. Ja toivon että ei ole pelottava yhteensattuma, mutta olen juurikin "joutunut" muuttamaan isosta kaupungista pikkukaupunkiin mieheni takia, (työnsä perässä)
Olen luopunut omasta elämästäni siellä kaupungissa ja muuttanut kauemmaksi ystävistäni. Toistaiseksi en ole tätä katunut, mutta toivon ettei meillä ko. ketjun aloittajan kanssa ole muuta yhteistä kun tällainen muutos. Hänen tarinansa kuulosti kovin pelottavalta ja ahdistavalta :/