Terve
Toivoisin nyt asiallisia vastauksia, kiitos!
Kerron hieman tilanteestani.
Olen 18 vuotias nuori mies. Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa 9 kuukautta. Heti alussa kun tapailtiin, niin huomasin että tyttö on aivan samanlainen kuin minä.
kuukaudet kuluivat, ja olimme entistä enemmän visummasti enemmän yhdessä. Meidän suhde tuntuu olevan mallillaan. Rakastan tyttöystävääni, ja hän minua.
Nyt menen suoraan itse "ongelmaan".
Ollaan puhuttu kihlautumisesta. Tunnen, että hän on minulle juuri se oikea. Tunnen hänet jo niin hyvin, että en voi kuvitella elämääni ilman häntä. Kummallakin on samanlaisia kokemuksia elämästä, ja luonteeltaan ollaam hyvin samanlaisia.
Kihlautuminen kuitenkin on kohtuullisen vakava asia, että ei vaan voi sanoa että "joo mennään vaan kihloihin".
Ongelma on se, kun olemme miettineet, että aivan varmasti appivanhemmat molemmilta puolilta ovat varmasti ensin hieman negatiivisiä asian suhteen. Ihmettelenkin, että ovatko he niin sokeita, etteivät nää sitä rakkautta mikä meillä on? Tietenkin sanovat että ollaan liian nuoria, mutta jos on löytänyt sen oikean elämän kumppanin, niin ei koskaan voi olla liian nuori.
Toivoisin nyt asiallisia vastauksia, kiitos!
Kerron hieman tilanteestani.
Olen 18 vuotias nuori mies. Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa 9 kuukautta. Heti alussa kun tapailtiin, niin huomasin että tyttö on aivan samanlainen kuin minä.
kuukaudet kuluivat, ja olimme entistä enemmän visummasti enemmän yhdessä. Meidän suhde tuntuu olevan mallillaan. Rakastan tyttöystävääni, ja hän minua.
Nyt menen suoraan itse "ongelmaan".
Ollaan puhuttu kihlautumisesta. Tunnen, että hän on minulle juuri se oikea. Tunnen hänet jo niin hyvin, että en voi kuvitella elämääni ilman häntä. Kummallakin on samanlaisia kokemuksia elämästä, ja luonteeltaan ollaam hyvin samanlaisia.
Kihlautuminen kuitenkin on kohtuullisen vakava asia, että ei vaan voi sanoa että "joo mennään vaan kihloihin".
Ongelma on se, kun olemme miettineet, että aivan varmasti appivanhemmat molemmilta puolilta ovat varmasti ensin hieman negatiivisiä asian suhteen. Ihmettelenkin, että ovatko he niin sokeita, etteivät nää sitä rakkautta mikä meillä on? Tietenkin sanovat että ollaan liian nuoria, mutta jos on löytänyt sen oikean elämän kumppanin, niin ei koskaan voi olla liian nuori.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tiedätkö kuinka moni ikäisesi ajattelee samalla tavalla? Loppujen lopuksi 9kk on todella lyhyt aika, asutteko edes vielä yhdessä?
Vaikka kuinka rakastuneita saattaisi oma lapseni olla 18 vuotiaana, sen siltikään katsoisi kihlautumista hyvällä mallilla. Jos kerta olette rakastuneita ja varmoja ,että olette toistenne kanssa loppu ikänne, niin miksi ette voisi odottaa edes? Mielestäni hyvä aika ENNEN kihlautumista olisi seurustella se pari vuotta ja varsinkin ASUA yhdessä.
Juuri teidän ikäiset solmivat näitä teinikihloja ja ne puretaan yleisemmin noin vuoden päästä. Muuttakaa ensiksi yhteen, oppikaa oikeasti elämään toistenne kanssa ja kestämään ne huonotkin ajat yhdessä. SITTEN VASTA olette tarpeeksi kypsiä menemään kihloihin.
Ikävää ettei sulla ole enää 18-vuotiaan kihlautumisiin sanomista ja vaikka se olisi lapsesi, se olisi täysi-ikäinen lapsi, jolla on oikeus päättää ihan itse: sinun katseistasi huolimatta. Ehkä pitäisi opetella luottamaan siihen, että on tehnyt kasvatustyössä parhaansa ja päästää irti.
"Juuri teidän ikäiset solmivat näitä teinikihloja ja ne puretaan yleisemmin noin vuoden päästä."
Mitä sitten? Mitä siitä tapahtuu, jos näin käy: maailma tuhoutuu vai..?
Yleisimmin ei edes tarkoita että aina.
"Muuttakaa ensiksi yhteen, oppikaa oikeasti elämään toistenne kanssa ja kestämään ne huonotkin ajat yhdessä. "
Miksi? Eikö ensin voi sitoutua, sitten muuttaa yhteen tosissaan ja opetella elämään yhdessä, tuohan on pelkkää takaporttien suosittelemista. Miksi? Saa liitotkin purettua, aikuiset ovat kovia näyttämään mallia siinä, joten mitä peruuttamatonta tapahtuu jos nuoret menevät ensin kihloihin ja sitten vasta muuttavat yhteen? Miksei voisi vaikka mennä ensin naimisiin ja muuttaa vasta sitten yhteen? Ennen on tehty näin ja käsittääkseni avioliitot kesti silloin paremmin ja niihin oikeasti sitouduttiin...
(Ei se enää mitään takaa, mutta siis miksi se ei voisi toimia?)
Pitääkö hääpäiväkin pilata jo valmiilla arjella?
"SITTEN VASTA olette tarpeeksi kypsiä menemään kihloihin. "
Miten niin? Ai sitten vasta on tarpeeksi kypsä sitoutumaan? Sinulle siis avoliitto ei ole sitoutumista, asuminen yhdessä ei ole mikään sitoutuva suhde, tai mitään? Mitä se sormus siinä vaiheessa enää muuttaa? Miksi sitten enää pitäisi mennä kihloihin tai viettää edes häitä oikeastaan: naitu on jo, liitossa eletään jo, arki on jo kuvioissa ja se siitä, miksi enää mitään "suhteen virallistamispelleilyä" ollenkaan?
Vai siis... Onko yhteen muutto pelkkää kotileikkiä sinulle, kokeilu, kämppisjuttu, seukkausta kämppiksellä?
Eikö ihminen voi kypsyä kihloissa ollessaan?
Eikö kihloihin ja naimisiin pitäisi mennä Rakkaudesta? Eikö pappi muuten kysy: tahdotko rakastaa?
Mistä lähtien kihloilla ja naimisiin menolla ei ole ollut tekemistä rakkauden kanssa?
Ehkäpä siksi ne eroluvut onkin huipussaan, että eipä taida enää olla.
Kaikkein suurin on kuitenkin se rakkaus.
Ja missä vaiheessa sanoin että minä päätän lapsieni kihlautumisesta ja naimisiinmenoissa? Sanoin että EN KATSOISI SITÄ HYVÄLLÄ.
Kihlautuminen pitäisi tehdä rakkaudesta ja sitoutumisesta toiseen, mutta nuorilla, VARSINKIN NUORILLA se on vain halu saada se sormus sormeen ja näyttää miten ihq on että saadaan sormukset. Noin nuorina ei vielä tiedä niistä vastoinkäymisistä mitä tulee. Minusta on todella säälittävää, miten helposti monet menevät kihloihin, eihän 9kk edes tunneta kunnolla toisia.
Ei mikään ihmekkään että nykyään tuntuu että kihloihin mennään 10 kertaa ennenkuin vasta päästään naimisiin, tai pahassa tapauksessa kaikki kiirehditään, mennään naimisiin ja ei ihmekkään kun tosissaan ne eroluvut ovatkin niin huipussa, KUN SITOUDUTAAN ILMAN KUNNON POHJAA SUHTEESSA.
Monet, jotka pyytävät odottamaan ja pidättäytymään hetken kihlautumisesta ja naimisiinmenosta yrittävät pelkästään saada sen suhteen toimimaan ja pysymään. Eikö se ole paljon parempi tutustua toiseen kunnolla ja vielä muutaman vuodenkin jälkeen olla varma, että tämän ihmisen kanssa haluaa naimisiin ja näinollen kihlautua yhden kerran ja mennä sitten naimisiin, kun että kiirehditään kaikessa ja sitten kuten yksi tuolla jo kirjoitti, vittuunnutaan toisen kasvoihin ja erotaan, että eroluvut varmasti pysyvät korkealla?
Tottakai eroja sattuu vaikka oltaisiinkin asuttu ja tunnettu vuosia, MUTTA paremman pohjan suhde saa, kun tutustuaan ja sutaan ensiksi yhdessä ja sitten vasta nämä todella sitovat asiat. Avioliitto on tarkoitus olla pyhä asia ja kihlautuminen yhtä pyhä, ainakin omasta mielestäni. Kyllä ne tilastot erojen suhteen olisi varmasti paremmat, kun kihloihin ja naimisiin ei mentäisi siinä hetken huumassa, milä yleisemmin kestää sen ensimmäiset 2 vuotta sihteessa.
"Kihlautuminen kuitenkin on kohtuullisen vakava asia"..oikeasti ei ole. Sormus sormessa ei meinaa mitään.
"ovatko he niin sokeita, etteivät nää sitä rakkautta mikä meillä on?"....oletko ajatellut, että he voisivat olla oikeassa-olette olleet yhdessä alle vuoden, miettikääs asiaa uudestaan, jos siedätte YHDESSÄASUMISTA sen 5-6 vuotta, sitten voi jo sanoa jotain suhteen kestävyydestä. Kyllä se huuma vielä kestää, mutta ei mene, kuin vuosi, niin alkaa toisen naama jo vi***ttaa välistä siinä määrin, että pitää jo kävellä ulos kämpästä.
Mutta onhan tämä sulosta, että nuoret löytää toisensa, ja ovat vielä niin...pihkassa. :)
Sormus sormessa ei meinaa siis sulle mitään: älä yleistä.
Kyllä kihlautuminen on vakava asia, jos se on vakava asia.
Oletko ajatellut, ettei aikuisetkaan yleensä pysy 10 vuotta yhdessä, ja asuvat yleensä yhdessä jo muutamassa kuukaudessa... 5-6 vuotta ei sano yhtään mitään eikä merkkaa yhtään mitään suhteen kestävyydelle. No tosin, nää vanhat ja viisaat ovat tietty suhteitten asiantuntijoita, kuten ero tilatoista huomataan... Ja onnistumisen kaavahan on yleinen ja selkeä. Siis mikä?
Jos sua alkaa vituttaa toisen naama niin sä vaan olet valinnut väärin etkä nää huuman läpi kun omat toiveesi, et kumppanin sopivuutta. Ja mitä sitten jos välistä vituttaa? Miten se ei kuulu elämään, muka? Onko sun käsityksesi elämästä niin lapsellinen ettei siihen kuulu koskaan vaikeat tunteet? Kyllä ne kuule asiat vituttaa sinkkuna, nuorena, vanhana, jonkun kanssa, lyhyessä ja pitkässä liitossa, ja niin se vaan on. Se kuuluu elämään.
Mä en todellakaan odottelisi mitään 5-6 vuoden katselijaa.
"Mutta onhan tämä sulosta, että nuoret löytää toisensa, ja ovat vielä niin...pihkassa. :) "
Mun täytyy sanoa, että näin vanhempana mä olen jo oppinut olemaan väheksymättä toisten tunteita, mutta sulla siihen vissiin on vielä matkaa (olet ilmeisen nuori siis itsekin). Kommenteista päätellen olet ehkä ihan itse tehnyt valintoja päin persausta tai jättänyt elämättä, ja yrität tyrkyttää samaa kyynisyyttä muillekin tai "tekotietämystä", mutta kuule, se on paskaa. Elämän kokemuksen myötä ehkä opit senkin, että asioista selviää ja "tietämällä" häviää vaan siinä, ettei koskaan opi mitään.
Tässä elämässä kannattaa rakkaudesta nauttia kun sitä saa. Ottaa vähän realistisesti (ei siis tapattaa itseään muka-rakauden takia tai roikkua paskassa yksinäisyyden pelkoaan), muttei koskaan niin paljon, että se estää elämästä. 5-6 vuoden kattelijat ei elä koskaan, ne varmistelee ja syteen ja saveen menee silti. Tunteitten väheksyjät saavat turpiinsa kerrasta toiseen, vaikka niin tietävät kaiken: harmi etteivät koskaan ehdi rakastamaan kun on niin kiire varjella itseään, tietää kaikki ja pitää kaikkea merkityksettömänä, ettei vaan satu. Kun silti sitten sattuu.
Älkää ottako liian varman päälle, sillä elämässä vain epävarmuus on ainoa varmuus, elämässä... Ihminen on vain näennäisesti vallassa. Mene meren rantaan kun myrskyää ja nää se, miten pieni sintti sinä olet ja mitä todella hallitset. Ja rakasta, ennenkuin kuolet. Typerästi, yltiöpäisesti, itsesi nolaten, niinkuin koskaan ei olisi sattunut. Tämä voi olla viimeinen päiväsi ja kuuden vuoden odotuksesi hetkessä ohi.
Älä luota siihen, että sinulle on annettu aikaa edes vittuuntua sen toisen naamaan, ehkä ei ole, muista se. Tekototuuksia sanon minä, muovia lauot, et mitään aitoa.
""ovatko he niin sokeita, etteivät nää sitä rakkautta mikä meillä on?"....oletko ajatellut, että he voisivat olla oikeassa-olette olleet yhdessä alle vuoden, miettikääs asiaa uudestaan, jos siedätte YHDESSÄASUMISTA sen 5-6 vuotta, sitten voi jo sanoa jotain suhteen kestävyydestä."
Jep, vanhemmat ovat nähneet vuosien saatossa kaikenlaisia teinikihloja, heillä on myös todennäköisesti ollut omia kavereita, jotka ovat menneen teinikihloihin ja sitte eronneet.
Todennäköisesti vanhemmilla itsellään on muistissa ensimmäinen hurahtaminen ja rakkaus ja myös se, kuinka homma päättyi.
Kihloihin mekin menimme aikoinaan jo puolen vuoden tutustumisen jälkeen, se rakastuminen oli niin ihanaa aikaa..ja naimisiin sitten vasta 7 vuoden päästä. ;)
Nyt on kaksikymmentä vuotta ja ylikin mennyt ja suunnitellaan eroa.
Menkäähän kihloihin, eihän se niin iso juttu kuitenkaan loppujen lopuksi ole. Sormukset kaniin, jos ero tulee.. toivotaan parasta.
Mun mielipide on, ettei kukaan tinen voi tietää toisten suhdetta, teidän siis pitää tietää ja pohtia se itse: te olette 18-vuotiata siis? Siis molemmat täysi-ikäisiä? Silloin voitte mennä kihloihin ja naimisiin toisten mielipiteistä piittaamatta, kuitenkin kun vaikutat fiksulta että asioita pohdit ja suhtaudut oikeasti vakavasti asioihin, niin...
Se on totta, että te voitte hyvinkin olla juuri ne Ainoat Oikeat, teillä voi olla loistava loppuelämä yhdessä: toistenne parhaina ystävinä ja rakastettuina. Mutta se ei ole pelkkää autuutta: teille tulee kriisejä siinä missä muillekin. Mietittekö miltä tuntuisi jos olisi muita? Se kriisi voi yllättää varmimmankin. Niitä muita EI välttämättä tarvita, mutta pettäminen yleensä käy niille jotka juuri vannoo, että "en minä ikinä" eikä varaudu siihen, että ihminen on ihminen, ei muuta.
Teille tulee työt, vastuut, ja muut, no, ehkä opiskelut, ehkä useammankin kerran, ehkä työttömyyskin, tiukkoja vuosia, milloin pitää puhaltaa yhteen hiileen. Puhukaa niistä. Miten suhtaudutte vastoinkäymisiin ja menetyksiin. Miten vastuuseen. Käyttekö töissä, oletteko oikeasti itsenäisiä?
Teidän pitää olla, jos menette kihloihin ja naimisiin, TE olette se perhe, ei enää teidän äiti ja isä, eli siis teidän pitää tulla toimeen omillanne, molempien kantaa kortenne kekoon.
Elämä ei ole pelkkää romantiikkaa ja rakkautta, vaan myös velvollisuuksia, ikäviä tunteita, surua, murhetta ja joskus ahdistustakin, pettymyksiä ja erehdyksiä, vaikeitakin asioita: miten te käsittelette niitä.
Näitä asioita kannattaa oikeasti pohtia yhdessä ja miettiä, realistisesti. Miettiä, onko tämä se ihminen, jonka huonot puolet ja huonot päivät haluan jakaa, jonka kanssa suosta noustaan. Koska sinne aina, aina, aina joudutaan. Näin se vaan on. Kihloihin on helppo mennä, rakastua on helppo, naimisiinkin pääsee kun menee vaan. Mutta. Se rakastaminen niissä vastoinkäymisissä on se juttu.
Lapset. Minkä ikäisinä. Mitä se vaatii. Kumman työt, kumman opiskelut, ensin vai molemmat. Odotetaanko lapsia vai tehdäänkö ne heti. Miten ne vaikuttaa (paljon enemmän kuin voisi ensin kuvitella) ja paljonko ne sitoo... Kihlaus on lupaus avioliitosta, joten kannattaa myös pohtia, oletteko te oikeasti halukkaita sitoutumaan. Mitä jos toinen haluaakin lapsia ja toinen opiskella ja matkustaa: mitä teette? Miten teette kompromisseja. Mitä jos seksiin tuleekin ikävyyksiä, ei toimikaan, ei huvitakaan... Miten te pääsette taas jaloillenne, miten löydätte yhteyden... Mitkä on perusarvot nyt, ja minne te haluatte kulkea, mitkä on kunnianhimot, haaveet.
Rakkaus riittää pitkälle, tahto pidemmälle. Jos pystytte keskustelemaan näistä asioista, ja elämään toistenne kanssa, niin antaa palaa: elämä on tehty elettäväksi. Kiirettä ei ole, ihan hyvin te ehditte kihloihin kahden vuoden päästäkin ja naimisiin neljän, ei siis ole mikään pakko kiirehtiä. Mutta, jos kaiken pohdinnan jälkeen vielä tuntuu oikeasti halulta sitoutua ja rakastaa (ei siis varmistella ja omistaa), ja nuorena päättää näin iso asia, niin siitä vaan sitten. Ei sitä täysi-ikäisiltä kukaan voi estääkään ja mikään ei takaa mitään, ei ikä eikä muukaan. Joten siinä olet oikeassa: ei se aina ikää katso. Niin ne tuntuu vanhat ja viisaatkin sössivän tai onnistuvan, joten eipä se iässä ole se juttu varmaankaan.
Miettikää ja tehkää miten itse haluatte ja sydämessänne tunnette oikeaksi.
Kihlautuminen ja sormusten osto ei ole mikään yksi vaihe jonka jälkeen mietitään avioitumista.
Kihloihin mennään siinä vaiheessa, kun olet kosinut tyttöäsi ja hän on vastannut myöntävästi. Se on siis yksinomaan julkinen avioliittoaikomuksen ilmaisu.
Joten, jos et ole täysin varma haluatko hänen kanssaan naimisiin, ette mene kihloihinkaan. Jos taas olet, niin sitten on aika sopia hääpäivä ja mennä sen jälkeen ostamaan sormukset.
mitä kihlautuminen tarkoittaa? Kihlaus = sopimus avioliitosta. Ketään ei pyydetä kihloihin vaan naimisiin. Ei sovita kihloihin menosta vaan naimisiin menosta, ja kun on sovittu naimisiin menosta niin silloin ollaan kihloissa.
Jos olet sopinut tyttöystäväsi kanssa, että menette naimisiin, niin te olette kihloissa. Jos sovitte kihloihin menosta, niin sovitte siitä että "sovitaan kohta naimisiin menosta".
Sormukset voi hankkia kihlauksen merkiksi ja kihlauksesta voi ilmoittaa muille, mutta sormusten hankkiminen ei tarkoita kihloissa olemista eikä kihloihin mennä päättämällä, että "aletaan oleen kihloissa". Kihlaus on kosinta, johon on vastattu myöntävästi.
"jos on löytänyt sen oikean elämän kumppanin, niin ei koskaan voi olla liian nuori. "
Ihmisen aivot kehittyvät jopa tonne 25 ikävuoteen saakka. Ja ennen sitä on edes turha puhua mistään "rakkaudesta". Kiintyä ja ihastua voi sitä ennenkin, mutta ei OIKEASTI rakastua. Toki jotkin liitot ovat kestäneet, vaikka ne olis solmittukkin esim 18 vuotiaana. Mutta silloin kyse on ollut muista tunteista, jotka ajan mittaan ovat kasvaneet OIKEAKSI rakkaudeksi.
Suosittelen tutustumaan termiin puppy-love. ;)
Onnea teille.
Nuorilla se rakastuminen vasta sitä oikeaa tunnetta onkin!!!
Itse olen ollut ainoastaan yhden kerran todella rakastunut ja se tapahtui ollessani 17 vuotta!!
Valitettavasti sitä onnea ei kestänyt kuin kolme vuotta, kun rakkaani kuoli.
Sen jälkeen on miehiä ollut montakin ja kiintynytkin olen, mutta alkuperäiseen verrattavaa rakkautta en ole kokenut kenenkään kanssa.
Tuo on aivan typerää, ettei rakkautta voi muka nuorena tuntea!!
Rakkaudet kyllä varmaan aika usein vuosien myötä kuolee arjen pyörityksissä, olen tämänkin huomannut ja varsinkin sen, ettei aikuisiällä enää tosi rakkautta tunne, näyttää kaikki liitot kaatuvan, kun alkuhuuma ja kiima menee vuoden sisällä ohi.
"Nuorilla se rakastuminen vasta sitä oikeaa tunnetta onkin!!!"
Juu, mutta kun nuorilla ne kovatkaan tunteet eivät kestä senkää vertaa vuosien kulutusta kuin vanhemmilla.
Siksi nuorena ei todellakaan kannata kiirehtiä. Kyllä sitä ehtii kihloihin ja naimisiin vaikka viiden vuoden kuluttua, miksi ihmeessä pitäisi rynniä heti 9kk jälkeen??? Onko se toinen johonkin menossa ilman sormusta?
Älkää kiirehtikö kihloihin menemisellä. Olette seurustelleet vasta vähän aikaa ja teidän suhteenne SAATTAA vielä muuttua.
Itse seurustelin yhden miehen kanssa viikon,ennen kuin menimme kihloihin ja kuukausi siite,kun muutimme yhteen. Suunnittelimme myös häitä.
Eli aloimme entisen mieheni kanssa seurustelemaan 22.02.2008,menimme kihloihin 29.02.2008,muutimme yhteen 18.03.2008 ja häitä olisi ollut tarkoitus viettää 29.02.2012,mutta erosimme.
Kerkesimme seurustella 1v7kk,olla kihloissa 1v7kk ja asua avoliitossa 1v6kk ajan,ennen eroa.
Ero tuli yllätyksenä.
Joten EI kannata kiirehtiä.
Menin kihloihin tunnettuani tulevan mieheni 3 kk. Tiesin heti, että hän se on. Ei se ole ajasta kiinni. Jonkun kanssa voit olla vuosia, mutta silti on epäterve olo jatkosta.
Olkaa onnellisia. Lycka till!