Puran nyt tuntojani tänne, säälittävää ehkä, mutta teen sen joka tapauksessa...
Musta on alkanut tuntumaan, että ehkei mua oo koskaan tarkotettukkaan elämään parisuhteessa. Tällä hetkellä tuntuu, että olen ajautumassa suhteeseen, mutta olen jo varma, ettei siitä kuitenkaan koskaan tule mitään vaikka vietetään aikaa yhdessä ja tuntuu, että ollaan tunnettu kauemmin kuin 3 kk.
Ilmeisesti itsesuojeluvaistoni laittaa sen verran hanttiin, että olen jo alkanut valmistautua pahimpaan. Ei mussa voi kauheesti olla vikaakaan, kun on ollut tilaisuuksia parisuhteeseen, mutta aina tulee jotain eteen. Kiinnostus lopahtaa (molemmilla/jommalla kummalla), kaverisuhteet estävät suhteen kehittymisen tai suhde on vain mahdottomuus.
Pian täytän 22, ja muut ikätoverit saavat jo lapsia tai vähintään asuvat avoliitossa. Tuntuu, että olen jotenkin epäonnistunut elämässä, kaverit ehkä ajattelee musta outoja ja miehet taas, että mikä tossa on vikana kun ei se oo koskaan ollut kenenkään kanssa. En haluaisi tyytyä tähän osaan, sen ajattelimen syö mua päivä päivältä ja kohta mä en jaksa enää ees yrittää miesten kanssa mitään.
Musta on alkanut tuntumaan, että ehkei mua oo koskaan tarkotettukkaan elämään parisuhteessa. Tällä hetkellä tuntuu, että olen ajautumassa suhteeseen, mutta olen jo varma, ettei siitä kuitenkaan koskaan tule mitään vaikka vietetään aikaa yhdessä ja tuntuu, että ollaan tunnettu kauemmin kuin 3 kk.
Ilmeisesti itsesuojeluvaistoni laittaa sen verran hanttiin, että olen jo alkanut valmistautua pahimpaan. Ei mussa voi kauheesti olla vikaakaan, kun on ollut tilaisuuksia parisuhteeseen, mutta aina tulee jotain eteen. Kiinnostus lopahtaa (molemmilla/jommalla kummalla), kaverisuhteet estävät suhteen kehittymisen tai suhde on vain mahdottomuus.
Pian täytän 22, ja muut ikätoverit saavat jo lapsia tai vähintään asuvat avoliitossa. Tuntuu, että olen jotenkin epäonnistunut elämässä, kaverit ehkä ajattelee musta outoja ja miehet taas, että mikä tossa on vikana kun ei se oo koskaan ollut kenenkään kanssa. En haluaisi tyytyä tähän osaan, sen ajattelimen syö mua päivä päivältä ja kohta mä en jaksa enää ees yrittää miesten kanssa mitään.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ota vaan ihan rennosti, mitä enemmän vaivaat asialla päätä sitä raskaampaa seurustelu on.
Minä kyllä teen samalla tavalla mutta olen huomannut että pitää vaan olla rennosti eikä pelätä huomista.
joopa-joo... kyllähän kaikki "kohta 22-vuotiaat" ovat vähintään avoliitossa ja ainakin tekevät kohta lapsia...
Omista kavereistani selvä vähemmistö edes seurustelee, lapsista puhumattakaan. eikä 22-vuotias nyt mielestäni niin ikäloppu ole että "olisi tarvis alkaa rakentamaan tulevaisuutta". varsinkaan kun se tulevaisuus ei rakennu yhtään sen enempää, on sitten 18v tai 50v. elämä kun on yllätyksiä täynnä, ja elämäntilanteet muuttuvat nopeasti. Mutta kyllä säkin varmaan mieleistäs seuraa löydät. mutta älä silti pidä elämää arvottomana, vaikka et "vielä" 30-vuotiaanakaan ole löytänyt sitä elämäsi rakkautta. elämässä kun on niin paljon muutakin kiinnostavaa!
En nyt tarkoittanut yleistää, että kaikki 22-vuotiaat olisivat perhettä perustamassa. Enkä tarkoittanut sitäkään, että oisin itse tässä perhettä perustamassa. Mulle todellakin riittäis tässä vaiheessa edes kokea mitä se seurustelu on, en ole edes etsimässä tähän hätään ketään kenen kanssa olisin loppu elämäni, mut en laittais vastaankaan, jos niin sattuis käymään. Sen voin kyllä sanoa, että en kuitenkaan ihan ketä tahansa rinnalleni huoli, jos sitä tähänkin asti ollaan odotettu, niin saa olla sitten laatua. Mut kaikesta huolimatta ei vaan tahdo onnistua millään. Oon kyllä yrittänykki olla liikaa analysoimatta nykyistä suhteen alkua, eniten tässä nyt haittaa se, että takaraivossa kolkuttaa ajatus, että tästä tule kuitenkaan mitään, vaikka olen sitä ajatusta yrittänytkin karkottaa.
En tiedä sitten kumpi mahtaa olla parempi olla yksin onnellinen vai tapella parisuhteessa ja koettaa pitää kulisseja ylhäällä vaikka väkisin jos muuten niin sitten lasten takia.
Parempi yksin kuin huonossa suhteessa!!
Sama tilanne. Olen 21-vuotias mies....tai no jos 21-vuotiasta voi mieheksi sanoa. Olen ujo ja varmasti siinä on syy kun en ole tavannut ketään naista. Eli olen yksinäinen. Päivittäin mietin, että onko minun kohtalo elää yksin koko elämä?
Ja tuntuu että päivät vain valuvat hukkaan kun olen yksinäinen. Onko enää nahdollista löytää ketään naista?
Terv.Yksinäinen mies
Ujous on niiiin monelle este löytää itselleen sopiva kumppani... olen itsekin aika ujo, en aloita itse keskustelua, mutta kyllä juttelen jos minua lähestytään.
En ole koskaan seurustellut (olen 18) ja ehkä se myös luo jonkinlaisia paineita sopivan miehen löytämiselle. Jos ihastun johonkin, ajattelen, että ei hän voi olla ihastunut muhun... huonoa itsetuntoa kai.
On mua kauniiksikin sanottu, mielestäni olen suht. tavallisen näköinen... mutta eihän se ulkonäkö kaikkea merkkaa, ensivaikutelmaan tietenkin vaikuttaa...
Ehkä olen nirsokin miesten suhteen, mutta eipä niitä treffikutsuja päivittäin mulle jaella...harvinaista herkkua sekin :) Suhteet ei vain ota alkaakseen.
Onneksi yksinäisyys ei ole mulle ongelma... ystävien kanssa on mukava viettää aikaa, mutta olisihan se oma kultakin ihana olla :)
Mutta tsemppiä teille kaikille muillekin yksinäisille!
Katso viimeinen kohta:
http://www.positiivarit.fi/aarteisto/index.asp?id=3417
samanlainen kuin minä. Ajattelen ja murehdin liikaa ja pilaan sillä suhteen.
joku viisas on joskus sanonut, ettei rakkauttaa saa analysoida, siinä on vain elettävä mukana.
Minäkin ajattelen kuten sinä, etten sovellu parisuhteeseen ja olen naisena epäonnistunut kaikin tavoin.
Aion kuitenkin joskus vielä yrittää, jos vain kohdalle osuu mukava mies..
Sulla on aivan presiis sama ongelma kuin mulla! Mä oon kanssa kohta 22 ja nimenomaan mun suurin ongelma on se, että ennen kuin mitään kerkeää oikeasti syntymään, olen jo analysoinut puhki koko homman. Pitäisi vaan osata "mennä virran mukana" ja kuunnella sydäntään. Liialla ajattelemisella asiat menee puihin aivan varmasti.
Mustakin tuntuu, että musta ajatellaan ties mitä, kun en varsinaisesti oo koskaan seukannut. Luonnettani, ulkonäköäni jne. on kyllä kehuneet muutkin kuin oma äitini, mutta silti tässä yksin taaperretaan. Jokseenkin säälittävää ajatella, ettei muka löydä enää ketään, mutta siltä vaan tuntuu. Pitää vaan koittaa potkia itseään persuksille..
Heheiii...meitähän löytyy enemmänkin! :)
Mulla tosin on yksi reilun 3 vuoden suhde takana, mutta suhde oli minun puoleltani alusta alkaen varsin epätyydyttävä.
Huonona puolenani on myös, että olen mahdottoman kranttu!! Yrityksiä luoda jotain pidempi kestoista on siis takana, mutta aina kaivan kumppanista minkä tahansa pienen huonon puolen, joka on mielestäni riittävä syy erota..."ei siitä kuitenkaan tulisi pidemmän päälle mitään kun tuo ja tuo ärsyttää jo tässä vaiheessa"...
Ehkäpä mä olen tosi paskamainen akka, josta tulee vielä vanhapiika ja peräkammarin poikien päiväunien kohde! ;)
Pitäisköhän minunkin olla harmissani kun minutkin on "tuomittu" olemaan yksin.
Ihan itse olen itsemi "tuominnut" moiseen olotilaan.
Herttinen sentään ku onki kamalaa saa päättää itse omista asioistaan, eikä tarvi kuunnella jäkätyksiä. On tää gauheeta!!!
mussa on ilmeisesti kaksi puolta, sellainen, joka vetaa miehia puoleensa kuin karpaspaperi karpasia ja sit se toinen puoli, joka ahdistaa jotenkin miehia. viimesen kolmen vuoden aikana kaikki suhteet on alkanu hirveessa onnenhuumatilassa, ja sit yhtakkia vastapuoli lyo jarrut pohjaan ja ilmoittaa, ettei halua ollenkaan seurustella kenenkaan kanssa ja ahdistaa.
olen kovasti tunneihminen ja naytan myos tunteeni herkasti, mutta viimeisissa suhteissani olen padonnut monia asioita sisaani, ollut todella varautunut ja varovainen, etten vaan tukahduttaisi tunteillani toista osapuolta. ja silti tulee turpaan ihan jatkuvasti. kaiken muun hyvan lisaksi miehet ei pysty tekeen sita eropaatosta kerralla, vaan mua pompotetaan sinne sun tanne oikeestaan niin kauan, etta mies loytaa jonkun toisen, jonka kanssa on helpompi aloittaa alusta. edellisessa suhteessani vihdoin opin sen, etta jos mies kerran haluaa erota, niin siita ei ole enaa paluuta yhteen.
nyt olen ymmartanyt sen, etta on melkein parempi olla yksin, kuin etta paastaa ketaan elamaansa sotkemaan asioita ja rikkomaan sydanta. silti kokoajan toivon etta tulisi joku, joka halisi ja pitaisi lahella. luottaa en osaa kylla viela pitkaan aikaan.
No no, ei pidä lannistua vaikka sitä "oikeaa" olekkaan vielä löytynyt. Sehän voi tulla vastaan vaikka kaupankassalla. Itellä oli samat ajatukset, mutta nyt ajattelen että kyllä itselle se oikea neitokainen viä löytyy. Aurinko paistaa kyllä huomennakin, jollei oo pilvistä;)!
Minä täytän kohta 25 ja en ole vielä koskaan seurustellut!
Piti sanoa, että olen mies, jos se näiden juttujen analysointia auttaa.
Itse olen sinkku, ja olen ollut n. vuoden läheisessäkin suhteessa naishenkilöön. Loppu sille tais tulla viis vuotta sitten.
Tänään musta tuntuu oudolle, nämä kaikki sinkkujen selitykset, mitä milloinkin. Se vaan on kaikkien valinta olla sinkku. Moni väittää ettei ole. Mutta on niin helppo sanoa ettei niin ole, kun jos ei ole sattunut kohdalle. Ihminen tottuu moneen asiaan, mutta tuskin moni koskaan haluaa ikuisesti olla loppuun asti sinkku.
Pittää sitä omaa aikaakin olla, sanon minä.
tuomittu olen minäkin, Single forever.