Miten löydän tyttöystävän?

Olipa kerrankin mukava kuulla hyviä ja auttavia kommentteja tästä minun tilanteestani! :)

No minun on kerrottava tässä muutama erittäin henkilökohtainenkin asia jotta ymmärtäisitte vähän näitä minun vaikeuksiani, jotka eivät aina ole liittyneet pelkästään tähän sosiaalisuuteen.

Ensinnäkin luulen tietäväni vastauksen tuohon miksi en mielellään HALUA hakeutua ihmisten kanssa kontaktiin: Olen yksinäisyydessäni ja tietokoneella ollessani pyöritellyt maailmaa päässäni ja itsemielikuvani on kasvanut valtavan suureksi. Tämä on todella ristiriitaista sen asian kanssa, että olen loppujen lopuksi olen kovin arka henkilö. Monissa tilanteissa ajattelen olevani konkreettisesti kuningas, tilanteen hallitsija. Oikeastaan tässä on syy, miksi vetäydyn. En kestä sitä, että itsemielikuvani alenisi pätkääkään, mikä voisi tapahtua mokatessa, puheen mennessä solmuun tai mikäli en tiedä vastausta johonkin vaikka olen mielestäni antanut itsestäni kaikkitietävän kuvan... Anteeksi tämä sekava selitys, toivottavasti ymmärsitte jotain ettekä tuomitse.

Toinen asia on se, että olin lähes lapsuuteni ja varsinkin nuoruuteni suoraan sanottuna mielisairas ja osastoilla hoidossa pitkän aikaa. En juuri tervettä päivää nähnyt. Mikään ei tahtonut tehota minuun, olin lopulta suorastaan lääketieteellinen ihme kun lääkäri totesi minun parantuneen ilman lääkkeitä... Mutta lapsuuteni oli kauhea, puitteet olivat mitä parhaimmat mutta pääni oli niin sekaisin etten kyennyt hallitsemaan itseäni. Tämän vuoksi sosiaalisten kontaktien luominen oli minulle valtavan hankalaa, toisin sanoen mahdotonta. Tällä hetkellä minulla on pakko-oireinen häiriö ja asperger.

Mutta kysykää vaan ihmeessä lisää jos tarvitsette jotain tietää, en häpeile kertoilla omista asioista edes suurelle yleisölle.

46u4wu4wu kirjoitti:

Olipa kerrankin mukava kuulla hyviä ja auttavia kommentteja tästä minun tilanteestani! :)

No minun on kerrottava tässä muutama erittäin henkilökohtainenkin asia jotta ymmärtäisitte vähän näitä minun vaikeuksiani, jotka eivät aina ole liittyneet pelkästään tähän sosiaalisuuteen.

Ensinnäkin luulen tietäväni vastauksen tuohon miksi en mielellään HALUA hakeutua ihmisten kanssa kontaktiin: Olen yksinäisyydessäni ja tietokoneella ollessani pyöritellyt maailmaa päässäni ja itsemielikuvani on kasvanut valtavan suureksi. Tämä on todella ristiriitaista sen asian kanssa, että olen loppujen lopuksi olen kovin arka henkilö. Monissa tilanteissa ajattelen olevani konkreettisesti kuningas, tilanteen hallitsija. Oikeastaan tässä on syy, miksi vetäydyn. En kestä sitä, että itsemielikuvani alenisi pätkääkään, mikä voisi tapahtua mokatessa, puheen mennessä solmuun tai mikäli en tiedä vastausta johonkin vaikka olen mielestäni antanut itsestäni kaikkitietävän kuvan... Anteeksi tämä sekava selitys, toivottavasti ymmärsitte jotain ettekä tuomitse.

Toinen asia on se, että olin lähes lapsuuteni ja varsinkin nuoruuteni suoraan sanottuna mielisairas ja osastoilla hoidossa pitkän aikaa. En juuri tervettä päivää nähnyt. Mikään ei tahtonut tehota minuun, olin lopulta suorastaan lääketieteellinen ihme kun lääkäri totesi minun parantuneen ilman lääkkeitä... Mutta lapsuuteni oli kauhea, puitteet olivat mitä parhaimmat mutta pääni oli niin sekaisin etten kyennyt hallitsemaan itseäni. Tämän vuoksi sosiaalisten kontaktien luominen oli minulle valtavan hankalaa, toisin sanoen mahdotonta. Tällä hetkellä minulla on pakko-oireinen häiriö ja asperger.

Mutta kysykää vaan ihmeessä lisää jos tarvitsette jotain tietää, en häpeile kertoilla omista asioista edes suurelle yleisölle.

Lue lisää

Asperger ja pakko-oiree osin näkyvät ja kuuluvatkin, joten ei ihme että olet vähän tavallista haasteellisempi pähkinä purtavaksi ikäisillesi tytöille, kuten itsekin varmasti tiedät ja sitähän sä juuri pelkäät.
Oletkos kokeillut tutustua muihin asperger-nuoriin? Lienee mahdollista täällä netissäkin.
Siten olis mahis saada niitä kavereita, ja se taas tukisi sun itsetuntoasi ihmisten kanssa kommunikoinnin suhteen.

Ja mtä tarkoitat mielisairaalla? Oliko se siis elämää ennen diagnoosin saamista, toisin sanoen poikkeavan käyttäytymisen hoitoa osastoilla vai miten se sun nuppisi oli nuorena sekaisin?
Se on kuitenkin menneisyyttä ja koska olet selvinnyt jo lukioonkin saakka on sun tulevaisuutesikin nousujohteinen. Lukiosta kannattais ottaa kaikki irti. Siellä, kuten jo mainitsin, on sulla mahdollisuus tuntea itsesi ihan tavalliseksi kansalaiseksi ilman sairauksia sen kun vaan menet mukaan toilailemaan, niinhän me kaikki joudutaan tekemään.

Liittyykö sun asbergeriin tuo vuorovaikutuksen välttely, toisi sanoen miten tärkeänä sä itse pidät sitä, että osaat kommunioida muiden kanssa onnistuneesti? Kaikki asbergerithän ei pidä sitä minään taitona vaan keskittyvät vain niihin jurttuihin jotka itseä kiinnostaa. Teille on myös tyypillistä olla analyyttinen ja älyllinen enemmän kuin tunteellinen, ja sekin vaikuttaa siihen miten niitä tunnesiteitä syntyy vai syntyykö.
Tytöt mittaa tietty niitä kundienkin pussailu- ja kaulassaroikkumistaitoja, mutta millianen olis sun unelmakumppanisi?

Lenkkeilijä N kirjoitti:

Asperger ja pakko-oiree osin näkyvät ja kuuluvatkin, joten ei ihme että olet vähän tavallista haasteellisempi pähkinä purtavaksi ikäisillesi tytöille, kuten itsekin varmasti tiedät ja sitähän sä juuri pelkäät.
Oletkos kokeillut tutustua muihin asperger-nuoriin? Lienee mahdollista täällä netissäkin.
Siten olis mahis saada niitä kavereita, ja se taas tukisi sun itsetuntoasi ihmisten kanssa kommunikoinnin suhteen.

Ja mtä tarkoitat mielisairaalla? Oliko se siis elämää ennen diagnoosin saamista, toisin sanoen poikkeavan käyttäytymisen hoitoa osastoilla vai miten se sun nuppisi oli nuorena sekaisin?
Se on kuitenkin menneisyyttä ja koska olet selvinnyt jo lukioonkin saakka on sun tulevaisuutesikin nousujohteinen. Lukiosta kannattais ottaa kaikki irti. Siellä, kuten jo mainitsin, on sulla mahdollisuus tuntea itsesi ihan tavalliseksi kansalaiseksi ilman sairauksia sen kun vaan menet mukaan toilailemaan, niinhän me kaikki joudutaan tekemään.

Liittyykö sun asbergeriin tuo vuorovaikutuksen välttely, toisi sanoen miten tärkeänä sä itse pidät sitä, että osaat kommunioida muiden kanssa onnistuneesti? Kaikki asbergerithän ei pidä sitä minään taitona vaan keskittyvät vain niihin jurttuihin jotka itseä kiinnostaa. Teille on myös tyypillistä olla analyyttinen ja älyllinen enemmän kuin tunteellinen, ja sekin vaikuttaa siihen miten niitä tunnesiteitä syntyy vai syntyykö.
Tytöt mittaa tietty niitä kundienkin pussailu- ja kaulassaroikkumistaitoja, mutta millianen olis sun unelmakumppanisi?

Lue lisää

Tulipas paljon kysymyksiä, ja osaan voi jopa minulle olla haasteellista vastata, mutta yritetään :)

Tosiaan nämä kaikenlaiset kiintymyksenkohteet ovat aina kuuluneet elämääni ja ne saattavat myös muodostua lähes ylitsepääsemättömiltä tuntuviksi pakko-oireiksi, joista hyvänä esimerkkinä olkoon viimeaikaiset pakkotekoni nettideittailu, energiajuomien ostaminen ja hampurilaisten ostaminen. Pienempänä minulla oli netistälataamispakkomielle, hyönteistenkeräilypakkomielle, tuhoamispakkomielle, siivoamispakkomielle yms... Näistä osa tuli sitten mielisairauksien (psykoosien ja kehityksellisien romahdusten mukana). Tällä hetkellä epäilen sairastavani kuitenkin kaikesta huolimatta jonkinasteista maanis-depressiivistä sairautta, mutta se näkyy ulospäin käytännössä vain maanisissa vaiheissaan jolloin olen selvästi yliaktiivinen mutta masennuspäivinä olen sitten rauhoittunut ja hieman alakuloinen, saatan myös mollata itseäni mielessäni.

Käyn psykiatrini minulle järjestämässä sosiaalisten ahdistajien ryhmässä, jossa tosin ei ole tyttöjä, mutta mukavia tyyppejä kuitenkin. Meinaan joskus vanhasta tottumuksesta ottaa pellen roolin, joka ei aikanaan ainakaan sopinut minulle... Mutta ryhmässäolo onnistuu oikein hyvin.

Olen sikäli onnellinen, että elämäni on tällä hetkellä helppoa ja torunkin itseäni aina välillä siitä, että valitan yksinäisyyttä vaikka elämässäni on ollut aikoja jolloin oli 1000 10000 valittamisen aihetta, mm. silloin kun istuin 3 kuukautta eristyshuoneen lattialla olevalla patjalla tuhottuani osaston ja muiden omaisuutta sekä uhkailtuni pommeilla ja tapoilla.

Valitettavasti koulu ei muutenkaan oikein jaksaisi maistua, vaan istuisin mieluummin tietokoneella tiedostaen kuitenkin tämän haitat. Tietokone on pitkäaikaisin riippuvuuteni, eikä siihen ole vieroituskaan auttanut. Siitä huolimatta saan koulusta numeroita 8 ja 9 yleensä, joten voisin luonnehtia itseäni varsin lahjakkaaksi 18-vuotiaaksi nuoreksi. Haluaisin toki vieroittaa itseäni hiukan ja panostaa enemmän kouluun, en tiedä mitä yliopistossa tulee aikanaan vastaan...

Tuosta tunteellisuudesta vielä: minä siis olen erittäin tunteellinen, minun unelmani on saada tyttöystävä joka ei ole seksin perässä kuten en ole minäkään (suoraan sanottuna ei voisi vähempää kiinnostaa), vaan rakastaisi minua niinkuin minä rakastaisin häntä ja molemmat tuntisivat sen. Minulle kuitenkin fyysinenkin läheisyys olisi siis todella tärkeää, kunhan se ei menisi liian pitkälle. Tiedät varmasti mitä tarkoitan, tämä on hieman arka aihe minulle puhua vaikka netissä ollaankin :)

89234623463124068926 kirjoitti:

Tulipas paljon kysymyksiä, ja osaan voi jopa minulle olla haasteellista vastata, mutta yritetään :)

Tosiaan nämä kaikenlaiset kiintymyksenkohteet ovat aina kuuluneet elämääni ja ne saattavat myös muodostua lähes ylitsepääsemättömiltä tuntuviksi pakko-oireiksi, joista hyvänä esimerkkinä olkoon viimeaikaiset pakkotekoni nettideittailu, energiajuomien ostaminen ja hampurilaisten ostaminen. Pienempänä minulla oli netistälataamispakkomielle, hyönteistenkeräilypakkomielle, tuhoamispakkomielle, siivoamispakkomielle yms... Näistä osa tuli sitten mielisairauksien (psykoosien ja kehityksellisien romahdusten mukana). Tällä hetkellä epäilen sairastavani kuitenkin kaikesta huolimatta jonkinasteista maanis-depressiivistä sairautta, mutta se näkyy ulospäin käytännössä vain maanisissa vaiheissaan jolloin olen selvästi yliaktiivinen mutta masennuspäivinä olen sitten rauhoittunut ja hieman alakuloinen, saatan myös mollata itseäni mielessäni.

Käyn psykiatrini minulle järjestämässä sosiaalisten ahdistajien ryhmässä, jossa tosin ei ole tyttöjä, mutta mukavia tyyppejä kuitenkin. Meinaan joskus vanhasta tottumuksesta ottaa pellen roolin, joka ei aikanaan ainakaan sopinut minulle... Mutta ryhmässäolo onnistuu oikein hyvin.

Olen sikäli onnellinen, että elämäni on tällä hetkellä helppoa ja torunkin itseäni aina välillä siitä, että valitan yksinäisyyttä vaikka elämässäni on ollut aikoja jolloin oli 1000 10000 valittamisen aihetta, mm. silloin kun istuin 3 kuukautta eristyshuoneen lattialla olevalla patjalla tuhottuani osaston ja muiden omaisuutta sekä uhkailtuni pommeilla ja tapoilla.

Valitettavasti koulu ei muutenkaan oikein jaksaisi maistua, vaan istuisin mieluummin tietokoneella tiedostaen kuitenkin tämän haitat. Tietokone on pitkäaikaisin riippuvuuteni, eikä siihen ole vieroituskaan auttanut. Siitä huolimatta saan koulusta numeroita 8 ja 9 yleensä, joten voisin luonnehtia itseäni varsin lahjakkaaksi 18-vuotiaaksi nuoreksi. Haluaisin toki vieroittaa itseäni hiukan ja panostaa enemmän kouluun, en tiedä mitä yliopistossa tulee aikanaan vastaan...

Tuosta tunteellisuudesta vielä: minä siis olen erittäin tunteellinen, minun unelmani on saada tyttöystävä joka ei ole seksin perässä kuten en ole minäkään (suoraan sanottuna ei voisi vähempää kiinnostaa), vaan rakastaisi minua niinkuin minä rakastaisin häntä ja molemmat tuntisivat sen. Minulle kuitenkin fyysinenkin läheisyys olisi siis todella tärkeää, kunhan se ei menisi liian pitkälle. Tiedät varmasti mitä tarkoitan, tämä on hieman arka aihe minulle puhua vaikka netissä ollaankin :)

Lue lisää

Kiva lukea tekstiäsi. Siinä puhuu todella analyyttinen ja itseään ymmärtävä nuorimies.

Netissä lorvailu muuttuu pakkomielteeksi vasta sitten kun se rajoittaa muuta elämää. Siispä jos sullakin olisi kaveripiiri joka veisi sua ulos, kokemaan elämää ja osallistumaan juttuihin, jäisi tietokoneella yksin istuskelu automaattisesti vähemmälle. Niin, ja tapaisit niitä tyttöjäkin! :)

Olet sä kyllä sen verran haasteellinen poikakaveri, että olis hyvä jos sun valitsemasi nainen ymmärtäisi mitä kaikkea siihen sinuna olemiseen liittyy. Jos sä ulkoisesti kiinnostatkin tyttöjä, jää se kohtaaminen aina siihen jos/kun mitään ei tapahdu. Yleisestihän sitä pidetään miehen tehtävänä lähestyä ja kosiskella naista, tosin nykyään roolit ovat jo sekoittuneet ja se aloitteen tekijä voi hyvinkin olla joku mimmi...

Niin että mitäpä tekisit jos joku neito tulisi juttelemaan? Voisiko se jutella ja kysellä mitä vaan vai onko sulla kriteerit sille miten ja mihin vastaat tai vastaatko ensinkään? Sun ensireaktiosi on nimittäin yhtä tärkeä viesti sille neitoselle kuin hänen reaktionsa olisi sulle jos sinä lähestyisit häntä.

Tuo toivomasi rakkaus olisi kaikkein luonnollisinta kehittyä ystävyyden kautta. Yhtäkkinen rakastuminen vaatii nopeammin myös sen fyysisen tarpeen tyydyttämisen – jos ei sinussa niin siinä neitosessa kumminkin. Ja fakta on sekin, että jos sulla ei ole kokemusta fyysisestä läheisyydestä, sä et voi tietää (etukäteen) miten helppoa tai vaikeaa se sulle olisi. Se mikä nyt teoriassa pelotaa eikä kiinnosta, on ihan eri juttu koettuna konkreettisesti, jo siksikin, että mukana on silloin sen toisenkin ihmisen keho ja eleet, sanat ym. Siitähän ihminen ns. syttyy, siitä toisen kosketuksesta ja läheisyydestä, siitä, että sen rakkaudentunne vaatii vastakaikua. Jälleen kommunikointia siis. Jatkuva vastaan hannaaminen ja torjuminen aiheuttaa tyttökaverissa hämmennystä ja kysymyksiä.

Ystävyyden kautta toisen oppii tuntemaan ja tunteiden mukaan tulo tapahtuu silloin rauhallisemmin. Mutta mitenkäs ne böönat löytää kundin joka istuu vaan himassa ja selaa nettiä, kas siinäpä dilemma... Etkö voisi saada pakkomielteen jostain ryhmälajista vaikkapa urheilussa, niin että tytöilläkin olisi mahis tutustua sinuun sen harrastuksen kautta? Harrastuspiireistä on moni löytänyt elämänkumppaninsa ja se on hyvä pohja parisuhteelle kun on yhteinen harrastus. Ehkäpä se tapahtuukin sitten yliopistossa... ;)

Tämä vaan ehdotuksena, koska kysyt mistä löytäisit tyttökaverin. Eipä ne kotoa tule hakemaan, se ainakin on varmaa... Niin, mainitsit tuolla nettideittailunkin. No, millaisia kokemuksia olet siitä saanut? Kannustaako vai masentaako, ja oletko käynyt treffeillä? Naamatustenhan se loppusilaus sitten tapahtuu, tai ei, virtuaalirakastajalla kun ei tee yhtää mitään.
Miten avoin olet uskaltanut olla siellä? Ja miten on käynyt jos olet kertonut hiukan faktojakin itsestäsi?

Lenkkeilijä N kirjoitti:

Kiva lukea tekstiäsi. Siinä puhuu todella analyyttinen ja itseään ymmärtävä nuorimies.

Netissä lorvailu muuttuu pakkomielteeksi vasta sitten kun se rajoittaa muuta elämää. Siispä jos sullakin olisi kaveripiiri joka veisi sua ulos, kokemaan elämää ja osallistumaan juttuihin, jäisi tietokoneella yksin istuskelu automaattisesti vähemmälle. Niin, ja tapaisit niitä tyttöjäkin! :)

Olet sä kyllä sen verran haasteellinen poikakaveri, että olis hyvä jos sun valitsemasi nainen ymmärtäisi mitä kaikkea siihen sinuna olemiseen liittyy. Jos sä ulkoisesti kiinnostatkin tyttöjä, jää se kohtaaminen aina siihen jos/kun mitään ei tapahdu. Yleisestihän sitä pidetään miehen tehtävänä lähestyä ja kosiskella naista, tosin nykyään roolit ovat jo sekoittuneet ja se aloitteen tekijä voi hyvinkin olla joku mimmi...

Niin että mitäpä tekisit jos joku neito tulisi juttelemaan? Voisiko se jutella ja kysellä mitä vaan vai onko sulla kriteerit sille miten ja mihin vastaat tai vastaatko ensinkään? Sun ensireaktiosi on nimittäin yhtä tärkeä viesti sille neitoselle kuin hänen reaktionsa olisi sulle jos sinä lähestyisit häntä.

Tuo toivomasi rakkaus olisi kaikkein luonnollisinta kehittyä ystävyyden kautta. Yhtäkkinen rakastuminen vaatii nopeammin myös sen fyysisen tarpeen tyydyttämisen – jos ei sinussa niin siinä neitosessa kumminkin. Ja fakta on sekin, että jos sulla ei ole kokemusta fyysisestä läheisyydestä, sä et voi tietää (etukäteen) miten helppoa tai vaikeaa se sulle olisi. Se mikä nyt teoriassa pelotaa eikä kiinnosta, on ihan eri juttu koettuna konkreettisesti, jo siksikin, että mukana on silloin sen toisenkin ihmisen keho ja eleet, sanat ym. Siitähän ihminen ns. syttyy, siitä toisen kosketuksesta ja läheisyydestä, siitä, että sen rakkaudentunne vaatii vastakaikua. Jälleen kommunikointia siis. Jatkuva vastaan hannaaminen ja torjuminen aiheuttaa tyttökaverissa hämmennystä ja kysymyksiä.

Ystävyyden kautta toisen oppii tuntemaan ja tunteiden mukaan tulo tapahtuu silloin rauhallisemmin. Mutta mitenkäs ne böönat löytää kundin joka istuu vaan himassa ja selaa nettiä, kas siinäpä dilemma... Etkö voisi saada pakkomielteen jostain ryhmälajista vaikkapa urheilussa, niin että tytöilläkin olisi mahis tutustua sinuun sen harrastuksen kautta? Harrastuspiireistä on moni löytänyt elämänkumppaninsa ja se on hyvä pohja parisuhteelle kun on yhteinen harrastus. Ehkäpä se tapahtuukin sitten yliopistossa... ;)

Tämä vaan ehdotuksena, koska kysyt mistä löytäisit tyttökaverin. Eipä ne kotoa tule hakemaan, se ainakin on varmaa... Niin, mainitsit tuolla nettideittailunkin. No, millaisia kokemuksia olet siitä saanut? Kannustaako vai masentaako, ja oletko käynyt treffeillä? Naamatustenhan se loppusilaus sitten tapahtuu, tai ei, virtuaalirakastajalla kun ei tee yhtää mitään.
Miten avoin olet uskaltanut olla siellä? Ja miten on käynyt jos olet kertonut hiukan faktojakin itsestäsi?

Lue lisää

Olen miettinyt pääni puhki näitä ongelmiani ynnä muita asioitani ja saanut loppujen lopuksi aika selkeän kuvan itsestäni. Olisi todellakin tärkeää, että myös tuleva (mahdollisesti) tyttöystäväni ymmärtäisi näitä minun juttujani edes jollain tasolla. Minulle ei tuota vaikeuksia ymmärtää muiden ihmisten juttuja, eli sikäli tytönkään ei tarvitse olla ns. ''täydellinen''. Ja tosiaankin se suurin vaikeus tässä asiassa onkin juuri se, että vielä nykyäänkin useimmat tytöt taitavat ajatella, että poika tulee heitä iskemään; tähän hommaan minusta ei ole joten toivottavasti jollakin tytöllä sitten riittää rohkeutta tulla minulle juttelemaan :)

Niin no sitten jos mietitään että joku minulle jossain vaiheessa rohkenisi tulle juttelemaan... No ainakin miten nyt olen nähnyt itseni suhtautuvan uusiin tilanteisiin jotka tulevat yllättäen niin kyllä aika helposti punastun, puhe saattaa alkaa sammaltaa ja hiki valua, että tällä tavalla todennäköisesti reagoisin tuohonkin tilanteeseen. Missään nimessä en karkuun lähtisi ja yrittäisin vastailla jos tyttö jotain kyselee. Mahdollisimman rauhallisesti. Eniten minua saattaisi rajoittaa juuri se, että pelkään näyttää näitä sosiaalisen ahdistuksen merkkejäni ulkopuolelle, minusta ne ovat hävettäviä. Mutta siitä se helpottaisi ja jos vielä saisin jo melko pian kerrottua tytölle näitä ongelmiani, ettei minulla oikein ole kokemusta sosiaalisista tilanteista ja että sen takia punastelen ja olen hieman erikoisen oloinen. Mikäli hän sen ymmärtäisi niin tilanne helpottuisi huomattavasti. Sikäli minulla ei ole mitään erityisiä kriteereitä, yritän vastata kaikkeen vaikka miten kummia kysymyksiä tulisi eteen :) Ja aina olen mahdollisimman kohtelias.

Ja yhtäkkinen rakastuminen ei varmasti olisi minun juttuni. Siinä menossa saattaisi mennä pää enemmän sekaisin, kuin parantua :D En tosiaankaan halua pitää kiirettä, yritän elää stressittömästi ja vapautuneesti. Lääkärini on minulle vuosikausia ehdotellut erilaisia ryhmiä ja harrastuksia joissa voisin tuntea oloni turvalliseksi. Yhteenkään paikkaan en ole vielä kuitenkaan onnistunut menemään...

Sitten niistä nettitreffeistä: Sitä hommaa olen harrastanut vuodesta 2008 asti ja kuten jossain sanoinkin, minulla on ollut valtava määrä juttukavereita, eri ikäisiä ja ympäri Suomen. Voit vaan kuvitella kuinka paljon aikaa olen tuhlannut (oikeasti tuhlannut...) kertoessani tarinoitani tuollaiselle joukolle ihmisiä. Ikinä en ole päässyt juttelua pidemmälle ja yleensä muutaman päivän jälkeen ketään ei ole enää kiinnostanut sekään. Osa on jo lähtenyt siinä vaiheessa kun ovat nähneet ilmeisesti ruman kuvani :( Mutta en sitä murehdi, on itsellänikin tiettyjä kriteereitä ulkonäön suhteen vaikka hyvin avoimella mielellä liikenteessä olenkin. Enemmän todellakin nettideittailusta on tullut masennusta kuin onnenhetkiä enkä oikein voi sitä kenellekään suositella, vaikka siellä kuulemma on parejakin saaneet muodostettua... Minulla on nyt paljon parempi olo kun ei tarvitse joka päivä tuntikausia jutella mesessä toisella puolella Suomea asuvien tyttöjen kanssa joiden tapaamisen mahdollisuus tosielämässä on suunnilleen 1/1000... Mutta sitten ne joiden kanssa olen vähän pidempään jutellut ovat ottaneet todella hyvin vastaan myös nämä hurjat menneisyyden juttuni ja ymmärtäneet yllättävän hyvin minua. Sikäli voisin sanoa siellä olevan myös mukavaa porukkaa, jos vain kohdalle sattuu

891207896246 kirjoitti:

Olen miettinyt pääni puhki näitä ongelmiani ynnä muita asioitani ja saanut loppujen lopuksi aika selkeän kuvan itsestäni. Olisi todellakin tärkeää, että myös tuleva (mahdollisesti) tyttöystäväni ymmärtäisi näitä minun juttujani edes jollain tasolla. Minulle ei tuota vaikeuksia ymmärtää muiden ihmisten juttuja, eli sikäli tytönkään ei tarvitse olla ns. ''täydellinen''. Ja tosiaankin se suurin vaikeus tässä asiassa onkin juuri se, että vielä nykyäänkin useimmat tytöt taitavat ajatella, että poika tulee heitä iskemään; tähän hommaan minusta ei ole joten toivottavasti jollakin tytöllä sitten riittää rohkeutta tulla minulle juttelemaan :)

Niin no sitten jos mietitään että joku minulle jossain vaiheessa rohkenisi tulle juttelemaan... No ainakin miten nyt olen nähnyt itseni suhtautuvan uusiin tilanteisiin jotka tulevat yllättäen niin kyllä aika helposti punastun, puhe saattaa alkaa sammaltaa ja hiki valua, että tällä tavalla todennäköisesti reagoisin tuohonkin tilanteeseen. Missään nimessä en karkuun lähtisi ja yrittäisin vastailla jos tyttö jotain kyselee. Mahdollisimman rauhallisesti. Eniten minua saattaisi rajoittaa juuri se, että pelkään näyttää näitä sosiaalisen ahdistuksen merkkejäni ulkopuolelle, minusta ne ovat hävettäviä. Mutta siitä se helpottaisi ja jos vielä saisin jo melko pian kerrottua tytölle näitä ongelmiani, ettei minulla oikein ole kokemusta sosiaalisista tilanteista ja että sen takia punastelen ja olen hieman erikoisen oloinen. Mikäli hän sen ymmärtäisi niin tilanne helpottuisi huomattavasti. Sikäli minulla ei ole mitään erityisiä kriteereitä, yritän vastata kaikkeen vaikka miten kummia kysymyksiä tulisi eteen :) Ja aina olen mahdollisimman kohtelias.

Ja yhtäkkinen rakastuminen ei varmasti olisi minun juttuni. Siinä menossa saattaisi mennä pää enemmän sekaisin, kuin parantua :D En tosiaankaan halua pitää kiirettä, yritän elää stressittömästi ja vapautuneesti. Lääkärini on minulle vuosikausia ehdotellut erilaisia ryhmiä ja harrastuksia joissa voisin tuntea oloni turvalliseksi. Yhteenkään paikkaan en ole vielä kuitenkaan onnistunut menemään...

Sitten niistä nettitreffeistä: Sitä hommaa olen harrastanut vuodesta 2008 asti ja kuten jossain sanoinkin, minulla on ollut valtava määrä juttukavereita, eri ikäisiä ja ympäri Suomen. Voit vaan kuvitella kuinka paljon aikaa olen tuhlannut (oikeasti tuhlannut...) kertoessani tarinoitani tuollaiselle joukolle ihmisiä. Ikinä en ole päässyt juttelua pidemmälle ja yleensä muutaman päivän jälkeen ketään ei ole enää kiinnostanut sekään. Osa on jo lähtenyt siinä vaiheessa kun ovat nähneet ilmeisesti ruman kuvani :( Mutta en sitä murehdi, on itsellänikin tiettyjä kriteereitä ulkonäön suhteen vaikka hyvin avoimella mielellä liikenteessä olenkin. Enemmän todellakin nettideittailusta on tullut masennusta kuin onnenhetkiä enkä oikein voi sitä kenellekään suositella, vaikka siellä kuulemma on parejakin saaneet muodostettua... Minulla on nyt paljon parempi olo kun ei tarvitse joka päivä tuntikausia jutella mesessä toisella puolella Suomea asuvien tyttöjen kanssa joiden tapaamisen mahdollisuus tosielämässä on suunnilleen 1/1000... Mutta sitten ne joiden kanssa olen vähän pidempään jutellut ovat ottaneet todella hyvin vastaan myös nämä hurjat menneisyyden juttuni ja ymmärtäneet yllättävän hyvin minua. Sikäli voisin sanoa siellä olevan myös mukavaa porukkaa, jos vain kohdalle sattuu

Lue lisää

Olet kuitenkin aika sujuvasti asioita pohtiva nuorimies, joten varmasti sitä juttua sen naisenkin kanssa sitten jatkossakin riittäisi. SE on se pointti naisten kanssa...porista vaikka pilvistä taivaalla ja varsinkin osata kuunnella naista siinä vierellä..
Olehan huoleti...en usko ollenkaan, etteikö se sopiva tyttönenkin reitillesi vielä eksy!
Alappa käydä vaikka kuntosalilla vähän habaa hakemassa tulevaa kesäkautta varten ja sitten pyörit tuolla uimarannoilla, sinnehän ne tytöt menee aurinkoa ottamaan ja jutustelu on helppoa ulkoilmassa..
Tuon "mielisairas" sanan poistaisin kokonaan sanakokoelmastasi, kun itsestäsi puhut..
Monet nuoret käyttäytyvät laillasi ilman mitään sen kummenpaa syytä, kuuluu nuoruuteen kapinointi ja auktoriteettien vastustaminen. Ei tämä elämä aina niin kivaa ole ja kyllä sen tunteen saa näyttää..
Olet reipas hyvin kommunikoiva kaveri ja jos olisin vähän nuorempi, minäkin kiinnostuisin sinusta.. ;))

891207896246 kirjoitti:

Olen miettinyt pääni puhki näitä ongelmiani ynnä muita asioitani ja saanut loppujen lopuksi aika selkeän kuvan itsestäni. Olisi todellakin tärkeää, että myös tuleva (mahdollisesti) tyttöystäväni ymmärtäisi näitä minun juttujani edes jollain tasolla. Minulle ei tuota vaikeuksia ymmärtää muiden ihmisten juttuja, eli sikäli tytönkään ei tarvitse olla ns. ''täydellinen''. Ja tosiaankin se suurin vaikeus tässä asiassa onkin juuri se, että vielä nykyäänkin useimmat tytöt taitavat ajatella, että poika tulee heitä iskemään; tähän hommaan minusta ei ole joten toivottavasti jollakin tytöllä sitten riittää rohkeutta tulla minulle juttelemaan :)

Niin no sitten jos mietitään että joku minulle jossain vaiheessa rohkenisi tulle juttelemaan... No ainakin miten nyt olen nähnyt itseni suhtautuvan uusiin tilanteisiin jotka tulevat yllättäen niin kyllä aika helposti punastun, puhe saattaa alkaa sammaltaa ja hiki valua, että tällä tavalla todennäköisesti reagoisin tuohonkin tilanteeseen. Missään nimessä en karkuun lähtisi ja yrittäisin vastailla jos tyttö jotain kyselee. Mahdollisimman rauhallisesti. Eniten minua saattaisi rajoittaa juuri se, että pelkään näyttää näitä sosiaalisen ahdistuksen merkkejäni ulkopuolelle, minusta ne ovat hävettäviä. Mutta siitä se helpottaisi ja jos vielä saisin jo melko pian kerrottua tytölle näitä ongelmiani, ettei minulla oikein ole kokemusta sosiaalisista tilanteista ja että sen takia punastelen ja olen hieman erikoisen oloinen. Mikäli hän sen ymmärtäisi niin tilanne helpottuisi huomattavasti. Sikäli minulla ei ole mitään erityisiä kriteereitä, yritän vastata kaikkeen vaikka miten kummia kysymyksiä tulisi eteen :) Ja aina olen mahdollisimman kohtelias.

Ja yhtäkkinen rakastuminen ei varmasti olisi minun juttuni. Siinä menossa saattaisi mennä pää enemmän sekaisin, kuin parantua :D En tosiaankaan halua pitää kiirettä, yritän elää stressittömästi ja vapautuneesti. Lääkärini on minulle vuosikausia ehdotellut erilaisia ryhmiä ja harrastuksia joissa voisin tuntea oloni turvalliseksi. Yhteenkään paikkaan en ole vielä kuitenkaan onnistunut menemään...

Sitten niistä nettitreffeistä: Sitä hommaa olen harrastanut vuodesta 2008 asti ja kuten jossain sanoinkin, minulla on ollut valtava määrä juttukavereita, eri ikäisiä ja ympäri Suomen. Voit vaan kuvitella kuinka paljon aikaa olen tuhlannut (oikeasti tuhlannut...) kertoessani tarinoitani tuollaiselle joukolle ihmisiä. Ikinä en ole päässyt juttelua pidemmälle ja yleensä muutaman päivän jälkeen ketään ei ole enää kiinnostanut sekään. Osa on jo lähtenyt siinä vaiheessa kun ovat nähneet ilmeisesti ruman kuvani :( Mutta en sitä murehdi, on itsellänikin tiettyjä kriteereitä ulkonäön suhteen vaikka hyvin avoimella mielellä liikenteessä olenkin. Enemmän todellakin nettideittailusta on tullut masennusta kuin onnenhetkiä enkä oikein voi sitä kenellekään suositella, vaikka siellä kuulemma on parejakin saaneet muodostettua... Minulla on nyt paljon parempi olo kun ei tarvitse joka päivä tuntikausia jutella mesessä toisella puolella Suomea asuvien tyttöjen kanssa joiden tapaamisen mahdollisuus tosielämässä on suunnilleen 1/1000... Mutta sitten ne joiden kanssa olen vähän pidempään jutellut ovat ottaneet todella hyvin vastaan myös nämä hurjat menneisyyden juttuni ja ymmärtäneet yllättävän hyvin minua. Sikäli voisin sanoa siellä olevan myös mukavaa porukkaa, jos vain kohdalle sattuu

Lue lisää

Ei ole mitään syytä hävetä itsessä olevaa erilaisuutta. Ymmärrän toki miten vaikea haaste se on sun iässäsi jolloin vertaillaan itseä muihin koko ajan ja joka asiassa. Mutta koska sä tunnet omat (nykyiset) rajoitteesikin noin hyvin, sä voit ajatella yhtä rehellisesti että sussa on myös paljon sellaista hyvää mitä ei ole kaikissa ikäisissäsi pojissa. Olet erityinen juuri siksi, että olet erilainen; erilailla herkkä ja aistiva ja erilaisen nuoruuden kokenut ja siitä kaikesta selvinnyt. Se on muuten niin hieno juttu, että siitä saa olla reilusti ylpeäkin.
Kaikki me ollaan uniikkeja yksilöitä, ja koska sä olet katsellut tätä maailmaa vasta 18 vuotta, sulla on ns. koko elämä vielä edessäsi - kirjaimellisesti. :)

Moni on aloittanut seurustelun kunnolla vasta lukion jälkeen kun ollaan jo aikuisempia ja eletään jo omillaan. Kotoa lähtiessä tulee väkisinkin jouduttua mukaan uusiin kuvioihin, esim. opiskelun myötä, ja siinä sitten tutustutaan uusiin, aikuisempiin ihmisiinkin. Ihminen ei siis pysy iänkaiken samanlaisena, yhtä ujona ja yhtä syrjään vetäytyvänä tai edes yhtä yltiösosiaalisena kuin mitä oli vielä nuorena. Sitä eletään aina sen mukaan millaisessa elämäntilanteessa ollaan, ja elävälle sattuu ja tapahtuu aina kaikenlaista. Sinäkin saatat löytää itsesi aivan yllättävistä harrastuksista tm. kerhoista ja piireistä jo pelkästään opiskelunkin kautta, vaikka nyt tuntuiskin siltä ettei kyllä ikimaailmassa...

Tärkeintä on, ettei lyö ovia kiinni jo ennalta. Ennakkoasenteet voivat ohjata aivan väärään suuntaan jos taustalla on pelko ja epävarmuus joiden antaa ohjata itseään liikaa. Sen sijaan että listaa itselleen syitä miksi EI menisi, tekisi, sanoisi, olisi jotain, voi myös ajatella rohkeasti toisinkinpäin eli syitä miksi menisi, tekisi, sanoisi ja olisi jotain jne. Kaikessa on aina (ainakin) kaksi vaihtoehtoa joten miksi valita ja hyysätä vaan sitä negatiivista?!

Ja mitähän mä tätä sulle selitän, kyllähän sinä jo tiedät, miten valtava voima omilla ajatuksilla on, oli sitten kyse omasta käyttäytymisestä ja omasta minäkuvasta tai omasta suhtautumisesta muihin jne. Sitä voimaa kannattaa käyttää aina itsensä tukemiseen mieluummin kuin latistamiseen.

Yllytänpä nyt minäkin: Kokeile jotain porukkaa ihan vaihteeksi ja huviksesi vaan, vasta sittenhän todella tiedät oliko se kivaa vai ajanhukkaa, että mieluummin olisit surffannut vaikka netissä senkin ajan... :D Jos ei mitään kokeile, ei kerry kokemuksiakaan. Ja sitä paitsi, saattaahan siellä porukoissa olla ihan samalla tavalla poikien kohtaamista arasteleva tyttö, joten mikäs sen ritarillisempi teko kuin olla hänen käytettävissään! ;) Jos olisi kyseessä vieläpä samalla tavalla sosiaalisista tilanteista ahistuneesta neitokaisesta, niin teillä jos kellä olisi kyky ymmärtää toisianne!
Siis toistan: Ei ole mitään syytä hävetä itsessä olevaa erilaisuutta. Siitä voi tehdä vaikka valttikortin itselleen!

Ja vielä: Millaisessa paikassa/tilanteessa tyttö tavoittaisi sinut tai voisi törmätä sinuun nyt kaikkein vaivattomimmin (livenä!)? Entäs onko elämässäsi tällä hetkellä tilanteita joissa et toivo tyttöjen tulevan sua vastaan ja miksi?

Lenkkeilijä N kirjoitti:

Ei ole mitään syytä hävetä itsessä olevaa erilaisuutta. Ymmärrän toki miten vaikea haaste se on sun iässäsi jolloin vertaillaan itseä muihin koko ajan ja joka asiassa. Mutta koska sä tunnet omat (nykyiset) rajoitteesikin noin hyvin, sä voit ajatella yhtä rehellisesti että sussa on myös paljon sellaista hyvää mitä ei ole kaikissa ikäisissäsi pojissa. Olet erityinen juuri siksi, että olet erilainen; erilailla herkkä ja aistiva ja erilaisen nuoruuden kokenut ja siitä kaikesta selvinnyt. Se on muuten niin hieno juttu, että siitä saa olla reilusti ylpeäkin.
Kaikki me ollaan uniikkeja yksilöitä, ja koska sä olet katsellut tätä maailmaa vasta 18 vuotta, sulla on ns. koko elämä vielä edessäsi - kirjaimellisesti. :)

Moni on aloittanut seurustelun kunnolla vasta lukion jälkeen kun ollaan jo aikuisempia ja eletään jo omillaan. Kotoa lähtiessä tulee väkisinkin jouduttua mukaan uusiin kuvioihin, esim. opiskelun myötä, ja siinä sitten tutustutaan uusiin, aikuisempiin ihmisiinkin. Ihminen ei siis pysy iänkaiken samanlaisena, yhtä ujona ja yhtä syrjään vetäytyvänä tai edes yhtä yltiösosiaalisena kuin mitä oli vielä nuorena. Sitä eletään aina sen mukaan millaisessa elämäntilanteessa ollaan, ja elävälle sattuu ja tapahtuu aina kaikenlaista. Sinäkin saatat löytää itsesi aivan yllättävistä harrastuksista tm. kerhoista ja piireistä jo pelkästään opiskelunkin kautta, vaikka nyt tuntuiskin siltä ettei kyllä ikimaailmassa...

Tärkeintä on, ettei lyö ovia kiinni jo ennalta. Ennakkoasenteet voivat ohjata aivan väärään suuntaan jos taustalla on pelko ja epävarmuus joiden antaa ohjata itseään liikaa. Sen sijaan että listaa itselleen syitä miksi EI menisi, tekisi, sanoisi, olisi jotain, voi myös ajatella rohkeasti toisinkinpäin eli syitä miksi menisi, tekisi, sanoisi ja olisi jotain jne. Kaikessa on aina (ainakin) kaksi vaihtoehtoa joten miksi valita ja hyysätä vaan sitä negatiivista?!

Ja mitähän mä tätä sulle selitän, kyllähän sinä jo tiedät, miten valtava voima omilla ajatuksilla on, oli sitten kyse omasta käyttäytymisestä ja omasta minäkuvasta tai omasta suhtautumisesta muihin jne. Sitä voimaa kannattaa käyttää aina itsensä tukemiseen mieluummin kuin latistamiseen.

Yllytänpä nyt minäkin: Kokeile jotain porukkaa ihan vaihteeksi ja huviksesi vaan, vasta sittenhän todella tiedät oliko se kivaa vai ajanhukkaa, että mieluummin olisit surffannut vaikka netissä senkin ajan... :D Jos ei mitään kokeile, ei kerry kokemuksiakaan. Ja sitä paitsi, saattaahan siellä porukoissa olla ihan samalla tavalla poikien kohtaamista arasteleva tyttö, joten mikäs sen ritarillisempi teko kuin olla hänen käytettävissään! ;) Jos olisi kyseessä vieläpä samalla tavalla sosiaalisista tilanteista ahistuneesta neitokaisesta, niin teillä jos kellä olisi kyky ymmärtää toisianne!
Siis toistan: Ei ole mitään syytä hävetä itsessä olevaa erilaisuutta. Siitä voi tehdä vaikka valttikortin itselleen!

Ja vielä: Millaisessa paikassa/tilanteessa tyttö tavoittaisi sinut tai voisi törmätä sinuun nyt kaikkein vaivattomimmin (livenä!)? Entäs onko elämässäsi tällä hetkellä tilanteita joissa et toivo tyttöjen tulevan sua vastaan ja miksi?

Lue lisää

Kävin muuten aikaisemmin kuntosalilla kun mulla oli kortti uimahalliin ja kuntosali on siellä samassa rakennuksessa, mutta nyt olen keskittynyt vain uintiin. Kuntosali jäi ehkä sen takia pois että tulin jostain syystä enemmän ahdistuneeksi ja tunsin että siellä ollaan jotenkin liian läheisessä kontaktissa muihin. Vaikka periaatteessa ei nyt yhtään sen enempää kuin uimassakaan mutta nämä nyt taas olivat kaikkia ajatushäiriöitäni... Mutta tosiaan olin nuorena ihan oikeasti mielisairas yhdessä vaiheessa, lääkäri totesi tämän ja sitten ajan myötä paranin. Nyt siitä taudista ei liene enää mitään jäljellä.

Jollakin muulla palstalla luinkin, että monilla nuorilla ensimmäinen seurustelusuhde onkin edessä vasta sitten opiskeluaikana eli lukion jälkeen. Ilmeisesti olen väärässä kun ajattelen että kaikilla on jo kumppanit. Näen kaupungilla ihan pikkulapsiakin jotka pussailevat tuolla kauppojen penkeillä ja pelailevat pelikoneita. Minusta tämä on hieman säälittävää... (?) Ja tosiaan tällä hetkellä tuo seurustelu saattaisi ollakin melko vaikeaa koska asun vielä vanhempieni luona ja suhde olisi varmasti lähinnä kaveruutta eli kaikenlaisten harrastusten tekemistä yhdessä yms. En muuten missään nimessä haluaisi kertoa vanhemmilleni mahdollisesta suhteesta ja olen kaiken lisäksi heidän kuullen kieltänyt olevani kiinnostunut mistään tällaisesta...

Ja tosiaankin, olisi ihanteellinen tilanne jos tyttö olisi näiltä osin samankaltainen kanssani. En varmasti viihtyisi niin hyvin sellaisen tytön kanssa, joka juoksisi hiki hatussa paikasta toiseen ja kaikissa sosiaalisissa harrastuksissa tai baareissa. Itse olen kovin rauhallinen ja toivoisin sitä myös toiselta...

Hmm jos mietitään missä voisin olla tyttöjen tavattavissa, niin ainakin seuraavat paikat/harrastukset olisivat mahdollisuuksia: Uimahalli, keilahalli, hiihtopaikat, lenkkeilypaikat, kioskien veikkauspöydät ja koulu tietenkin :) Siinä ei tietenkään nyt ole sellaisia vaihtoehtoja, joissa nyt ihan välttämättä pääsisi kontaktiin eli näistä ei ainakaan minun ole ilmeisesti helppo seuraa saada? Koulu olisi varmasti helpoin vaihtoehto mutta ehkä odottelen kuitenkin yliopistoon asti... Haluan kuitenkin myös keskittyä koulunkäyntiin ja hoitaa sen hyvin pois alta. Ne tilanteet missä en heidän haluaisi tulevan tekemään tuttavuuta ovat jos esimerkiksi joku perheenjäseneni tai tuttavani on lähellä niin en tätä haluaisi hänelle näyttää. Mutta en muutenkaan liiku nykyään kuin oikeastaan yksin eli sikäli ei pitäisi olla ongelmia. Kaikki muut tilanteet ovatkin sitten mahdollisuuksia.

473452 kirjoitti:

Kävin muuten aikaisemmin kuntosalilla kun mulla oli kortti uimahalliin ja kuntosali on siellä samassa rakennuksessa, mutta nyt olen keskittynyt vain uintiin. Kuntosali jäi ehkä sen takia pois että tulin jostain syystä enemmän ahdistuneeksi ja tunsin että siellä ollaan jotenkin liian läheisessä kontaktissa muihin. Vaikka periaatteessa ei nyt yhtään sen enempää kuin uimassakaan mutta nämä nyt taas olivat kaikkia ajatushäiriöitäni... Mutta tosiaan olin nuorena ihan oikeasti mielisairas yhdessä vaiheessa, lääkäri totesi tämän ja sitten ajan myötä paranin. Nyt siitä taudista ei liene enää mitään jäljellä.

Jollakin muulla palstalla luinkin, että monilla nuorilla ensimmäinen seurustelusuhde onkin edessä vasta sitten opiskeluaikana eli lukion jälkeen. Ilmeisesti olen väärässä kun ajattelen että kaikilla on jo kumppanit. Näen kaupungilla ihan pikkulapsiakin jotka pussailevat tuolla kauppojen penkeillä ja pelailevat pelikoneita. Minusta tämä on hieman säälittävää... (?) Ja tosiaan tällä hetkellä tuo seurustelu saattaisi ollakin melko vaikeaa koska asun vielä vanhempieni luona ja suhde olisi varmasti lähinnä kaveruutta eli kaikenlaisten harrastusten tekemistä yhdessä yms. En muuten missään nimessä haluaisi kertoa vanhemmilleni mahdollisesta suhteesta ja olen kaiken lisäksi heidän kuullen kieltänyt olevani kiinnostunut mistään tällaisesta...

Ja tosiaankin, olisi ihanteellinen tilanne jos tyttö olisi näiltä osin samankaltainen kanssani. En varmasti viihtyisi niin hyvin sellaisen tytön kanssa, joka juoksisi hiki hatussa paikasta toiseen ja kaikissa sosiaalisissa harrastuksissa tai baareissa. Itse olen kovin rauhallinen ja toivoisin sitä myös toiselta...

Hmm jos mietitään missä voisin olla tyttöjen tavattavissa, niin ainakin seuraavat paikat/harrastukset olisivat mahdollisuuksia: Uimahalli, keilahalli, hiihtopaikat, lenkkeilypaikat, kioskien veikkauspöydät ja koulu tietenkin :) Siinä ei tietenkään nyt ole sellaisia vaihtoehtoja, joissa nyt ihan välttämättä pääsisi kontaktiin eli näistä ei ainakaan minun ole ilmeisesti helppo seuraa saada? Koulu olisi varmasti helpoin vaihtoehto mutta ehkä odottelen kuitenkin yliopistoon asti... Haluan kuitenkin myös keskittyä koulunkäyntiin ja hoitaa sen hyvin pois alta. Ne tilanteet missä en heidän haluaisi tulevan tekemään tuttavuuta ovat jos esimerkiksi joku perheenjäseneni tai tuttavani on lähellä niin en tätä haluaisi hänelle näyttää. Mutta en muutenkaan liiku nykyään kuin oikeastaan yksin eli sikäli ei pitäisi olla ongelmia. Kaikki muut tilanteet ovatkin sitten mahdollisuuksia.

Lue lisää

Et ole väärässä ajatellessasi, että kaikilla on jo kumppani, ainoastaan se sana "kaikilla" on liian mustavalkoinen tulkinta, koska ihmiset ovat erilaisia. Jotkut muistavat alkaneensa hengailla poikien/tyttöjen kanssa jo viistoistavuotiaina, toiset taas eivät olleet siinä iässä vielä yhtään kiinnostuneita vastakkaisesta sukupuolesta. Ihmiset kehittyvät seksuaalisestikin eri aikoihin, ja tietenkään viisitoistavuotiaiden seurustelu ei ole samanlaista kuin vaikkapa sinun ikäisten seurustelu.

Eipä siis kukaan voi tietää etukäteen sitäkään milloin sinä löydät sen ekan tyttökaverin, nytkö vaiko vasta yliopistossa, jo huomenna vaiko vasta kesällä... Huomisesta ei vielä tiedä ja eilinen on jo historiaa, elettävänä on nyt tämä hetki.

Ei sinulla ole mitään syytä hävetä vanhempiasi, sillä kaikilla ihmisillä on vanhemmat, kellä minkäkinlaiset mutta ne ainoat joka tapauksessa. Olet nyt iässä jossa pyritään itsenäisyyteen, joten tyttöystävän esittely vanhemmille tuntuu vähän pöhköltä, että mitä se niille kuuluu kenen kanssa tässä olen tai en ole.
Sinun vanhempasi ovat kuitenkin auttaneet sinua elämässä eteenpäin, huolehtineet susta ja kantaneet huolta sun paranemisesta, ovat ylpeitä sinusta ihmisenä ja poikanaan jne. Nyt he ehkä jo jännittävät sitä, että saapas nähdä milloin se poika rakastuu ekan kerran... :)
Se on luonnollista jännittämistä lapsen puolesta. Ymmärrät heitä paremmin viimeistään sitten kun sulla on omia lapsia.

Mitäpä arvelet, millainen olisi sinun vanhempiesi ensireaktio jos he saisivat nyt tietää, että sulla on tyttöystävä? Sinä itse korostat heille, ettet ole pätkääkän kiinnostunut tytöistä, mutta rohkenenpa väittää että vanhempasi tietävät ettei se ole ihan koko totuus. On ihan luonnollista, että 18 vuotias poika katselee jo tyttöjä sillä silmällä. Vähän arveluttaisi jos niin ei olisi.

Onko sinulla tällä hetkellä tähtäimessäsi ketään mielenkiintoista tyttöä?
Jos on niin kuvailepa mikä hänestä tekee niin erityisen.
Jos ei, niin kerropas millaiset piirteet tai ulkonäölliset seikat tytöissä saavat sinun huomiosi yleensä kiinnittymään.
Entäs millaiset piirteet ym. saavat sinut perääntymään?

Netissä kaikki jää helposti yhden/parin valokuvan ja kirjoitettujen sanojen varaan, mutta livetilanteissa persoona tulee paremmin esiin ja ihmisen yksittäispiirteet saavat myös huomattavasti monipuolisemmat mahdollisuudet kuin netissä.

Lenkkeilijä N kirjoitti:

Et ole väärässä ajatellessasi, että kaikilla on jo kumppani, ainoastaan se sana "kaikilla" on liian mustavalkoinen tulkinta, koska ihmiset ovat erilaisia. Jotkut muistavat alkaneensa hengailla poikien/tyttöjen kanssa jo viistoistavuotiaina, toiset taas eivät olleet siinä iässä vielä yhtään kiinnostuneita vastakkaisesta sukupuolesta. Ihmiset kehittyvät seksuaalisestikin eri aikoihin, ja tietenkään viisitoistavuotiaiden seurustelu ei ole samanlaista kuin vaikkapa sinun ikäisten seurustelu.

Eipä siis kukaan voi tietää etukäteen sitäkään milloin sinä löydät sen ekan tyttökaverin, nytkö vaiko vasta yliopistossa, jo huomenna vaiko vasta kesällä... Huomisesta ei vielä tiedä ja eilinen on jo historiaa, elettävänä on nyt tämä hetki.

Ei sinulla ole mitään syytä hävetä vanhempiasi, sillä kaikilla ihmisillä on vanhemmat, kellä minkäkinlaiset mutta ne ainoat joka tapauksessa. Olet nyt iässä jossa pyritään itsenäisyyteen, joten tyttöystävän esittely vanhemmille tuntuu vähän pöhköltä, että mitä se niille kuuluu kenen kanssa tässä olen tai en ole.
Sinun vanhempasi ovat kuitenkin auttaneet sinua elämässä eteenpäin, huolehtineet susta ja kantaneet huolta sun paranemisesta, ovat ylpeitä sinusta ihmisenä ja poikanaan jne. Nyt he ehkä jo jännittävät sitä, että saapas nähdä milloin se poika rakastuu ekan kerran... :)
Se on luonnollista jännittämistä lapsen puolesta. Ymmärrät heitä paremmin viimeistään sitten kun sulla on omia lapsia.

Mitäpä arvelet, millainen olisi sinun vanhempiesi ensireaktio jos he saisivat nyt tietää, että sulla on tyttöystävä? Sinä itse korostat heille, ettet ole pätkääkän kiinnostunut tytöistä, mutta rohkenenpa väittää että vanhempasi tietävät ettei se ole ihan koko totuus. On ihan luonnollista, että 18 vuotias poika katselee jo tyttöjä sillä silmällä. Vähän arveluttaisi jos niin ei olisi.

Onko sinulla tällä hetkellä tähtäimessäsi ketään mielenkiintoista tyttöä?
Jos on niin kuvailepa mikä hänestä tekee niin erityisen.
Jos ei, niin kerropas millaiset piirteet tai ulkonäölliset seikat tytöissä saavat sinun huomiosi yleensä kiinnittymään.
Entäs millaiset piirteet ym. saavat sinut perääntymään?

Netissä kaikki jää helposti yhden/parin valokuvan ja kirjoitettujen sanojen varaan, mutta livetilanteissa persoona tulee paremmin esiin ja ihmisen yksittäispiirteet saavat myös huomattavasti monipuolisemmat mahdollisuudet kuin netissä.

Lue lisää

Ajattelen tosiaan aina aamulla herätessäni, että onpa mukava kun taas uusi päivä alkaa ja tänään on taas mahdollisuus kaikkiin mukaviin tapahtumiin. Esimerkiksi kun menen lenkille, ajattelen aina että jotain hassua voi tapahtua ja vaikka seuraava vastaantuleva tyttö voi olla se joka tuleekin juttelemaan... Tosiaan aika epätodennäköistä mutta mikäs siinä, kaikki mahdollisuudet on käytävä läpi ja uskottava niihin :) Minulla ei tällä hetkellä ole elämässäni sen epätodennäköisempiä paikkoja törmätä tyttöihin kuin tämä huoneeni tietokonenurkka :D

Jep, en häpeäkään vanhempiani, häpeän ehkä näitä oman pääni kehittelemiä typeryyksiä joita muutkin pitävät outoina... Kerronpa sulle eräästä tapauksesta menneisyydessäni: Syksyllä 2006 kiinnostuin tytöistä tosissaan ja epätoivoisesti aloin etsiä kumppaneita MTV3:n tekstikanavan chatista. Tietenkin pian ihmetys kotona nousi kun puhelinlaskut kasvoivat valtaviksi ja tälle ei löytynyt mitään järkevää selitystä. Jatkoin tätä salaista viestittelyä kevääseen 2007 asti jolloin erityisopettajani sanoi eräässä neuvottelussa minun näytelleen koulussa näitä härskeimpiä viestejä muille oppilaille ja kouluavustajalle. Näin asia selvisi ja vaikka sain puhelinlaskut anteeksi, ei se lohduttanut yhtään koska tämä seksuaalisuuteni tuli tietoon nyt myös vanhemmilleni... Sitten olinkin mielisairaalassa kesällä 2007 ja myös syksyllä, jolloin ihastuin yllättäen yhteen tyttöön samalla osastolla. En tosiaan ollut ensimmäinen, joka tähän tyttöön ihastui ja hänellä oli ilmeisesti ollut aikaisemmin valtava määrä suhteita. Ihastus alkoi siitä kun tämä tyttö tuli minua tökkimään ollessamme ulkoilemassa pihalla. Tosin jo saman illan aikana hän ilmeisesti menetti kiinnostuksensa minuun, mutta minun ihastukseni oli pidempi: 2-3 kuukautta... Mitäänhän tästä ei loppujen lopuksi tullut vaan elämä jatkui sitten normaalisti. Hassua tässä tarinassa oli se, että aikaisemmin en olisi koskaan voinut ajatellakaan ihastuvani siihen tyttöön, koska hänellä oli kauheasti arpia käsissään ja jaloissaan... Mutta eipä niillä sitten ollut enää väliä kun jostain syystä ihastus vei tällaisen ''vikojen ajattelun'' pois. Tästä ihastuksestani puhuttiin myös neuvotteluissa ja olin hieman häpeissäni... Sen jälkeen olen taas päättäväisesti kieltänyt kaiken ja sanonut ''tämä liittyi sairauteeni''. Olen nyt 3 vuotta uskotellut vanhemmilleni tätä samaa asiaa ja alkanut itsekin uskoa heidän ajattelevan samoin, eli he uskovat ''etten ole kiinnostunut'' naisista. Ehkä tilanne ei kuitenkaan ole tämä, saas nähdä. Vaikea minun on kuitenkaan mennä sanomisiani muuttelemaan ja varsinkin kun aihe on minulle arka ja sellainen, josta meidän ei ole ollut tapana puhua perheen kesken. Minulle tuotti suuria vaikeuksia kertoa tätä edes lääkärilleni. Vika ei siis ole vanhemmissani tässä asiassa, vaan jälleen kerran minun pääni sisällä, en vain ajattele normaalisti :)

Siitä ensireaktiostahan ei voi tietää, ajattelisin heidän olevan hämmästyneitä ja itse olisin aivan shokissa... heh :D

Voi kuule, joka päivä kaupungilla kävelee vastaan valehtelematta kymmeniä tyttöjä, jotka ulkonäkönsä puolesta kelpaisivat minulle. Tällä hetkellähän minun on katsottava ulkonäköä, koska heidän luonteistaan yms. en voi saada tietoa. Ensimmäisenä katson aina vastaantulevia tyttöjä silmiin, toivon että se herättäisi heissä kiinnostuksen. En missään nimessä katsele peppuja tai tissejä, se ei ole minun tapaistani. Mielestäni se on jopa epäasillista naisia kohtaan. Eniten minussa tunteita herättävät tietenkin söpöt ja kauniit (tietysti kaikilla oma mielipide tästäkin), pitkähiuksiset, urheilullisen- ja kiltinnäköiset tytöt, jotka eivät kuitenkaan ole ns. ''pissiksiä'' tai mölise missään porukoissa tuolla ulkona tai ryyppää... Eli pääasiassa minun on tällä hetkellä katsottavakin ulkonäköä, sillä tyttöjen muista piirteistä minulla ei ole juuri mitään hajua. Jos mietitään vielä, ketä en katselisi, niin ylipainoisia tyttöjä en mielellään menisi tapailemaan... Muuta ei periaatteessa sitten olekaan, aikalailla avoin olen kuitenkin mahdollisille vastaantuleville tytöille :)

32461364 kirjoitti:

Ajattelen tosiaan aina aamulla herätessäni, että onpa mukava kun taas uusi päivä alkaa ja tänään on taas mahdollisuus kaikkiin mukaviin tapahtumiin. Esimerkiksi kun menen lenkille, ajattelen aina että jotain hassua voi tapahtua ja vaikka seuraava vastaantuleva tyttö voi olla se joka tuleekin juttelemaan... Tosiaan aika epätodennäköistä mutta mikäs siinä, kaikki mahdollisuudet on käytävä läpi ja uskottava niihin :) Minulla ei tällä hetkellä ole elämässäni sen epätodennäköisempiä paikkoja törmätä tyttöihin kuin tämä huoneeni tietokonenurkka :D

Jep, en häpeäkään vanhempiani, häpeän ehkä näitä oman pääni kehittelemiä typeryyksiä joita muutkin pitävät outoina... Kerronpa sulle eräästä tapauksesta menneisyydessäni: Syksyllä 2006 kiinnostuin tytöistä tosissaan ja epätoivoisesti aloin etsiä kumppaneita MTV3:n tekstikanavan chatista. Tietenkin pian ihmetys kotona nousi kun puhelinlaskut kasvoivat valtaviksi ja tälle ei löytynyt mitään järkevää selitystä. Jatkoin tätä salaista viestittelyä kevääseen 2007 asti jolloin erityisopettajani sanoi eräässä neuvottelussa minun näytelleen koulussa näitä härskeimpiä viestejä muille oppilaille ja kouluavustajalle. Näin asia selvisi ja vaikka sain puhelinlaskut anteeksi, ei se lohduttanut yhtään koska tämä seksuaalisuuteni tuli tietoon nyt myös vanhemmilleni... Sitten olinkin mielisairaalassa kesällä 2007 ja myös syksyllä, jolloin ihastuin yllättäen yhteen tyttöön samalla osastolla. En tosiaan ollut ensimmäinen, joka tähän tyttöön ihastui ja hänellä oli ilmeisesti ollut aikaisemmin valtava määrä suhteita. Ihastus alkoi siitä kun tämä tyttö tuli minua tökkimään ollessamme ulkoilemassa pihalla. Tosin jo saman illan aikana hän ilmeisesti menetti kiinnostuksensa minuun, mutta minun ihastukseni oli pidempi: 2-3 kuukautta... Mitäänhän tästä ei loppujen lopuksi tullut vaan elämä jatkui sitten normaalisti. Hassua tässä tarinassa oli se, että aikaisemmin en olisi koskaan voinut ajatellakaan ihastuvani siihen tyttöön, koska hänellä oli kauheasti arpia käsissään ja jaloissaan... Mutta eipä niillä sitten ollut enää väliä kun jostain syystä ihastus vei tällaisen ''vikojen ajattelun'' pois. Tästä ihastuksestani puhuttiin myös neuvotteluissa ja olin hieman häpeissäni... Sen jälkeen olen taas päättäväisesti kieltänyt kaiken ja sanonut ''tämä liittyi sairauteeni''. Olen nyt 3 vuotta uskotellut vanhemmilleni tätä samaa asiaa ja alkanut itsekin uskoa heidän ajattelevan samoin, eli he uskovat ''etten ole kiinnostunut'' naisista. Ehkä tilanne ei kuitenkaan ole tämä, saas nähdä. Vaikea minun on kuitenkaan mennä sanomisiani muuttelemaan ja varsinkin kun aihe on minulle arka ja sellainen, josta meidän ei ole ollut tapana puhua perheen kesken. Minulle tuotti suuria vaikeuksia kertoa tätä edes lääkärilleni. Vika ei siis ole vanhemmissani tässä asiassa, vaan jälleen kerran minun pääni sisällä, en vain ajattele normaalisti :)

Siitä ensireaktiostahan ei voi tietää, ajattelisin heidän olevan hämmästyneitä ja itse olisin aivan shokissa... heh :D

Voi kuule, joka päivä kaupungilla kävelee vastaan valehtelematta kymmeniä tyttöjä, jotka ulkonäkönsä puolesta kelpaisivat minulle. Tällä hetkellähän minun on katsottava ulkonäköä, koska heidän luonteistaan yms. en voi saada tietoa. Ensimmäisenä katson aina vastaantulevia tyttöjä silmiin, toivon että se herättäisi heissä kiinnostuksen. En missään nimessä katsele peppuja tai tissejä, se ei ole minun tapaistani. Mielestäni se on jopa epäasillista naisia kohtaan. Eniten minussa tunteita herättävät tietenkin söpöt ja kauniit (tietysti kaikilla oma mielipide tästäkin), pitkähiuksiset, urheilullisen- ja kiltinnäköiset tytöt, jotka eivät kuitenkaan ole ns. ''pissiksiä'' tai mölise missään porukoissa tuolla ulkona tai ryyppää... Eli pääasiassa minun on tällä hetkellä katsottavakin ulkonäköä, sillä tyttöjen muista piirteistä minulla ei ole juuri mitään hajua. Jos mietitään vielä, ketä en katselisi, niin ylipainoisia tyttöjä en mielellään menisi tapailemaan... Muuta ei periaatteessa sitten olekaan, aikalailla avoin olen kuitenkin mahdollisille vastaantuleville tytöille :)

Lue lisää

Loistava asenne aloittaa päivä positiivisin odotuksin! :)
Ja sama se mitä olet vanhemmillesikin joskus sanonut esim. tunteistasi siihen tyttöön siellä hoitolaitoksessa, se on mennyttä se ja sinä olet muuttunut siitä, joten mielipiteesikin saavat nyt olla vaikka ihan päinvastaiset kuin silloin joskus.

Seksuaalisuus onkin jännä ja outo ja osin jopa pelottavakin juttu monelle nuorelle, joten ei tarvitse olla huolissaan omasta (tämänhetkisestä) asenteestaan siihen osaan omaa persoonallisuutta. Ne asia selviää aikanaan, kaikenlaisin kokemuksin ja töppäilyinkin jotka nyt saattaa tuntua ihan ufoilta ja hyvin kaukaisilta. Seksuaalisuus on kuitenkin osa meitä jokaista ja siihenkin on hyvä tutustua aikanaan.

En halua pidätellä sua tässä keskustelussa, sisällä siellä kotona, pikemminkin tekisi mieli hätistellä sua uimaan tai kävelylenkille, jotta ne mimmit pääsisivät edes näkemään sinut! ;) Lue läksyt vaihteeksi vaikka kirjastossa tai kahvilassa niin olet ihmisten ilmoilla etkä piilossa kotona.

On ollut etuoikeus saada keskustella kanssasi, välillä tuntuukin kuin lukisi aikuisen miehen tekstiä, niin valmiita ja johdonmukaisia sun ajatuksesi ovat, mutta tietysti siihen vaikuttaa se kaikki mistä olet kertonut, ennen kaikkea sun tarpeesi oppia ymmärtämään sitä kuka sinä olet ja mitä kaikkea sinä olet. Se on hieno apu tutustuttaessa toisiin ihmisiin joilla on se oma tarinansa kerrottavanaan.

Olet kerrassaan suurenmoinen, enkä epäile yhtään ettetkö sinä löytäisi vierellesi naisen jota rakastaa ja joka rakastaa sinua. Se on enää vain ajan kysymys, ja riippuu siitä miten ahkerasti viitsit ulkoilla esim. tulevana suvena. :) Kaikki on mahdollista kun vaan lähdet täältä netistä kohtaamaan tyttöjä, luomaan katseita ja jakamaan hymyjä, olemaan saatavilla. Oikeastaan sun kannattaakin nyt miettiä sitä kummanko hankit ensin yo-lakin vaiko tyttökaverin...
Pysy positiivisella mielellä, olet silloin paljon houkuttelevampi poika tyttöjenkin silmissä kuin ne jätkät jotka kulkee naama nurinpäin ja katse kadussa. Olet aarre jollekin niistä nuorista neidoista joita tuolla ulkona kulkee ja jotka etsii ja toivoo ihan samaa kuin sinä siellä. :)

Lenkkeilijä N kirjoitti:

Loistava asenne aloittaa päivä positiivisin odotuksin! :)
Ja sama se mitä olet vanhemmillesikin joskus sanonut esim. tunteistasi siihen tyttöön siellä hoitolaitoksessa, se on mennyttä se ja sinä olet muuttunut siitä, joten mielipiteesikin saavat nyt olla vaikka ihan päinvastaiset kuin silloin joskus.

Seksuaalisuus onkin jännä ja outo ja osin jopa pelottavakin juttu monelle nuorelle, joten ei tarvitse olla huolissaan omasta (tämänhetkisestä) asenteestaan siihen osaan omaa persoonallisuutta. Ne asia selviää aikanaan, kaikenlaisin kokemuksin ja töppäilyinkin jotka nyt saattaa tuntua ihan ufoilta ja hyvin kaukaisilta. Seksuaalisuus on kuitenkin osa meitä jokaista ja siihenkin on hyvä tutustua aikanaan.

En halua pidätellä sua tässä keskustelussa, sisällä siellä kotona, pikemminkin tekisi mieli hätistellä sua uimaan tai kävelylenkille, jotta ne mimmit pääsisivät edes näkemään sinut! ;) Lue läksyt vaihteeksi vaikka kirjastossa tai kahvilassa niin olet ihmisten ilmoilla etkä piilossa kotona.

On ollut etuoikeus saada keskustella kanssasi, välillä tuntuukin kuin lukisi aikuisen miehen tekstiä, niin valmiita ja johdonmukaisia sun ajatuksesi ovat, mutta tietysti siihen vaikuttaa se kaikki mistä olet kertonut, ennen kaikkea sun tarpeesi oppia ymmärtämään sitä kuka sinä olet ja mitä kaikkea sinä olet. Se on hieno apu tutustuttaessa toisiin ihmisiin joilla on se oma tarinansa kerrottavanaan.

Olet kerrassaan suurenmoinen, enkä epäile yhtään ettetkö sinä löytäisi vierellesi naisen jota rakastaa ja joka rakastaa sinua. Se on enää vain ajan kysymys, ja riippuu siitä miten ahkerasti viitsit ulkoilla esim. tulevana suvena. :) Kaikki on mahdollista kun vaan lähdet täältä netistä kohtaamaan tyttöjä, luomaan katseita ja jakamaan hymyjä, olemaan saatavilla. Oikeastaan sun kannattaakin nyt miettiä sitä kummanko hankit ensin yo-lakin vaiko tyttökaverin...
Pysy positiivisella mielellä, olet silloin paljon houkuttelevampi poika tyttöjenkin silmissä kuin ne jätkät jotka kulkee naama nurinpäin ja katse kadussa. Olet aarre jollekin niistä nuorista neidoista joita tuolla ulkona kulkee ja jotka etsii ja toivoo ihan samaa kuin sinä siellä. :)

Lue lisää

Tuli muuten mieleen yksi ajatus tuosta kun kerroin että peittelen tätä asiaa vanhemmiltani. Minua oikeasti säälittää kun kuulen heidän joskus puhuvan siitä ''kuinka heillä ei enää ole sitä pientä lasta ja kuinka aika on kulunut niin nopeasti''. Itse asiassa haluaisin olla heille vielä se pieni poika enkä halua näyttää kasvaneeni isoksi vaikka koenkin jo olevani aika itsenäinen. Tämä ''sääli'' on minulle aivan uusi asia, sillä muutama vuosi sitten olin todella ''kylmä'' ja tunteeton tyyppi, toisin sanoen psykopaatti kuten lääkärini sanoikin minulle osastolle tulovaiheessa silloin 4 vuotta sitten. Tänä aikana olen muuttunut täysin kun rupean miettimään... Minulle on tullut uusia tunnetiloja ja ajatusmaailmani on täysin mennyt päälaelleen, joka minun tapauksessani on enemmän kuin loistava asia! :)

Tämäpä muuten jälleen jännä sattuma: terapeuttini on monta kuukautta kehottanut minua menemään kirjastoon tai kahvilaan mutta ei ole vain tullut mentyä... Nyt ainakin ajattelin ensi viikolla mennä kirjastoon lainaamaan jonkun tieteellisen kirjan, ehkä jään vähäksi aikaa lukemaan sitä myös siihen paikan päälle niin olen siinä tavallaan ''näytillä'' :D

Ja voin vain sanoa, että tämä keskustelu mitä olemme käyneet on ollut syvällisin, paras ja oikeasti vaikuttavin keskustelu mitä netissä olen koskaan käynyt, joten voin vain kiitellä! :D Muilla palstoilla olen aina joutunut tästä kyseisestä aiheesta kaikenlaisen huulenheiton ja pilailunkin kohteeksi, mutta nyt onkin asia ollut toisin, kiitos sun! =D Muistan kerran 15-vuotiaana siellä sairaalassa ollessani kun lääkärini keskustelun päätteeksi totesi ''sinun kanssasi voi keskustella kuin kenenkä tahansa aikuisen ihmisen kanssa'', olen jostain syystä unohtanut tämän taidon kuten kaikki muutkin hyvät puoleni miettiessäni kaikkia ''vikojani'' ja miten ne voisi korjata.

Yritän nyt tässä tosiaan ensiksi hieman saada itseäni netistä irti, olen melkolailla ''laiskistunut'' kuluneen vuoden aikana ja se näkyy mm. petaamattomana sänkynä, lattialla lojuvina roskina, koulutehtävien tekemättäjättämisenä, vaikeutena nousta koneelta, väsymyksenä... Nämä asiat olis nyt saatava takaisin kuosiinsa ja elämä tuntuu jo varmasti paljon virkeämmältä! :) Minulla on ollut paljon ns. masennuspäiviä tässä syksyn ja talven aikana, mutta ne siis ovat menneet nopeasti ohi. Suurin syy tähän on ollut - niin vaikea kuin se tunnustaa onkin - jatkuvasti epäonnistunut nettideittailu, jota sitten tuli harrastettua väkipakolla loppujen lopuksi. Toivon, että virkistyn nyt kevättä kohden ja alan taas tosissaan panostaa elämääni, enkä nettimaailmaan :D Joskus olen tosiaan kulkenut masentuneena tuolla kaduilla, ''naama maassa'' ja toivonut että joku säälistä tulisi juttelemaan ja kyselemään ''mikä sulla on''. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen ettei tämä ole paras tapa vaan olen yrittänyt kulkea hymyssäsuin ja ainakin katsoa ohikulkevia tyttöjä silmiin, jos ei vielä hymyillen, niin kuitenkin :) Ja tosiaan, tässä keskustelussa olen kyllä saanut taas lisää itseluottamusta joka oli tuossa muutaman päivän hyvin alhaalla kaikkien murheideni keskellä. Nämä murheet eivät liittyneet tähän asiaan vaan oikeasti olen ollut masentunut kun olen lukenut netistä kuinka nuoria ihmisiä, jopa lapsia on kuollut traagisesti onnettomuuksissa. Tämä vetää mielen todella alas ja pistää miettimään omaakin tilannetta. Mutta kaikesta oppii ja välillähän se on hyväkin pysähtyä miettimään kaikenlaista, niin ei tule ihan ''sokeaksi'' tämän hyvän elämänsä kanssa.

Mutta pitääpä tässä kohta lähteä lenkille, tiedä kuka siellä tulee vastaan! :D

3868346 kirjoitti:

Tuli muuten mieleen yksi ajatus tuosta kun kerroin että peittelen tätä asiaa vanhemmiltani. Minua oikeasti säälittää kun kuulen heidän joskus puhuvan siitä ''kuinka heillä ei enää ole sitä pientä lasta ja kuinka aika on kulunut niin nopeasti''. Itse asiassa haluaisin olla heille vielä se pieni poika enkä halua näyttää kasvaneeni isoksi vaikka koenkin jo olevani aika itsenäinen. Tämä ''sääli'' on minulle aivan uusi asia, sillä muutama vuosi sitten olin todella ''kylmä'' ja tunteeton tyyppi, toisin sanoen psykopaatti kuten lääkärini sanoikin minulle osastolle tulovaiheessa silloin 4 vuotta sitten. Tänä aikana olen muuttunut täysin kun rupean miettimään... Minulle on tullut uusia tunnetiloja ja ajatusmaailmani on täysin mennyt päälaelleen, joka minun tapauksessani on enemmän kuin loistava asia! :)

Tämäpä muuten jälleen jännä sattuma: terapeuttini on monta kuukautta kehottanut minua menemään kirjastoon tai kahvilaan mutta ei ole vain tullut mentyä... Nyt ainakin ajattelin ensi viikolla mennä kirjastoon lainaamaan jonkun tieteellisen kirjan, ehkä jään vähäksi aikaa lukemaan sitä myös siihen paikan päälle niin olen siinä tavallaan ''näytillä'' :D

Ja voin vain sanoa, että tämä keskustelu mitä olemme käyneet on ollut syvällisin, paras ja oikeasti vaikuttavin keskustelu mitä netissä olen koskaan käynyt, joten voin vain kiitellä! :D Muilla palstoilla olen aina joutunut tästä kyseisestä aiheesta kaikenlaisen huulenheiton ja pilailunkin kohteeksi, mutta nyt onkin asia ollut toisin, kiitos sun! =D Muistan kerran 15-vuotiaana siellä sairaalassa ollessani kun lääkärini keskustelun päätteeksi totesi ''sinun kanssasi voi keskustella kuin kenenkä tahansa aikuisen ihmisen kanssa'', olen jostain syystä unohtanut tämän taidon kuten kaikki muutkin hyvät puoleni miettiessäni kaikkia ''vikojani'' ja miten ne voisi korjata.

Yritän nyt tässä tosiaan ensiksi hieman saada itseäni netistä irti, olen melkolailla ''laiskistunut'' kuluneen vuoden aikana ja se näkyy mm. petaamattomana sänkynä, lattialla lojuvina roskina, koulutehtävien tekemättäjättämisenä, vaikeutena nousta koneelta, väsymyksenä... Nämä asiat olis nyt saatava takaisin kuosiinsa ja elämä tuntuu jo varmasti paljon virkeämmältä! :) Minulla on ollut paljon ns. masennuspäiviä tässä syksyn ja talven aikana, mutta ne siis ovat menneet nopeasti ohi. Suurin syy tähän on ollut - niin vaikea kuin se tunnustaa onkin - jatkuvasti epäonnistunut nettideittailu, jota sitten tuli harrastettua väkipakolla loppujen lopuksi. Toivon, että virkistyn nyt kevättä kohden ja alan taas tosissaan panostaa elämääni, enkä nettimaailmaan :D Joskus olen tosiaan kulkenut masentuneena tuolla kaduilla, ''naama maassa'' ja toivonut että joku säälistä tulisi juttelemaan ja kyselemään ''mikä sulla on''. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen ettei tämä ole paras tapa vaan olen yrittänyt kulkea hymyssäsuin ja ainakin katsoa ohikulkevia tyttöjä silmiin, jos ei vielä hymyillen, niin kuitenkin :) Ja tosiaan, tässä keskustelussa olen kyllä saanut taas lisää itseluottamusta joka oli tuossa muutaman päivän hyvin alhaalla kaikkien murheideni keskellä. Nämä murheet eivät liittyneet tähän asiaan vaan oikeasti olen ollut masentunut kun olen lukenut netistä kuinka nuoria ihmisiä, jopa lapsia on kuollut traagisesti onnettomuuksissa. Tämä vetää mielen todella alas ja pistää miettimään omaakin tilannetta. Mutta kaikesta oppii ja välillähän se on hyväkin pysähtyä miettimään kaikenlaista, niin ei tule ihan ''sokeaksi'' tämän hyvän elämänsä kanssa.

Mutta pitääpä tässä kohta lähteä lenkille, tiedä kuka siellä tulee vastaan! :D

Lue lisää

Vaikutat fiksulta, voisin haluta tutustua sinuun. Pystytkö antamaan sun meseä mulle tai jotain? Ois kiva jutella :)

tyttö=) kirjoitti:

Vaikutat fiksulta, voisin haluta tutustua sinuun. Pystytkö antamaan sun meseä mulle tai jotain? Ois kiva jutella :)

Seuraahan tässä ollaan vailla, eli tosi mielellään juttelen ;) [email protected], se on myös messengerosotteeni.