Otsikolla tarkoitan että oletteko OIKEASTI ikinä pysähtyneet miettimään miten käyttäydytte ja millaisia olette parisuhteessa? Lukiessani palstan muita kirjoituksia olen alkanut ajattelemaan enemmän omaa käytöstäni. En koe olevani mistään ääripäästä.
Suhteen alussa halusin olla poikaystäväni kanssa mahdollisimman paljon. Otin henkilökohtaisesti sen, että hän valitsi mielummin pidennetyn viikonlopun kaveriensa kanssa kuin oli kanssani. Hän antoi alle vuorokauden varoitusaikaa että nyt hän lähtee kaverien kaa satojen kilometrien päähän viettämään viikonloppua. Ilmoitus tuli niin yllättäen, että kielsin samantien eikä aiheesta tarvinnut puoleltani edes keskustella enää. Mies vetosi siihen, että ei kehtaa enää perua ja että pakko lähteä. Mainittakoon tähän väliin, että kyse oli Porissa vuosittain järjestettävästä tapahtumasta missä n. 100 000 kävijää. Ajatus ei tuntunut hyvältä että päästän miehet rellestämään, kun eivät edes olleet menossa pelaamaan. Mies muutenkin vetää yleensä överit, joten mietin mielessäni vain kauhukuvia. Lopulta mies oli mieliksi eikä mennyt. Jälkeenpäin harmitti että olin ollut niin jyrkkä. Kyllähän tässä elämässä ehtii.
Jälkeenpäin miettiessäni asioita harmittaa vähän ja koin itseni hallitsevaksi. En halua listata mitään sääntöjä enkä halua että tarvitsee salailla mitään sen takia, että pelkää reaktiotani.
Sääntöjen listaukseen liittyen heräsin itse asiaan. Kun mies ei halunnutkaan että itse lähden baariin ystävieni kanssa niin kielto tuntui uskomattomalta "miten niin en saa lähteä, lähdethän sinä itsekin?"
Tajusin, että jos luon suhteeseen sääntöjä, niin tottakai ne koskevat molempia. Omalla kohdalla se harmittaa taatusti ja onneksi tajusin ajoissa, että eihän siinä ole järkeä että vain toinen sanelee mitä tehdään. Yhteinen kompromissi on paras.
Toisaalta toivoisin, että mieskin heräisi asiaan ja kuuntelisi mitä minulla olisi sanottavana. Olen yrittänyt puhua hänelle, että olen muuttunut, mikä kuulostaa ehkä vähän hassulta. Puhuessamme yritän selvittää tunteitani ja pahoitella käytöstäni ja haluan, että hänkin tajuaisi, että en halua jatkaa vanhalla kaavalla.
Näemme niin usein, että ei se ole loppujenlopuksi minulta pois, jos hän haluaa vaihteeksi pitää hauskaa kavereidensa kanssa. Toisinaan se tuntuu vieläkin pahalta, mutta pitkällä tähtäimellä on ehkä parempi uhrautua suhteen vuoksi, vai mitä mieltä olete? Itsekin pidän siitä että saan vain hengailla ystävieni kanssa ja lähteä vaikka illalla baariin.
Tuntuu kuitenkin, että mies jatkaa samalla mallilla. Hän vieläkin vetoaa vanhoihin tapahtumiin, jolloin kielsin poikien pidennetyn viikonlopun. Haluaisin, että kykenisimme sopimaan tilanteet ja asiat yhdessä.
Poikaystäväni on menossa lauantaina (huomenna) talviklassikko matsia katsomaan (tai jokin vastaava) ja olin ihan okei asian kanssa, mikäs siinä. Hyvillä mielin olisin vielä suonut muutamat matsin aikaiset kaljat, vaikka sovimme ettemme lähtisi ulos tänä viikonloppuna (lähinnä siis juomaan). Eilen kuitenkin mies ilmotti että lähtee jatkoille matsista, mistä en oikein pidä. Haluaisin sydämeni pohjasta antaa siihen siunaukseni, mutta tuntuu pahalta? Tahtomattani ajauduin ajelehtimaan ajatuksiini ja vaikutin kuin jokin olisi vialla. Todellisuudessahan minkään ei pitäisi olla vialla. Jokin kuitenkin mättää mielestäni enkä edes ota siitä itsekään selkoa.
Kun sanoin miehelle, että selvä, mene sitten jatkoille. Menen itse huomenna (perjantai, tänään) ystävieni luokse syömään ja lähdemme siitä yhdessä viettämään iltaa johonkin baariin, hän syytti minua kostamisesta Tunsin pientä pistoa sydämessäni. Ehkä olinkin alitajuisesti halunnut kostaa, koska mies rikkoi lupauksensa olla juomatta. Minun puoleltani ehkä hieman lapsellista, mutta tajusin vasta myöhemmin, että ehkä takana olikin kostonhimo? Toisaalta ihan mielelläni menen ystävieni kanssa viettämään iltaa, koska mies itse perui lupauksensa ja yhteisen iltamme.
Olenko aivan liian pikkutarkka? Olenko liian hallitseva? Haluaisin panostaa tähän suhteeseen ja olla mieliksi, mutta haluaisin mieheltä samanlaista kohtelua. Teenkö jotain päin ****? Anteeksi, olen turhautunut tilanteeseen.
Suhteen alussa halusin olla poikaystäväni kanssa mahdollisimman paljon. Otin henkilökohtaisesti sen, että hän valitsi mielummin pidennetyn viikonlopun kaveriensa kanssa kuin oli kanssani. Hän antoi alle vuorokauden varoitusaikaa että nyt hän lähtee kaverien kaa satojen kilometrien päähän viettämään viikonloppua. Ilmoitus tuli niin yllättäen, että kielsin samantien eikä aiheesta tarvinnut puoleltani edes keskustella enää. Mies vetosi siihen, että ei kehtaa enää perua ja että pakko lähteä. Mainittakoon tähän väliin, että kyse oli Porissa vuosittain järjestettävästä tapahtumasta missä n. 100 000 kävijää. Ajatus ei tuntunut hyvältä että päästän miehet rellestämään, kun eivät edes olleet menossa pelaamaan. Mies muutenkin vetää yleensä överit, joten mietin mielessäni vain kauhukuvia. Lopulta mies oli mieliksi eikä mennyt. Jälkeenpäin harmitti että olin ollut niin jyrkkä. Kyllähän tässä elämässä ehtii.
Jälkeenpäin miettiessäni asioita harmittaa vähän ja koin itseni hallitsevaksi. En halua listata mitään sääntöjä enkä halua että tarvitsee salailla mitään sen takia, että pelkää reaktiotani.
Sääntöjen listaukseen liittyen heräsin itse asiaan. Kun mies ei halunnutkaan että itse lähden baariin ystävieni kanssa niin kielto tuntui uskomattomalta "miten niin en saa lähteä, lähdethän sinä itsekin?"
Tajusin, että jos luon suhteeseen sääntöjä, niin tottakai ne koskevat molempia. Omalla kohdalla se harmittaa taatusti ja onneksi tajusin ajoissa, että eihän siinä ole järkeä että vain toinen sanelee mitä tehdään. Yhteinen kompromissi on paras.
Toisaalta toivoisin, että mieskin heräisi asiaan ja kuuntelisi mitä minulla olisi sanottavana. Olen yrittänyt puhua hänelle, että olen muuttunut, mikä kuulostaa ehkä vähän hassulta. Puhuessamme yritän selvittää tunteitani ja pahoitella käytöstäni ja haluan, että hänkin tajuaisi, että en halua jatkaa vanhalla kaavalla.
Näemme niin usein, että ei se ole loppujenlopuksi minulta pois, jos hän haluaa vaihteeksi pitää hauskaa kavereidensa kanssa. Toisinaan se tuntuu vieläkin pahalta, mutta pitkällä tähtäimellä on ehkä parempi uhrautua suhteen vuoksi, vai mitä mieltä olete? Itsekin pidän siitä että saan vain hengailla ystävieni kanssa ja lähteä vaikka illalla baariin.
Tuntuu kuitenkin, että mies jatkaa samalla mallilla. Hän vieläkin vetoaa vanhoihin tapahtumiin, jolloin kielsin poikien pidennetyn viikonlopun. Haluaisin, että kykenisimme sopimaan tilanteet ja asiat yhdessä.
Poikaystäväni on menossa lauantaina (huomenna) talviklassikko matsia katsomaan (tai jokin vastaava) ja olin ihan okei asian kanssa, mikäs siinä. Hyvillä mielin olisin vielä suonut muutamat matsin aikaiset kaljat, vaikka sovimme ettemme lähtisi ulos tänä viikonloppuna (lähinnä siis juomaan). Eilen kuitenkin mies ilmotti että lähtee jatkoille matsista, mistä en oikein pidä. Haluaisin sydämeni pohjasta antaa siihen siunaukseni, mutta tuntuu pahalta? Tahtomattani ajauduin ajelehtimaan ajatuksiini ja vaikutin kuin jokin olisi vialla. Todellisuudessahan minkään ei pitäisi olla vialla. Jokin kuitenkin mättää mielestäni enkä edes ota siitä itsekään selkoa.
Kun sanoin miehelle, että selvä, mene sitten jatkoille. Menen itse huomenna (perjantai, tänään) ystävieni luokse syömään ja lähdemme siitä yhdessä viettämään iltaa johonkin baariin, hän syytti minua kostamisesta Tunsin pientä pistoa sydämessäni. Ehkä olinkin alitajuisesti halunnut kostaa, koska mies rikkoi lupauksensa olla juomatta. Minun puoleltani ehkä hieman lapsellista, mutta tajusin vasta myöhemmin, että ehkä takana olikin kostonhimo? Toisaalta ihan mielelläni menen ystävieni kanssa viettämään iltaa, koska mies itse perui lupauksensa ja yhteisen iltamme.
Olenko aivan liian pikkutarkka? Olenko liian hallitseva? Haluaisin panostaa tähän suhteeseen ja olla mieliksi, mutta haluaisin mieheltä samanlaista kohtelua. Teenkö jotain päin ****? Anteeksi, olen turhautunut tilanteeseen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olet ehkä liian tarkka, siis ehkä. Epäiletkö sä että miehesi pettäisi sua ?? Silloin voisin ymmärtää sun reaktion noihin juttuihin.
Mulla oli hirveän dominoiva exä, ja jaksoin katella sitä 3 vuotta, ennenkuin oma persoona oli sen verran voimistunut että tajusin minkälaisen kusipään kanssa sitä asutaan. Minnekään ei saanut mennä yksin tai kavereiden kanssa, kavereita sai tulla kylään, mutta neiti katsoi heitä kuitenkin nokkansa yli.
Mut se siitä vuodatuksesta, tuntuu että naiset eivät ymmärrä aina että pitkä suhde vaatii uhrauksia. Suhde on sellainen missä 2 ihmistä YRITTÄÄ tulla toimeen keskenään, eikä niin että linnoittaudutaan kotiin ja aletaan rakastamaan toisiamme. Sä et omista miestäsi. Jos jossain vaiheessa tuntuu siltä että suhde hiipuu, tai seksi alkaa vähenemään tai mies on allapäin, niin se voi olla seurasta tuosta sun toiminnasta...
Siitähän juuri oli kyse.. heräsin tähän toimintaani ja halusin muutosta mikä lähti itsestäni. En valita miehelleni, vaan nämä ovat päänsisäisiä ajatuksiani. Halusin muuttua enkä halunnut hallita hänen tekemisiään ja juurihan sanoinkin että mielestäni suhteessa kuuluu tehdä uhrauksia. Itse tarkoitin sillä sitä, että vaikka itse ei pitäisi jostain, niin se ei ole välttämättä oikeus valita tai kahlita toinen itseensä. Olen parisen kuukautta ollut rennompi enkä ole nalkuttanut oikeastaan mistään ja riidatkin ovat vähentyneet varmaan 3/4, kun en väitä vastaan vaan kuuntelen.
Huomasin itse, ettei käytökseni ollut kivaa. Mies on kuitenkin jämähtänyt kaavaan, että voi määrätä tekemisiäni siksi, koska minäkin teen niin. Olen antanut hänen mennä aika vapaasti kaveriensa kanssa viimeiset 2 kuukautta ja olen puhunut hänelle siitä, että olen pahoillani kun aiemmin olen yrittänyt säännöstellä hänen elämäänsä. Tottakai mies saa nähdä ystäviään, mutta en kuitenkaan pidä siitä, että hän käy juomassa joka viikonloppu.. Se on kuin rutiini. Mielummin haluaisin, että mies harrastaisi vaikka jotain tai tekisi muuta kehittävää kaverien kanssa kuin joisi joka ikinen viikonloppu.. Kyllä se alkaa suhteessa tuntua vähän pahalta pidemmän päälle. Ehkä se on itseaiheuttamaani, siihen yritän saada selkoa. Kaksi kuukautta on kuitenkin kulunut.
Enkä epäile miestäni pettämisestä, koskan luotan häneen. Mies ei jostain syystä minuun, vaikka en ole koskaan antanut aihetta epäilyyn. Hän lukee salaa keskustelujani ystävieni kanssa, erityisesti miespuolisten. Tilanne on ehkä vähän sekainen.
No ei tuon miehenkään asenne ole ihan kohdillaan :/
Aika ikävää. Tuo juominen on tietysti vähän perseestä, mäkin olen ajatellut että täytyy sit vähän rauhoittaa jos joku sopiva nainen tulee kohdalle.
Mut oletko sä tarpeeksi kiinnostava miehesi mielestä ??
Kyllä mä pysyisin pois kapakasta, jos kotona olisi jotain parempaa seuraa tarjolla :P
olla yhdessä loppuelämänne? Oletko laskenut montako arki (vai vkl) -iltaa siihen sisältyy, jos elätte vaikkapa 80-vuotiaiksi? Aika monia ehditte vielä viettää ihan keskenänne.
Mutta jos vaistosi sanoo, että alkoholi on toiselle ongelma, niin sitten puhutaan jo ihan eri asiasta.