Vanhoillinen sana "appivanhemmat" on todella aikansa elänyt. Kun Suomessa vielä elettiin aikaa, jolloin ihminen vielä tarvitsi lapsiaan puolisoineen vanhuutensa turvaksi, oli tuo sana vielä joltiseenkin käypäinen. Toki kusipäitä oli jo silloinkin.
Tarpeen vähentyessä varallisuuden myötä lisääntyi kusipäisyys. Koitti aika, jolloin vanhuuden toimeentulo ei riippunutkaan enää lapsesta puolisoineen. Alkoi uusi aika, jolloin vanhemmat alkoivat määräillä lastensa elämää, aina rakkaussuhteisiin asti, eli palattiin keskiaikaiseen systeemiin.
Kun ihmisen lapsi kasvaa ja tulee täysi-ikäiseksi, jokaisen vanhemman tulisi tajuta, että kyseessä ei ole enää lapsi. Ei myöskään murrosikäinen, jota pitäisi alin omaa hallita ja puuttua hänen elämäänsä.
Tämäkin palsta osoittaa, ettei näin ole. Vallitsevan sairaan menon katkaisemiseksi, miettiköön jokainen, millainen appi tai anoppi haluaa olla.
Omasta elämästäni tuli täydellinen helvetti anopin ja apin ansioiosta, muun suvun siunatessa kaiken sairaan menon. Vasta vireille pistetty avioero aukaisi vaimoni silmät. Tiedän, että kaltaisiani on Suomessa kymmeniä tuhansia, ehkä eniten teitä miniöitä.
Tänä päivänä minulla on kaksi vävyä, kaiketi ajastaan myös miniä. Teen kaikkeni, että vävyilläni olisi kaikki se mikä, minulta itseltäni vävynä aikanaan puuttui. Miettikää siis kaikkea kärsimäänne tulevat anopit ja appiukot. Pyrkikää kaikin keinoin siihen, ettette jatkaisi enää vallalla olevaa kusipäisyyttä, jota en ole minkään television asiaohjelman nähnyt käsitelleen. Ilmiö kuitenkin elää liian monessa parisuhteessa vahvana, ikävä kyllä.
Tarpeen vähentyessä varallisuuden myötä lisääntyi kusipäisyys. Koitti aika, jolloin vanhuuden toimeentulo ei riippunutkaan enää lapsesta puolisoineen. Alkoi uusi aika, jolloin vanhemmat alkoivat määräillä lastensa elämää, aina rakkaussuhteisiin asti, eli palattiin keskiaikaiseen systeemiin.
Kun ihmisen lapsi kasvaa ja tulee täysi-ikäiseksi, jokaisen vanhemman tulisi tajuta, että kyseessä ei ole enää lapsi. Ei myöskään murrosikäinen, jota pitäisi alin omaa hallita ja puuttua hänen elämäänsä.
Tämäkin palsta osoittaa, ettei näin ole. Vallitsevan sairaan menon katkaisemiseksi, miettiköön jokainen, millainen appi tai anoppi haluaa olla.
Omasta elämästäni tuli täydellinen helvetti anopin ja apin ansioiosta, muun suvun siunatessa kaiken sairaan menon. Vasta vireille pistetty avioero aukaisi vaimoni silmät. Tiedän, että kaltaisiani on Suomessa kymmeniä tuhansia, ehkä eniten teitä miniöitä.
Tänä päivänä minulla on kaksi vävyä, kaiketi ajastaan myös miniä. Teen kaikkeni, että vävyilläni olisi kaikki se mikä, minulta itseltäni vävynä aikanaan puuttui. Miettikää siis kaikkea kärsimäänne tulevat anopit ja appiukot. Pyrkikää kaikin keinoin siihen, ettette jatkaisi enää vallalla olevaa kusipäisyyttä, jota en ole minkään television asiaohjelman nähnyt käsitelleen. Ilmiö kuitenkin elää liian monessa parisuhteessa vahvana, ikävä kyllä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
"Vanhoillinen sana "appivanhemmat" on todella aikansa elänyt."
Ei ollenkaan. Jollain tavalla myös puolison vanhempia on kutsuttava. Nykyiset nimitykset miniä, vävy ja appivanhemmat ovat täysin käypäisiä. Minulla on vanhemmat, myös puolisollani on omat vanhempansa. Minusta on varsin kätevää kutsua heitä appivanhemmiksi mieluummin kuin vaikka pidemmin "puolison vanhemmiksi". He kuitenkin ovat itseeni nähden aivan eri asemassa kuin vaikkapa ystäväni vanhemmat.
Mitä tulee muuten kirjoitukseesi, niin juuri sinä edustat melko hyvin sitä vastakkainasettelua, joka palstallakin rehottaa. Jos omat appivanhempasi ovat olleet ihmisinä vähemmän mukavia, älä yleistä kokemustasi koskemaan kaikkia avioliittoja ja appivanhempia. Älä myöskään mene siihen lankaan, että uskoisit kaikki jutut, joita ärhäkkäät miniät täällä appivanhemmistaan valittavat - asioilla on aina kaksi puolta. Siis ihan aina.
Jos olet jotain omista kokemuksistasi oppinut, niin hyvä, viljele parempaa appikulttuuria omille vävyillesi kuin itse olet kohdannut. Mutta jos haluat todella saada aikaan jotain hyvää, lopeta vastakkainasettelu ja opettele näkemään ihmiset ihmisinä, jokaisessa on jotain hyvää ja jotain huonoa. Opettele antamaan arvo myös erilaisille ihmisille ja mahdollisuuksiesi mukaan pysyttele poissa, jos erilaisuus on niin suurta, ettet voi mitenkään tulla toimeen jonkun ihmisen kanssa. Muista, ihminen voi antaa itsestään vain sitä, mitä hänen sisällään on ja valitettavasti kirjoituksesi oli täynnä patoumia ja katkeruutta. Toivottavasti pystyt oppimaan aidosti positiivisia asioita, sillä tyttäresi ja vävysi pystyvät kyllä näkemään eron.
"Miniä 40 " sanoo jo edellä kaiken, mihin minäkin yhdyn.
Siis:
" Mitä tulee muuten kirjoitukseesi, niin juuri sinä edustat melko hyvin sitä vastakkainasettelua, joka palstallakin rehottaa. Jos omat appivanhempasi ovat olleet ihmisinä vähemmän mukavia, älä yleistä kokemustasi koskemaan kaikkia avioliittoja ja appivanhempia. Älä myöskään mene siihen lankaan, että uskoisit kaikki jutut, joita ärhäkkäät miniät täällä appivanhemmistaan valittavat - asioilla on aina kaksi puolta. Siis ihan aina."
Toistan: Asioilla on aina kaksi puolta. Aina.
Nim.appiukko taidat olla niitä tekopirteitä tekonuoria joiden mielestä ei vanhus sanaa saakäyttää vaan puhut keski-ikäisistä 70 vuotiaista ja vanhus on seniori,varmaan kieltäisit ne sanat rasistisina jos voisit.
Ihan asiasta kolmanteen: Miksi nykyisin pitää viljellä niin paljon vanhus-sanaa kuin tehdään?
Esim. lehtien uutisissa näkee päivittäin, miten kuuskymppinen vanhus paloi saunansa mukana tai seitsenkymppinen vanhus jäi suojatiellä auton alle.
Minun lähimmässä terveyskeskuksessani on 70-vuotias lääkäri ja 72-vuotias hammaslääkäri - ja asun siis kaupungissa. Onhan heillä ikää ja kokemusta, mutta en heitä vanhuksiksi sanoisi.
Itse toimin alalla, josta en aio koskaan jäädä eläkkeelle eli teen töitä tappiin asti. En minä kutsu samalla alalla toimivia kaksvitosia nuorisoksi. He ovat ammattilaisia siinä kuin minäkin.
On kaksi puolta, mutta se toinen puoli voi olla juuri sitä mitä täällä retostellaan. On olemass ilkeitä ihmisiä ja siitä ei pääse mihinkään.
Jep, ennenvanhaan kun vanhemmat olivat vielä riippuvaisia lapsistaan vanhuudenpäivillään he varmaan halusivat varmistaan jo elinaikanaan hyvällä kohteulla sen, että saisivat itsekkin sitten vanhuuden päivänsä viettää hyvässä hoidossa. Eipä ollut appivanhemmilla vara olla kauheita ja ilkeitä miniöilleen ja vävypojilleen kun tiesivät että nämä heidät ruokkisivat ja hoitaisivat vanhuudenpäivillä. Nyt ei tarvitse enää olla mukava. Ei puolin eikä toisin.
Kerrankin joku kirjoittaa tuonkin totuuden ääneen.
Toinen puoli asiasta on se, että oletetaan toisen lapsen puolisoineen hoitavan itsensä sitten vanhainkotiin ja eletään vain heille. Unohdetaan toinen jälkeläinen kokonaan, koska eihän tee edes lastenlapsia heille.
Sitten koittaa se aika kun vanhusten kunto vaatii jo apua ja asioiden selvittelyä. Arvostettu jälkeläinen on eronut ja taantunut ajattelemaan vain itseään kun ei ole enää ollut parempi puoli rajaamassa elämän arvoja. Lastenlapset on maailmalla ja kasvaneet eroon ikälopuista isovanhemmistaan. Ainoa jälkeläinen jolla olisi ollut hyvää luontoa ja halua hoitaa vanhempansa on eriytetty perheestä jo vuosikymmen sitten. Vanhukset saa riutua yksin eläkepäivinään, kun kukaan ei käy enää katsomassa. Näin se elämä antaa takaisin...
Surullinen tositarina oman suvun lähipiiristä. Oman isäni sanoin: "Niin makaat kuin petaat".
Ennen joku lapsista otti vanhat venhempansa kontolleen pakosta, oli välit hyvät tai ei. Kyllä siellä taloissa on varmasti ollut kireitä välejä, vaikka niistä ei ole ääneen huudeltu. Nyt ihmisillä on omat elämät ja vanhat yleensä menevät vanhainkotiin tai hoito järjestyy usein jollain muulla tavalla. Ne inhottavat anopit ovat olleet oikeasti olemassa ja heitä on edelleen, nyt se vain uskalletaan sanoa ääneen.
Onneksi tänä päivänä jälkikasvun hylkääminen on riittävä peruste myös hylätä vanhemmat. Ja käsitetään se, että vanhemmilla on myös velvollisuuksia lapsiinsa, eikä vain päinvastoin.
Ja totta, onhan ne vanhukset "hoidettu", mutta lisäksi ne on olleet vanhoina päivinä enemmän piikoja kuin arvostettuja perheenjäseniä. Saanut siinä uuunin pankon vieressä nukkua ja valvoa tulta.
Eli hoito, se on jäänyt monessa talossa vähemmälle...
Eipäs vaan ennenvanhaan vanhus on voinut joutua vaivaistaloon (ja se on ollut tosi paha paikka se) jos kukaan omainen ei ole häntä ryhtynyt hoivaamaan.
Tuokin on ollut joskus vielä kauemmin totta. Tiedän sen, koska olen tehnyt historiikkia vanhustenhoidosta. En viitannut kuitenkaan noin vanhoihin aikoihin. Mutta monet sukupllvet auivat samoissa tiloissa pakosta, eikä useinkaan pelkästä hyvästä sydämestä.
"Ennenvanhaan" käsittää kuulkaas herrasväki AIKA pitkän ajanjakson taaksepäin, että mitäköhän aikaa tämä teidän Ennen Vanhaanne käsittää?
1900-1950? 1800-1900? 1200-1233? 300 eKr? 3564 eKr.
Joten Minninkäinen voisi tarkentaa, mitä aikaa hän kuvaa, ja miten hän voi TIETÄÄ, miten ennen vanhaan appivanhemmat kohtelivat miniöitään. Kun nyt nuin hyvin tietää, että anopit muka nöyrinä nenä maata viistäen palvelivat nuoria miniöitään ja tietenkin kyselivät nuorelta morsiamelta neuvoa talonpidossa, käsitöissä ja karjanhoidossa.
Tietysti talon isäntä, appi kävi nuorelta juuri taloon tulleelta miniältä kysäisemässä:
" Milloinkas miniä antaa luvan ohran kylvööseen ja milloinkas sen talon tamman, Pollen saa viedä oriille astutettavaksi"?
Just kyllä uskon Minninkäistä, että nöyriä olivat nämä sukutalojen isännät ja emännät, peloissaan ja hiljaisina töitään puursivat peläten tulevaa karmeaa kohtaloaan.
Jospa se miniä ei heitä hoidakaan eikä ruoki vanhuuden päivillä, kun tauti yllättää? Jospa laittaa isännän vaivaistaloon hullujen joukkoon kuolemaan? Jospa emäntä ruotimuoriksi joutuu pahaan juoppolallien mökkiin? Jospa se miniä vaikka kerjuupussin kouraan laittaa ja kerjuutielle osoittaa sokeaksi tulleen vanhan emännän?
Talon vanhaemäntä Mari silmät maahan luotuna kiirehtii navetalle Brita-miniän ohitse, ettei olisi loukkauksena tämän Nuoren Armon katseen alla. Vasiten ja hiljaisena kysäisee kuin ohimennen miniältä, miten ja milloin alkaa pellavien karstaus ja kankurikin pitäisi taloon saada.
Just ja JOO! Näinpäinhän se tosiaan meni.
ja tietoa siitä mitä on ollut elää miniänä anoppilassa joskus 1800 luvulla ja vielä 1900 luvun alkupuolellakin eli aidosti "ennen vanhaan" saa esim. Kaari Utrion kirjoista.
Eipä siellä todellakaan anopit miniöiden edessä pokkuroineet. Miniät teki niin kuin anoppi käski vaikka pitkin joustavin hampain, tietoisena siitä että seuraavaksi on hän emäntänä ja vanhimman pojan puoliso tekee niin kuin hän sanoo. Talon tavat muuttuivat aina siinä yhteydessä kun vanha emäntä kuoli ja uusi emäntä sai vallan.
Ja ne ruotimummut olivat köyhiä yksin jääneitä talottomia vanhoja naisia, joko yksin eläneitä lapsettomiksi aikanaan jääneitä vanhojapiikoja tai lapsensa hautaamaan joutuneita leskiä. Ihmisen yleinen elinikä oli kovin lyhyt nykyaikaan verrattuna, taudit kulki ja kuolema keräsi satoaan...
Sinusta tulee varmaan piikittelevä ja näsäviisas miniä ja joskus kenties anoppi.
Sorry, olen jo miniä. Edellinen viestini taisi tosiaan olla aika sarkastinen, ironinen. Protestoin vain sitä, kuinka helposti voimme "tietää", mitä ennen muka tehtiin.
Itse siihen sorrun myös samaan asioiden tietämiseen. Kun tarkastelee asioita tiiviimmin faktan pohjalta, niin omiin tuntemuksiin ja toiveisiin pohjautuva tietäminen alkaa vaikuttaa hataralta.
Omat mielikuvat eivät vastaakaan todellisuutta.
Otetaan tämä näsäviisasteluni tarkastelun alle. Pyydän anteeksi, jos olen henkilökohtaisesti loukannut Minninkäistä tai muita. Siis anteeksi.
Vaan kuitenkin sikäli eka viesti miniöiden vallasta entisaikaan: taloudelliset suhteet määräsivät aseman. Miniä ei mielestäni hetikohtakaan "miehelään" tullessaan ollut käskijä eikä anoppi nöyrä. Anopit pitivät viimeiseen asti aitan avaimistaan kiinni, apesta puhumattakaan. Tilan omistussuhde määräsi kaapin paikan.
Naisella, nuorella naisella, tytöllä ei paljon arvoa ollut, poika sen sijaan oli arvo-olento. Pojalle talo annettiin aikanaan, tytöt jäivät näppejä nuolemaan.
Mummu, isäni äiti, äitini anoppi, oli _äitini _ määräämässä täydellisessä lähestymiskiellossa.
Tapasin mummu säännöllisesti, joka kuukausi, koska toimitin hänelle eläkerahat.
- Äitini määräsi mistä en saisi puhua mummun kanssa, mitään kotiin liittyvää asiaa tai ihmistä ei saa mainita.
Olin kuulustelussa aina mummun luona käyntini jälkeen. Piti katsoa äitiä suoraan silmiin, vastata heti äidin kysyessä; mistä tai mitä mummu puhui, näin äiti tarkasti etten valehtele.
Äiti kertoi valheita mummusta koko kasvu iän, ajan jonka asuin kotona.
Lapsena en näitä juttuja miettinyt, äidin käytöksen myötä olivat takkuisia. Äiti itse menetti arvostuksen ja uskottavuuden silmissäni, mutta varmasti kuulusteluilla oli jotain vaikutusta mummu suhteeseeni, ainakin rajasi tapaamismahdollisuutta.
Isä yritti joskus puolustaa mummua, äiti vihasi mummua. Isä oli menettänyt esikoisoikeutensa periä kotitalo, laiskana ja lainrajoilla kulkevana esikoisena. Isä oli vastuuton, laiska ja ilkeä. Opiskelin siis hyvin kimurantin anoppi-miniä suhteen jo lapsena.
Tärkeintä oli kuitenkin omat huomioni mummusta:
1 ) Mummu oli oikeuden mukainen. (Hänen vierailujensa aikana, minua ei rankaistu siskosten tekosista, mummu ei antanut)
2 ) Mummu ei puhunut pahaa yhdestäkään ihmisestä, ei edes "huumorilla"
3 ) Mummu ei ikinä sekaantunut äidin löpinöihin eikä jatkanut juoruja.
4 ) Mummu nosti äidin ylös raskaus masennuksesta, kaksi kertaa, syntyneen vauvan kuoltua. (äiti vihasi siitä mummua; pakotti hänet nousemaan sängystä)
5 ) Mummu kiitti äitiä hyvästä kodin/huushollin hoidosta. (äiti syyti kyttäämisestä, mistäs muuten tietää miten hän kotia hoitaa)
6 ) Mummu oli hyvä talousihminen leipuri ja tilanhoitaja.(Asian sain tarkasti tietooni aikuisena kyläläisiltä jota halusivat mummun leipomaa leipää)
Äitini oli lapsellinen juoruilija, joka mielikseen sotki ihmisten asioita.
Äitini päätti kahden lapsensa olevan vanhuuden turva ja kotityön tekijänä maatalossa. Poikamiesrenki meni kuitenkin kihloihin. Morsian ammuttiin lennosta, ennen taloon laskeutumista, kahta emäntää ei talossa tarvita.
Lähdin toiseksi viimeisenä sisarista ja ehdin katsella äidin käytöstä siskojen saapuessa vierailuille. Aikojen perästä vasta tajusin ilmeen/käytöksen tarkoittavan piiloteltua kateutta.
Äitini ilmoitti jo ennen lastenlasten syntymää, yhtäkään mukulaa ei syliinsä ota; ”Olen osani jo tehnyt.”
Karkasin kotoa 19 vuotiaan. Siitä asti on elämäni ollut omissa käsissäni.
Miehen äiti oli kuollut jo vuosia ennen kuin tapasin X-mieheni. Sukuvälejä tähän sukuun ei ollut.
Olen aina rakastanut lapsia. Äiti sai viimeisen 46v. minä silloin 16v. äiti ei jaksanut/halunnut vauvaa hoitaa, minä hoidin. Itselläni kaksi lasta joiden teko ilmoitettiin suvulle jo kuukausia ennen tekemistä.
Se oli äidilleni katkera paikka.
Olen lasteni kasvaessa tehnyt selväksi, niin kauan kuin jaamme yhteisin ulko-oven vastaan kodista ja toimeentulosta.
Katselin vierestä kolmea anoppia.
A) vanhin sisareni, (anoppi appi)
Hän ei ikinä saanut lapsensa isää ja vihittyä miestään irti tämän lapsuuskodista. Miehen työ ja toimeentulo olivat vanhempiensa omistama Työkone -kuorma-auto yritys.
Esikoisen syntyessä mies jo siirtyi toiseen naiseen, joka sitten suostui yrityksen sisäiseen hierarkiaan ja asumaan anoppilassa. Saivat tyttären joka kymmenen kuukautta nuorempi sisareni poikaa.
B) toinen sisareni. (anoppi)
Hänen anoppinsa sai huoneen, hänen kodistaan, vauvan synnyttyä. Anoppi: hoiti vauvan, siivosin teki ruuan kävi kaupassa, osallistui perheen talouteen, kaikella eläkkeellään. Rahojensa loputtua sai lisää pojaltaan. Anoppi lähti lapsen mentyä kouluun ja kuoli yksin asuntoonsa. Mies otti eron kymmenen vuoden avioliiton jälkeen..
C) kolmas siskoni (anoppi appi)
Miehensä vanhemmat Jumaloivat siskoa/Miniäänsä, jolle varsinkin anoppi oli alempi olio. Lapsenlapsi oli odotettu ihailtu ja rakastettu. Sisko sai lahjoja korvaukseksi kärsimyksistään aviossa olostaan miehensä kanssa: ihan oma kertomuksensa. (kyseessä arvokkaat korut ja turkikset) Mies lähti toisen matkaan - kaksikymmentäyksi avioliitovuotta jäi Mies ilmoitti Ihmisiä tässä ollaan ja tytär on nyt täysi-ikäinen.
.
En minä loukkaantunut tuosta teksistäsi, minusta se meni jotenkin niin överiksi ja vähän lapsellisuuksien puolelle, enemmänkin se huvitti minua :D...Kyllä siinä kiteytyy kuitenkin mustavalkoinen ajattelutapa, siis se, että toisen pitäisi olla käskijä ja toisen nöyrä. Siis joko anopin tai minijän, jomman kumman on oltava häviäjä. Eihän se niin mene fiksujen ihmisten kesken vaan jokainen päättää oman tonttinsa asioista eikä tuijota vain toisten tekemisiä. Fiksut ihmiset enimmäkseen keskittyvät siihen, että saavat omat työnsä tehtyä hyvin, moukat siihen mitä toiset tekevät. Sellaisia ihmisiä on ollut aina ja tulee aina olemaankin. Kyllähän jokainen tunnistaa työpaikaltaankin ne ihmiset jotka ovat aina toisten niskaan hengittämässä ja "tietämässä ja osaamassa paremmin".