Oon seurustellut nyt lähes 6 vuotta, vuoden niistä kihloissa. Aloin seurusteleen mun kihlattuni kanssa tosi nuorena, 16-vuotiaana.
Sillon alkuaikoina mä olin aivan rakastunut rakkaaseeni. Hän vei aivan täydellisesti "jalat alta" :)
Oltiin alkuaikoina kokoajan yhdessä
Oltiin seurusteltu noin vuoden ajan, ku mun kihlattu jäi mun silmien edessä kiinni pettämisestä. Se oli onnex "pelkkää" suutelua, mut kuiteski... Meillä oli mennyt vähän huonosti niinä aikoina sillon.
Annoin anteex mun kihlatulle, mut mua alko vaivaamaan kauhee mustasukkasuus siitä lähtien. Soittelin kokoajan tälle mun jätkälleni yms.
Meillä on ollut satoja ja taas satoja kauheita riitoja mun mustasukkasuuteni takia. Oon meinannut tulla hullux, ihan oikeesti, monen monta kertaa. Lähestulkoon aina oon syyttäny mun kihlattuani tästä kyseisestä "syrjähypystä".
Me ollaan molemmat luonteeltamme tosi itsepäisiä, mikä on myös aiheuttanut meijän välillä ongelmia.
Meillä on ollut ylä- ja alamäkeä meijän seurustelu, niin kuin "normaalissa" parisuhteessa kuuluukin. Välillä on ollut TOSI ihanaa, mut ollaan me meinattu erota pari-kolme kertaa (ikinä ei sitten kuitenkaan olla erottu).
Me muutettiin kevät-talvella yhteiseen asuntoon. On ollut tosi kivaa, et asutaan saman katon alla. Mut suurimmax osax se on ollut kauheeta tappelua ja tiuskimista, puolin ja toisin.
Meiltä puuttuu aivan vallan hyvänäpito, mitä mä kaipaan varmasti eniten... Mua on aina lapsesta asti pidetty hyvänä kotona, kerrottu jotain positiivisia asioita itsestä, jne. Mutta meiltä puuttuu kaikki tollanen. Mä jaksoin sitä pari vuotta ruikuttaa, et "mix sä et pidä mua ikinä hyvänä?" tai "halaisit nyt edes mua!" tai "mixet sä voi sanoo yhtään mitään positiivista musta?". Mä tiedän, et toi kuullostaa todellakin oikeen ämmien ruikutuxelta, mut emmä oo itselleni mitään voinu.
Mut nykyään mä en enää jaxa ruikuttaa. oon jo tottunut siihen, et mua ei pidetä hyvänä. Oon sen takia TOSI yxinäinen!!!
Ja monen muunkin seikan takia...
Onnex mulla on oma koira ja rakas äiti, joita mä pidän hyvänä. On lapsellista myöntää, mut mun elämäni pyörii lähestulkoon vain niiden ympärillä.
Ystäviä mulla ei oo, pari kaveria vain. Mut niiten kanssa jutellaan vain, kuinka monen jätkän kanssa ne on ollut sängyssä yms.
Mä oon huomannut, et en luultavasti enää rakasta mun kihlattuani enää (ainakaan paljoo), oon vaan riippuvainen siitä. Oon yrittäny erota mun jätkästä, mut en yxinkertaisesti pysty siihen!
En pystyis olemaan ilman sitä, oon tottunut siihen. Vaik meillä on ihan tuskaa välillä, mä silti jatkan ja jatkan vaan...
Sit on vielä semmonen juttu, et mun kihlattuni on sanonut, et ei ikinä mee naimisiin ja hanki lapsia. Mä haluan! Mut onko sillä nyt mitään merkitystä...
On tosi sydäntäriipaisevaa katsella pariskuntia, jotka tekee jotain yhdessä. Mä oon aina vaan yxin.
Onko mulla kohtalontovereita?!?
Sillon alkuaikoina mä olin aivan rakastunut rakkaaseeni. Hän vei aivan täydellisesti "jalat alta" :)
Oltiin alkuaikoina kokoajan yhdessä
Oltiin seurusteltu noin vuoden ajan, ku mun kihlattu jäi mun silmien edessä kiinni pettämisestä. Se oli onnex "pelkkää" suutelua, mut kuiteski... Meillä oli mennyt vähän huonosti niinä aikoina sillon.
Annoin anteex mun kihlatulle, mut mua alko vaivaamaan kauhee mustasukkasuus siitä lähtien. Soittelin kokoajan tälle mun jätkälleni yms.
Meillä on ollut satoja ja taas satoja kauheita riitoja mun mustasukkasuuteni takia. Oon meinannut tulla hullux, ihan oikeesti, monen monta kertaa. Lähestulkoon aina oon syyttäny mun kihlattuani tästä kyseisestä "syrjähypystä".
Me ollaan molemmat luonteeltamme tosi itsepäisiä, mikä on myös aiheuttanut meijän välillä ongelmia.
Meillä on ollut ylä- ja alamäkeä meijän seurustelu, niin kuin "normaalissa" parisuhteessa kuuluukin. Välillä on ollut TOSI ihanaa, mut ollaan me meinattu erota pari-kolme kertaa (ikinä ei sitten kuitenkaan olla erottu).
Me muutettiin kevät-talvella yhteiseen asuntoon. On ollut tosi kivaa, et asutaan saman katon alla. Mut suurimmax osax se on ollut kauheeta tappelua ja tiuskimista, puolin ja toisin.
Meiltä puuttuu aivan vallan hyvänäpito, mitä mä kaipaan varmasti eniten... Mua on aina lapsesta asti pidetty hyvänä kotona, kerrottu jotain positiivisia asioita itsestä, jne. Mutta meiltä puuttuu kaikki tollanen. Mä jaksoin sitä pari vuotta ruikuttaa, et "mix sä et pidä mua ikinä hyvänä?" tai "halaisit nyt edes mua!" tai "mixet sä voi sanoo yhtään mitään positiivista musta?". Mä tiedän, et toi kuullostaa todellakin oikeen ämmien ruikutuxelta, mut emmä oo itselleni mitään voinu.
Mut nykyään mä en enää jaxa ruikuttaa. oon jo tottunut siihen, et mua ei pidetä hyvänä. Oon sen takia TOSI yxinäinen!!!
Ja monen muunkin seikan takia...
Onnex mulla on oma koira ja rakas äiti, joita mä pidän hyvänä. On lapsellista myöntää, mut mun elämäni pyörii lähestulkoon vain niiden ympärillä.
Ystäviä mulla ei oo, pari kaveria vain. Mut niiten kanssa jutellaan vain, kuinka monen jätkän kanssa ne on ollut sängyssä yms.
Mä oon huomannut, et en luultavasti enää rakasta mun kihlattuani enää (ainakaan paljoo), oon vaan riippuvainen siitä. Oon yrittäny erota mun jätkästä, mut en yxinkertaisesti pysty siihen!
En pystyis olemaan ilman sitä, oon tottunut siihen. Vaik meillä on ihan tuskaa välillä, mä silti jatkan ja jatkan vaan...
Sit on vielä semmonen juttu, et mun kihlattuni on sanonut, et ei ikinä mee naimisiin ja hanki lapsia. Mä haluan! Mut onko sillä nyt mitään merkitystä...
On tosi sydäntäriipaisevaa katsella pariskuntia, jotka tekee jotain yhdessä. Mä oon aina vaan yxin.
Onko mulla kohtalontovereita?!?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mietin vain, että kovin oli samanlaista minunkin eloni entisessä parisuhteessani. Olin todella yhdessä yksinäinen. Tosin minulla oli hyviä kavereita, jotka korvasivat osittain sitä, mitä parisuhteesta puuttui.
Kehottaisin sinua todella miettimään, kannattaako sinun jatkaa nykyisessä parisuhteessasi. Kun on nuoresta lähtien ollut yhdessä, on vaikeata lähteä konkreettisesti kulkemaan eri suuntiin, mutta väittäisin, että se kannattaa. Olin ex-mieheni kanssa yhdessä 12 vuotta (rakastuessamme olin 17v) ja itse olen eronnut vasta kolmekymppisenä. Sain kyllä ne lapset, jotka todella halusin, mutten sitä läheisyyttä ja kunnnioitusta puolisoltani, jota kuitenkin kaipasin. Yhdessä ei kannata olla vain tavan vuoksi. Nyt kahden ilman vakavaa parisuhdetta eletyn vuoden jälkeen, olen löytänyt miehen, joka pitää lapsista ja minusta ja todella osoittaa sen.
Mieti, mitä todella haluat elämältäsi. Olet nuori ja voit saada sen, mitä haluat!
"Mieti, mitä todella haluat elämältäsi. Olet nuori ja voit saada sen, mitä haluat!"
Ei ikä ole mikään kriteeri saada sitä mitä haluaa, vain halun puute on sellainen!
olemme 25 vuotiaita. yhdessä oltu 7 vuotta. Kaikki hellyys on loppunut. samoin mies muuttanut mieltään, ei halua lapsia ym. Erosta puhuttu, koskaan vaan ei viedä loppuun, Tottumuksesta ja kiintymyksestä ollaan yhdessä. Myös taloudellisista syistä varmaan. Haluaisin että löydämme toisemme uudelleen. Millä ilveellä tästä suosta noustaan?