Oletko koskaan yrittänyt itsemurhaa?
Miten yritit, miksi et onnistunut?
Miksi?
Olen kiinnostunut kuulemaan erilaisia TOSItarinoita masennuksesta ja itsemurhista.
Miten yritit, miksi et onnistunut?
Miksi?
Olen kiinnostunut kuulemaan erilaisia TOSItarinoita masennuksesta ja itsemurhista.
Vastaukset 18
Vanhimmat
En ole ikinä yrittänyt itsemurhaa, mutta olen sitä miettinyt. Olin kai sitten niin pelkuri silloin tai jotain etten siihen pystynyt... Olin todella masentunut ja en melkein muuta tehnyt kuin itkin kaiket päivät. Ehkä huono syy, miksi ajattelin itsemurhaa, oli miehet... En ollut muutenkaan tyytyväinen itseeni ja tuntui ettei minusta ikinä ole mihinkään. Että olen vain luuseri. Sydämeni rikkoutui useasti ja kerran vain menetin toivoni, etten koskaan löytäisi sitä oikeaa, joka kohtelisi minua hyvin ja jota rakastaisin yli kaiken. Onneksi olin niin pelkuri etten itseäni tappanut, sillä nyt olen sen oikean löytänyt ja olen hyvin onnellinen. :) Nyt ainoa syy, miksi voisin itseni tappaa on se, jos mieheni menehtyisi, sillä en voi elää enää ilman häntä.
Monilla on paljon painavempia syitä tehdä itsemurha, mutta kaikilla on kuitenkin omat syynsä ja ne tuntuvat omasta mielestään hyviltä.
Vihdoin oikea syy kertoa pitkä tarinani! Ensimmäisen kerran yritin itsemurhaa KUNNOLLA 15 vuotiaana, eli kohta kolme vuotta sitten heinäkuussa. Se oli heinäkuun viimeinen keskiviikko, olisiko ollut 25. päivä. Muistan jokaisen hetken siitä illasta.
Olin ollut masentunut jo pitkään ja harkinnut itsemurhaa 10 vuotiaana, minulla on paljon rankkoja kokemuksia hylkäämisestä, enkä koskaan kunnolla kestänyt äkillisiä ja yllättäviä muutoksia. Edellisenä iltana (silloinen) erittäin läheinen ystäväni kertoi päätöksestään muuttaa äitinsä luokse monen sadan kilometrin päähän. Seuraavana iltana hän lähti meiltä ja hetken kuluttua äiti tuli kotiin, sai puhelun ja lähti ystävänsä luokse.
Kuulostaa ihan mitättömältä, tiedän. Mutta minulla on niin paljon niin kamalia kokemuksia, joita terapeuttini kutsuu traumaksi, että kahden minulle rakkaimman ihmisen lähteminen yllättäen, nosti ne samat vanhat tunteet niin tehokkaasti pintaan, että sain ihan käsittämättömän ahdistuskohtauksen.
Itkin ja hyperventiloin ja niinä pieninä hetkinä kun olin hieman rauhallisenkaltainen, viiltelin, huoneeni lattialla. Käperryin sikiöasentoon ja puristin polviani, sitä tunnetta ahdistuskohtauksen syövereissä ei voi kuvata. Se on kamalaa.
Ja kuin seinään minun hengitykseni tasaantui ja lakkasin itkemästä. Muistin suunnitelmani, jotka olin tehnyt keväällä psykiatrian suljetulla osastolla ollessani. Eläisin kesän täysillä ja syksyllä tappaisin itseni. Heinäkuun 25. oli ihan tarpeeksi lopulla, ja olin kesän aikana ehtinyt tehdä ainakin jotain kivaa.
Joten minä nousin ja kävelin keittiöön. Kiitin kohtaloa siitä että minulla on vahva lääkitys, äidilläni nukahtamislääkkeitä. Keräsin kaikki pöydälle, nostin kaapista kaksi viinapulloa, joissa oli enää vähän jäljellä. Hain kylpyhuoneesta desinfiointiaineen. Kaadoin jokaisen omaan kuppiinsa ja lisäsin vettä, kahmin pillereitä kouraani ja huuhdoin niitä viinalla alas.
En ollut enkä vieläkään ole yhtään kiinnostunut alkoholista, joten koko maku oli minulle jotain aivan uutta. Ja se oli kamalaa. Mutta ei se minua estänyt, oikeastaan se polttava ja samalla silkkinen tunne kurkussani oli niin lohdullinen.
Tietokone oli auki, kävin pikaiseen kirjoittamassa blogiini, "Haha, the destroyed fairytale has come to the end of its. Just keep on lying." Kirjoituspäydällä oli kirjekuori, nappasin tussin ja kirjoitin äidilleni yhden sanan, anteeksi.
Kävin sängylleni makaamaan, hiljalleen aloin itkeskellä. Silti hymyilin, halasin itseäni ja hoin mielessäni tyytyväisenä, "suljen silmäni viimeisen kerran. Suljen silmäni viimeisen kerran." Mieleeni tuli paras ystäväni, hänen ilmeensä kun hän saisi tietää minun kuolleen.
Minun oli pakko laittaa hänelle tekstiviesti, jossa pyysin anteeksi ja vakuuttelin, kuinka upea ihminen ja ystävä hän on. Hän tajusi heti, että jokin on vialla, ja hän soitti äidilleni. Minä suljin silmäni, enkä muista lopusta mitään.
Äiti on kertonut, että tuli salamana kotiin. Kun hän avasi oven, minä hoipuin eteisessä. Ironista kyllä, asuimme tien toisella puolen pelastuslaitokselta, joten kaksi ambulanssia oli pihassa viidessä minuutissa. Siitä suoraan suurempaan sairaalaan, oman pikkukaupunkimme sairaalaa ei edes harkittu.
Olin monesti noussut istumaan, itkenyt ja pyydellyt äidiltä anteeksi. En muista mitään.
Aamulla heräsin sairaalasta, ja koin joka-aamuisen "taasko piti herätä" -tunteen miljoonia kertoja edellistä voimakkaampana. Siitä tie vei psykiatrian suljetulle uudelleen.
Ja tässä minä vielä killun. Ollakseni täysin rehellinen, toivon niin monesti etten olisi laittanut sitä tekstiviestiä ystävälleni. Niin moni on kirjoittanut eri paikoissa, kuinka itsemurhayrityksestä selvittyään on löytänyt elämisen ilon ja kuinka upeaa elämä on.
Minä en ole kokenut sitä.
En ole yrittänyt, ajatellut kyllä.
En ole vielä yrittänyt, mutta olen yrittänyt etsiä tietoa, millä tavalla itsemurha onnistuisi mahd. kivuttomasti ja helposti. En tiedä, onko sitten niin, että vielä ei ole liian suuri ahdistus ja tuska, että tekisin esim. jollain väkivaltaisella tavalla itsemurhan. Toisaalta olen aivan lopussa.
Minulla on sellainen tuore trauma takana, etten välttämättä enää koskaan kävele ilman kyynärsauvoja. Sosiaaliset kontaktit ovat olleet aina vähissä, ja nyt ainoa ihminen elämässäni, vaimoni, harkitsee eroa. Olen syvästi masentunut, ja todella rajallisilla liikuntakyvyilläni olen muiden armoilla. Kaiken lisäksi olen työtön, ja opiskeluni keskeytyivät sairastumiseni takia. Jos vaimo lähtee, minulla ei ole ketään ihmistä tukena. En kuitenkaan halua painostaa häntä jäämään, vaan olen suunnitellut tekeväni itsemurhan, kunhan hän on lähtenyt.
Jos vaan olisi helppo tapa lähteä. Mitään muuta en toivoisi. Minulla on joitain lääkkeitä, mutta ei mitään vahvoja (Panacod, Opamox, Sirdalud). Olen ajatellut, että ehkä voisi Panacodeista uuttaa kodeiinin ja yrittää ottaa kunnos annos. Pelottaa tietenkin mahd. epäonnistuminen, jos esim. "vihannekseksi" päätyisi.
Mitä tarkoitat päätymistä vihannekseksi?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Vegetatiivinen_tila
aivan.
En osaa elää, en kuulu tänne enkä edes tahdo kuulua, enkä jaksa enää yrittää.
Olen laittanut kaiken valmiiksi lähtöäni varten ja istunut veitsi ranteella monet kerrat. Jostain syystä se aina jää siihen. Pelkään epäonnistumista niin paljon, etten uskalla edes yrittää. Olen saattanut ajatella, että no odotan vielä huomiseen. Noiden päivien jälkeen olen kuitenkin ollut niin sekaisin, että monta viikkoa on kulunut sumussa enkä olekaan heti yrittänyt uudelleen.
Olen silti aika varma, että teen sen tänä keväänä. Ja nyt kun vielä pistävän kirkas auringonpaiste ja vedeksi sulava lumi luovat tällaisen mastavan raskaan uusi alku -fiiliksen, alkaa vaan vituttaa ja tekee entistä enemmän mieli luovuttaa.
samaa täällä.. kuulostaa itseltä. nyt parina iltana on tullut mietittyä että pitäisikö jotain nyt viimein tehdä vielä kun pimeää on.
ÄLKÄÄ HYVÄT IHMISET LEIKI TERVEYDELLÄ.
Minä jos kuka tiedän mitä on olla masentunut ja itsetuhon kierteessä, sitä ollut n.12 vuotta. Välillä pitkiäkin sairaalassa oloaikoja vakavan masennuksen vuoksi.
Ja eipä ole nyt kauan, kun menin pitkästä aikaa hölmöilemään (tuli hermoromahdus, vuoden sisällä liikaa asioita tapahtunut mm läheisen kuolema).
Olin hyvin, hyvin lähellä kuolla, 10 min ambulanssi myöhemmin tullut,en olisi tässä,en ainakaan tässä kunnossa. Sairaalassa ei tiedetty miten kuntoudun. Ai että sitä parkua kun ei tiennyt kuinka vialliseksi jään ja miten toivun ja sekin vielä kysymysmerkki. Ainakin sydämeen jäänyt jotain pysyvää mitä pitää tutkia. Se on kamalaa kun sairaalassa tuleekin se ahaa-elämys, ettei haluakaan kuolla, eikä jäädä vajaavaiseksi.
Sainpahan, vihdoin ja viimein kunnon opetuksen. Pitää käydä oikeasti tosi lähellä kuolemaa, että tajuaa...
Mut miettinyt olen kylläkin. Jopa jäähyväiskirjettä olen yrittänyt kirjoittaa mut en päässyt alkua pidemmälle. En vain pystynyt kirjoittamaan sitä.
Sanon vain sellaisen asian et ei ihmisen tarvitse olla masentunut haluakseen kuolla. Voi olla myös niin et on kokenut jotain todella kamalaa ja sen jälkeen joutunut vaikkapa kiusattavaksi.. Ja se on lopulta aiheuttanut ne ajatukset.
Omassa tilanteessa vois sanoa paremminkin et ahdistunut ja surullinen.
Tietäisin todella helpon ja kivuttoman tavankin sen toteuttamiseen. Eikä siihen tarvita mitään reseptilääkkeitä. En edes käytä sellaisia. Apteekista saa kun vain hakee.
Luulen et on ehkä kuitenkin parempi miettiä jotain muita tapoja vaikeaan tilanteeseen.. Se voi olla esimerkiksi muutto toiselle paikkakunnalle kauaksi, ihan uuteen kaupunkiin. Mielellään ehkä kuitenkin sellaiseen paikkaan jossa on jo ystäviä ja sukulaisia. Itse mietin sellaista.. Ja pian se on mahdollistakin. Luulen et se on minulle se oikea ratkaisu. Tämä kaupunki ei tuntunut ikinä omalta paikalta.
Mut jos huonosti käy niin ne ikävät ajatukset saa taas vallan.. Enkä ehdi lähteä tästä kaupungista. Sen vain voin todeta et tämä maailma on julma ja kylmä. Minulla loppui ymmärrys muita ihmisiä ja maailmaa kohtaan jo aikoja sitten.
Et ihan suoraan sanottuna, ei siinä kyllä mitään häviä jos sellaiseen ratkaisuun päätyy. En olisi halunnut näitä kuluneita 3 vuotta katsella ollenkaan.
kannattaisi kokeilla kaiki muut konstit ennen itsaria, sekun on lopullinen ratkaisu. On olemassa monia vaihtoehtoja, vaikka itsestä näyttäisi, että tie on pystyssä. Pitää rohkaista mielensä ja puhua jollekin ammatti- ihmiselle. Lääkeitäkin on keksitty. Ja kannattaa muistaa, että joskus tarvitaan aikaa, että asiat selviää. Masennuksessa on kysymys sairaudesta ja hoito siihen ei ole itsemurha. Itse olen elänyt masennuksen kanssa ja parikymmentä vuotta vaihtelevalla menestyksellä ja sanon sydämestäni, ettei kannata luovuttaa. Pitää suunnitella mieluummin miten selviää vaikeista päivistä. Auttavia tahoja on paljon. Myös täältä netistä löytyy kriisiauttamista, esim. tukinetti.
Jatkakaa eteenpäin ja antakaa elämälle mahdollisuus.
kertokaa mulle että kuolenko jos jään auton tai bussin alle ilman jarrutusta 30-40 kympin vauhdilla? tai jos lennän koenpellille ni sit en varmaankaan ... kai
todennäköisempää on ettei kuole. Vauhti on aika hiljainen
Mun on ihan turha edes yrittää. Ei taatusti onnistu sekään. Niin kuin ei mikään vittu muukaan.
Kovat pakkasetkin loppuivat. Olin ajatellut vetää pään täyteen viinaa ja pillereitä (joita mulla ei vielä ole) ja sit olisin lähtenyt johonkin laavulle nukkumaan. Tuskin olis tarvinnu herätä 30 asteen pakkasella aamulla.
Yritin itsemurhaa 17-vuotiaana ja siskoni löysivät minut ajoissa sängystä tajuttomana ja minut kiidätettiin sairaalaan ja olin kolme vuorokautta tajuttomana ja lääkärit tekivät suuren työn pelastaessani henkeni. Ja isäni tuli sairaalaan minua katsomaan ja sanoi, että elämässä ei koskaan saa antaa periksi, vaan täytyy taistella. Minulla on ollut elämässäni paljon vastoinkäymisiä, mutta silti olen niistä aina selvinnyt. Älkääkö tekään antako periksi, vaan edesmenneen isäni sanoin taistelkaa.
Minä yritin itsemurhaa. Hyppäsin korkealta katolta ja sain aivovamman ja kaikki luut murskana. Sitten meinasin sairaalassa kuolla opiaatteihin. Ois ollu helpotus. En ainakaan hyppäämistä itsarikeinona suosittele!