Nyt se sitten viimeinkin taitaa tapahtua! Avioero jota olen odottanut ala-asteikäisestä saakka. Nythän olen siis jo muuttanut pois kotoa, mutta yhä käyn säännöllisesti tapaamassa äitiäni, veljeäni ja koiraamme.
Olen vasta viime vuosien aikana tajunnut, miten sekaisin asiat ovat aina olleet meidän perheessä ja etenkin minulla. En muista olivatko asiat paremmin vanhempieni välillä silloin kun olin lapsi. Muistan lähinnä sen, että olin rasavilli kakara ja isäni herkkä lyömään. Teini-iästä muistan kovaääniset riidat itseni ja isäni välillä. Tuohon aikaan viimeistään aloin tajuta, että vihaan isääni ja rakastan äitiäni yli kaiken. Äitini on ujo ihminen ja haluaa välttää riitoja, joten hän sanoo erittäin harvoin mitään vastaan mihinkään. Isäni taas on niitä ihmisiä, jotka näkevät vikaa kaikissa muissa paitsi itsessään ja omista virheistäkin johtuvat erheet ovat aina jonkun muun syytä. Hyvin usein äitini. Ja minä hyökkäsin sanallisesti isääni vastaa lähes aina tällaisissa tilanteissa. Yhä, jos olen paikalla.
Viimeisen kahden vuoden aikana olen alkanut analysoida elämääni ja olen tajunnut, että niin kauan kuin muistan, isäni on mollannut ja väheksynyt äitiäni. Olen itku kurkussa kysynyt miksi hän haluaa asua tällaisen miehen kanssa. Viime syksynä isäni sitten karkasi mitää ilmoittamatta ulkomaille lähes kahdeksi kuukaudeksi työn varjolla. Varsinkaan loppuaikana isäni ei vastannut ainoaankaan tekstiviestiin tai soittoon äidiltäni. Tiesimme siis kyllä missä mies oli, mutta varsinkin loppuaikan äitini oli todella ahdistunut. Tiedän, ettei äitini tahdo eroa, mutta eiköhän se tuossa tullut selväksi, että tämä liitto alkaa olla ohi. Äitini varmaankin pelkää jäävänsä yksin. Tai olevansa epännistunut.
Minä puolestani olen vasta viimevuosina tajunnut, että on olemassa isiä, jotka tekevät kotitöitä siinä missä äiditkin. Miehiä, jotka eivät jätä keittiötä kaatopaikan näköiseksi ja oleta, että vaimo siivoaa. Aviopareja ja perheitä jotka käyvät kaupassa yhdessä. Miehiä, jotka eivät syytä vaimoaan kun iskevät varpaansa pöydänjalkaan. Isiä, jotka eivät uhkaa lyödä lapsiaan.
Nyt kun olen kuullut äitini puhuvan ääneen mahdollisesta erosta olen samaan aikaan uskomattoman huojentunut, että uskomattoman huolissani äidistäni. Surkean isä-suhteen johdosta minusta on tullut todella läheinen äitini kanssa ja tunnustan olevani ylisuojelevainen häntä kohtaan. Samalla kun olen huojentunut, on mieleeni hiipinyt pelko siitä, että minun käytökseni on syynä vanhempieni huonontuneeseen suhteeseen. Olen tuskin puhunut isäni kanssa sitten syksyn. On helpompi käyttäytyä kuin en huomaisi hänen olevan huoneessa vaikka olenki jatkuvasti ahdistunut jos tiedän hänen olevan samassa talossa. Ennen sentään vain sama huone laukaisi jännittyneen tilan.
En tiedä mitä tehdä kaikilla tunteillani. Minä olen toivonut tätä eroa lapsesta saakka ja nyt kun se on mahdollisesti edessä olen sekaisin tunteistani. En tiedä itkenkö helpotuksesta vai pelosta. Ahdistaa ja huojentaa yhtaikaa. Mitä minä voin tehdä?
Muita vastaavaa kokeneita? Kokemuksia vanhempien erosta kun on itse jo aikuinen?
Olen vasta viime vuosien aikana tajunnut, miten sekaisin asiat ovat aina olleet meidän perheessä ja etenkin minulla. En muista olivatko asiat paremmin vanhempieni välillä silloin kun olin lapsi. Muistan lähinnä sen, että olin rasavilli kakara ja isäni herkkä lyömään. Teini-iästä muistan kovaääniset riidat itseni ja isäni välillä. Tuohon aikaan viimeistään aloin tajuta, että vihaan isääni ja rakastan äitiäni yli kaiken. Äitini on ujo ihminen ja haluaa välttää riitoja, joten hän sanoo erittäin harvoin mitään vastaan mihinkään. Isäni taas on niitä ihmisiä, jotka näkevät vikaa kaikissa muissa paitsi itsessään ja omista virheistäkin johtuvat erheet ovat aina jonkun muun syytä. Hyvin usein äitini. Ja minä hyökkäsin sanallisesti isääni vastaa lähes aina tällaisissa tilanteissa. Yhä, jos olen paikalla.
Viimeisen kahden vuoden aikana olen alkanut analysoida elämääni ja olen tajunnut, että niin kauan kuin muistan, isäni on mollannut ja väheksynyt äitiäni. Olen itku kurkussa kysynyt miksi hän haluaa asua tällaisen miehen kanssa. Viime syksynä isäni sitten karkasi mitää ilmoittamatta ulkomaille lähes kahdeksi kuukaudeksi työn varjolla. Varsinkaan loppuaikana isäni ei vastannut ainoaankaan tekstiviestiin tai soittoon äidiltäni. Tiesimme siis kyllä missä mies oli, mutta varsinkin loppuaikan äitini oli todella ahdistunut. Tiedän, ettei äitini tahdo eroa, mutta eiköhän se tuossa tullut selväksi, että tämä liitto alkaa olla ohi. Äitini varmaankin pelkää jäävänsä yksin. Tai olevansa epännistunut.
Minä puolestani olen vasta viimevuosina tajunnut, että on olemassa isiä, jotka tekevät kotitöitä siinä missä äiditkin. Miehiä, jotka eivät jätä keittiötä kaatopaikan näköiseksi ja oleta, että vaimo siivoaa. Aviopareja ja perheitä jotka käyvät kaupassa yhdessä. Miehiä, jotka eivät syytä vaimoaan kun iskevät varpaansa pöydänjalkaan. Isiä, jotka eivät uhkaa lyödä lapsiaan.
Nyt kun olen kuullut äitini puhuvan ääneen mahdollisesta erosta olen samaan aikaan uskomattoman huojentunut, että uskomattoman huolissani äidistäni. Surkean isä-suhteen johdosta minusta on tullut todella läheinen äitini kanssa ja tunnustan olevani ylisuojelevainen häntä kohtaan. Samalla kun olen huojentunut, on mieleeni hiipinyt pelko siitä, että minun käytökseni on syynä vanhempieni huonontuneeseen suhteeseen. Olen tuskin puhunut isäni kanssa sitten syksyn. On helpompi käyttäytyä kuin en huomaisi hänen olevan huoneessa vaikka olenki jatkuvasti ahdistunut jos tiedän hänen olevan samassa talossa. Ennen sentään vain sama huone laukaisi jännittyneen tilan.
En tiedä mitä tehdä kaikilla tunteillani. Minä olen toivonut tätä eroa lapsesta saakka ja nyt kun se on mahdollisesti edessä olen sekaisin tunteistani. En tiedä itkenkö helpotuksesta vai pelosta. Ahdistaa ja huojentaa yhtaikaa. Mitä minä voin tehdä?
Muita vastaavaa kokeneita? Kokemuksia vanhempien erosta kun on itse jo aikuinen?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mun vanhemmat erosi kun olin jo aikuinen. Kotona oli ollut jatkuvaa riitelyä niin kauan kuin muistan. Vanhemmat pysyivät yhdessä "lasten takia", mikä oli ihan perseestä mun mielestä. Olisivat vaan eronneet hyvissä ajoin, muistan miten inhottavaa oli kuunneella niiden riitoja, siitä kärsi koulunkäynti ja en viihtynyt kotona ollenkaan. Ajelehdin jos jonkinlaisissa kaveriporukoissakin.
Eron jälkeen isä ja äiti on olleet hyviä kavereita, ne soittelee päivittäin ja isä auttaa äitiä aina jos on jotain ongelmia ja äiti isää. Ne ei vaan pysty asumaan saman katon alla. Molemmilla on jo ollut uusia kumppaneitakin, ei ne mua ole haitanneet.
Ja mitä se meille lapsille kuuluu eroaako vanhemmat vai ei. Ne on itsenäisiä ihmisiä eikä ole lasten asia määräillä vanhempiaan. Ei se vanhemmuus katoa mihinkään, vaikkei ne asu samassa osoitteessa. Mun lapset suhtautuu asiaan ihan normaalisti, on vaarin koti ja mummin koti.
Turha sitä asiaa on itkeä ja murehtia, ei ne vanhemmat mihinkään katoa, pidä vaan yhteyttä molempiin tasapuolisesti. Pahinta on syyttely, itsesi tai vanhempien. Se aiheuttaa vaan pahaa mieltä.
Elämä nyt vaan on.
että, vanhempasi pitkittivät eroa vain ja pelkästään lasten takia??
Näin mulle kerrottiin, kun sanoin että olisitte eronneet aikasemmin. Mulla on nuorempia sisaruksia.
Melkoisen ajattelematon (syyllistävä) eroperustelu omalle lapselle "tarjoiltuna".
Eikä varmasti mitenkään harvinainen.
Ihmetyttää, että liittoaan/parisuhdettaan parannellakseen ja pitkittääkseenkö vanhempasi
laittoivat maailmaan enemmän kuin yhden lapsen.
Jaa-a, siihen on vaikeaa vastata. Mielestäni se oli rehellinen vastaus. En koe mitään syyllisyyttä asiasta, olinhan jo aikuinen kun asia tapahtui.
Kaikki ihmiset ei ole niin täydellisiä ja erehtymättömiä, kuten kysyjä itse lienee.
Mä en tuomitse vanhempiani, olen hyvissä väleissä molempien kanssa. Vai pitäiskö mun kantaa kaunaa nille????? Helpompaa antaa anteeksi ja keskittyä elämään omaa elämää.
Tuolla asenteella kun useammat menisivät, jäisivät ne menneisyyden haamut unholaan..
Hyvin olet hommasi hoitanut, keskity nyt vain omaan elämääsi ja tee siitä mahdollisimman hyvä!
Tsemppiä, katkeruudella ei voiteta mitään!
" Mitä minä voin tehdä?"
Katkaise kaikki yhteydenpito isääsi.
"" Mitä minä voin tehdä?"
Katkaise kaikki yhteydenpito isääsi"
Erittäin typerä neuvo. Nimim "wanhanaikainen" taitaa olla joku ahdasmielinen uskis.
Mullakin oli ihan paska isä, vittuili ja naljaili koko elämäni aikuisuuteen asti.
Äidin takia kävin kotona pelkästään. Vihasin ukkoa!
Sitten äidille tuli dementtia ja isä nöyrtyi viimein puhelimessa itkeen, kun tarvitsi apua.
Mietin asiaa ja avuksi menin pari kertaa viikossa.
Pari vuotta pärjäsivät kotimökissä, kun auttelin tarvittaessa, sitten siirtyivät yhdessä vanhainkotiin.
Nyt käyn siellä joka viikko, eikä ole isäukko enää naljaillut, todella mukava yrittää olla ja
kiitollinen.
Tyytyväinen olen, että vihani katosi, nyt näen vain kaksi harmaapäätä vaipoissaan, joiden muisti ei pelaa..
Oot hieno ihminen.
Kaikkea hyvää elämääsi!