En nyt varsinaista vastausta tähän etsi, mutta pakko jonnekkin purkaa!
Meidän perheessä ei ikinä keskusteltu mistään asioista taikka tunteista avoimesti, vasta pakon edessä jos silloinkaan. Pienenä mulla oli semmonen olo että se on jotenkin kamalaa puhua tunteista taikka näyttää kiintymystä. No kuitenkin 18 vuoden iässä itkuisen riidan päätteeksi kerroin heille olevani lesbo ja vastaukseksi sain että kerro jotain uutta. Siinä tilanteessa se ehkä oli hyvä, sai vanhemmille kaapista ulos tulemisen nopeasti pois alta ja pääsisin elämään vapaammin. Ensin ajattelin että se ei ole niille ihmeellinen asia, mutta nykyään se tuntuu kuin he olisivat välinpitämättömiä asiasta, kuin se "olen lesbo" olisi mennyt kuuroille korville. Mulla on paljon hetero-mies kavereita ja hyvänpäivän-tuttuja ja jokaikisestä he kysyy et onks se sun poikaystävä. Ärsyttävää! Miksei kysy naispuolisista kavereista samaa?? Niitä on enemmän ja paljon lähempiä ystäviä. Ja kaikissa sukulaisjutuissa tuntuu kuin äidin paha silmä kyttää mitä vastaan kun joku kumminkaiman sukulainen kysyy et mihin oon mieheni jättänyt taikka esittelee naapurin ernoa että tuo olisi sopiva mulle.
Haluaisin että vanhempani voisi rehellisesti sanoa että mitä mieltä he oikeesti on mun seksuaalisesta suuntatumisesta! Haluaisin että ne raivois siitä jos ne haluu. Ymmärrän sen että voi olla homofobinen, varsinkin ennakkoluuloisessa Suomessa, fobiat pystyy parantamaan jos yrittää. Ihmiset pelkäävät sitä mikä on erilaista ja mitä ei tunne. Mutta välinpitämättömyyttä en ymmärrä, ainakaan omilta vanhemmiltani, tuntuu kuin olisin niille arvoton kun eivät edes välitä! Olen yrittänyt toistuvasti ottaa asiaa esille mutta en saa takaisin muuta kuin hiljaisuutta ja olankohautuksia. Turhauttavaa!!!!
Meidän perheessä ei ikinä keskusteltu mistään asioista taikka tunteista avoimesti, vasta pakon edessä jos silloinkaan. Pienenä mulla oli semmonen olo että se on jotenkin kamalaa puhua tunteista taikka näyttää kiintymystä. No kuitenkin 18 vuoden iässä itkuisen riidan päätteeksi kerroin heille olevani lesbo ja vastaukseksi sain että kerro jotain uutta. Siinä tilanteessa se ehkä oli hyvä, sai vanhemmille kaapista ulos tulemisen nopeasti pois alta ja pääsisin elämään vapaammin. Ensin ajattelin että se ei ole niille ihmeellinen asia, mutta nykyään se tuntuu kuin he olisivat välinpitämättömiä asiasta, kuin se "olen lesbo" olisi mennyt kuuroille korville. Mulla on paljon hetero-mies kavereita ja hyvänpäivän-tuttuja ja jokaikisestä he kysyy et onks se sun poikaystävä. Ärsyttävää! Miksei kysy naispuolisista kavereista samaa?? Niitä on enemmän ja paljon lähempiä ystäviä. Ja kaikissa sukulaisjutuissa tuntuu kuin äidin paha silmä kyttää mitä vastaan kun joku kumminkaiman sukulainen kysyy et mihin oon mieheni jättänyt taikka esittelee naapurin ernoa että tuo olisi sopiva mulle.
Haluaisin että vanhempani voisi rehellisesti sanoa että mitä mieltä he oikeesti on mun seksuaalisesta suuntatumisesta! Haluaisin että ne raivois siitä jos ne haluu. Ymmärrän sen että voi olla homofobinen, varsinkin ennakkoluuloisessa Suomessa, fobiat pystyy parantamaan jos yrittää. Ihmiset pelkäävät sitä mikä on erilaista ja mitä ei tunne. Mutta välinpitämättömyyttä en ymmärrä, ainakaan omilta vanhemmiltani, tuntuu kuin olisin niille arvoton kun eivät edes välitä! Olen yrittänyt toistuvasti ottaa asiaa esille mutta en saa takaisin muuta kuin hiljaisuutta ja olankohautuksia. Turhauttavaa!!!!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Suuntautumisesi oli varmasti järkytys vanhemmillesi. Vaikenemalla he ikään kuin, poistavat epämielyttävän asian mielestään. Olettavat ehkä kuulleensa väärin. Eniten he miettivät sitä, mitä muut ihmiset, sukulaiset ja naapurit ajattelevat tilanteesta. Asian ääneen lausuminen on heistä ehkä vaikeaa.
Minun tyttäreni on myös lesbo. Aluksi asian tultua ilmi. Se otti melkoisesti aikaa, oppia elämään tämän uuden asian kanssa. Mutta nämä seksuaaliset suuntautumiset eivät ole valintakysymyksiä. Ja tyttöni on minulle yhtä rakas, kuin toisetkin lapseni.
Älä pakoita vanhempiasi puhumaan asiasta ja kysele heidän mielipidettään tähän asiaan. Kyllä he oppivat elämään tämän sinun suuntautumisesi kanssa, ajan oloon. Jos oppivat.
Olisikin ollut järkytys. Antoivat mulle ymmärtää että ovat aina tienneet. Ja siitä ei ikinä puhuttu sen "möläytyksen" jälkeen. Ainoan kerran olen kuullut maininnan asiasta kummitätini suusta. Mutta muuten ei minkään näköistä keskustelua. No eipä pahemmin olla puhuttu mistään muustakaan tärkeästä, vaan pinnallista jutustelua. No nyt tuosta möläytyksestä on jo kohta 5 vuotta, asun omillani mutta sillon tällön käyn moikkaamassa vanhempiani kotikaupungissa ja säännöllisesti pidetään yhteyttäkin. Pelkään vain että välimme kylmenevät ja kohta ei pidetä minkään näköistä yhteyttä jos asiaa ei tuoda esiin jollain tapaa, tai että he eivät ole rehellisiä mule. En haluaisi niin käyvän mutta se on väistämätöntä jos näin jatkuu, en halua viettää koko elämääni kalastellen hyväksyntää vanhemmiltani, jota ei ikinä tule, taikka jättää pitkäaikaista tyttöystävää sukutapahtumista pois. Isäni on kyllä kertonut jyrkän kantansa homoadoptioon, homoliitoihin ja muuhun mediassa pyörineeseen, mutta ei ikinä oman tyttärensä suuntautumiseen. Tuskin edes tajusi että puhui tyttärensä tulevaisuudesta kun niin jyrkästi tuomitsi kaiken "epänormaalin".
No, isäsi on kantansa *ilmoittanut*. Vaikkakin kiertoteitse. Hän nähtävästi ajattelee edelleen. Että seksuaalinen suuntautumisesi on sinun VALINTA. Ja, että muutat kantaasi, kun murjottaa tarpeeksi kauan.
Vaikeita asioita. Jatka elämääsi. Ja suvun mielenrauhan takia, älä tuputa arkaa asiaa heille. Väkisin et saavuta heidän hyväksyntää. Sukujuhlat voi aina jättää väliin, ei maailma niihin kaadu. Ole sinä aikuisempi asiasi kanssa, kuin vanhempasi.
Ei tarvikaan ja tuskin menenkään ellei niihin varta vasten kutsuta minua ja tyttöystävääni, esim veljeni taikka serkkujeni häihin tms. En halua mennä toisten häihin herättämään huomiota tai närää vanhoillisissa vanhuksissa, koska ne eivät ole minun juhlat, joten kysyn aina kutsun saadessani että voinko tuoda tyttöystäväni, jos voin niin menen, jos en niin en mene. Ei minua kiinnosta olla se yksinäinen joka sukujuhlissa jolle väkisin etsitään miestä. Raivostuttavaa. Mutta se satuttaa nyt ja todennäköisesti aina ettei omat vanhemmat olleet tukena ja puolusta minua, taikka olleet ylpeitä minusta. Onneksi maailma menee eteenpäin hitaasti mutta varmasti, ja jo ehkä silloin kun omat lapseni ovat ikäisiäni, niin tämmöisistä ihmisoikeus asioista ei tarvitse edes puhua, koska se on arkipäivää.
Kuulostan katkeralta, mutta niin tunnen tällä hetkellä. Kuitenkin rakastan vanhempiani, minulla on ollu kaikin puolin hyvä lapsuus ja turvallinen koti. Mutta tämä asia on liian iso pala minulle.
"Ihmisoikeusasiat eivät ole mielipiteitä"