Haluan vain purkaa sanoja ja tunteita jonnekkin ja tämä on aika turvallinen paikka siihen. Toivon, että joku viitsisi vastata jotakin tai lohduttaa :D
Olin jo kauan pitänyt tätä yhtä ihmistä kaverinani. Silloin tällöin hän haukkui minua ja muutenkin "vittuili" minulle, mutta pidin sitä normaalina asiana. En tiennyt, että maailmassa olisi parempiakin vaihtoehtoja ja parempiakin ihmisiä. Suurin syy, miksi tämä kaveri roikkui minun kanssani ja minä hänen kanssaan oli se, että hän oli aluksi vähän kuin "kaverini kaveri" eli sellainen, joka aina oli mukana kaikkialla muiden kaverieni kanssa. Jep, eipähän me oikein mitään koskaan puhuttu syvempiä eikä tehty mitään erityistä muutenkaan. En koskaan edes tuntenut hänen kanssaan oloani turvalliseksi, koska hän ei hyväksynyt oikeastaan minua. Sitten tämä kaveri vielä jäi roikkumaan kiinni minuun ja sitten kohta minulla ei ollutkaan enää montaa muuta kaveria, koska he kaikki lähtivät peruskoulun jälkeen ties minne. Ihan hyvä. En edes pitänyt heistä enää. He kaikki tuntuivat muuttuvan ihan hirveästi yhä enemmän näihin tiettyihin "lokeroihin" eli esim. nörtteihin, mopopoikiin, jne. Nyt kun mietin menneisyyttä, ajattelen, miksi edes koskaan hengasin näiden ihmisten kanssa. Noh, eihän koulussa ollut mitään parempiakaan vaihtoehtoja ja piti olla joitain ihmisiä turvana.
Nyt kun muistelen ylä-aste aikoja, niin ei voi muuta kuin hajota. Olen oikeastaan kiitollinen siitä, että olen vihdoin päässyt suurimmaksi osaksi menneisyyden "kavereista" eroon. On minulla sentään vielä muutama kaveri, mutta ei heidänkään kanssa voi puhua koskaan mistään syvällisistä asioista. Heillä on omat harrastuksensa, joista voi puhua, eivätkä he edes uskalla puhua mistään muusta...
Ylä-aste oli yhtä helvettiä. Minä tunsin itseni ulkopuoliseksi kaikkialla. Minä en edes halunnut kuulua heidän leikkeihinsä. Olen jo liiankin hyvin oppinut, millaisia opiskelijat ovat. Sama kaava toistuu jatkuvasti, kaikkialla. Ihmiset puhuu harrastuksistaan, esim. mopoista, tai kuinka he vetivät taas perskännit ja haukkuvat toisiansa "leikillä" ja kertovat härskejä läppiä. Ihan sairasta touhua, eikä sitä voi päästä pakoon, sillä kouluhan on pakollinen.
Olin jo pitkään ollut rakastunut erääseen tyttöön koulussa ja luulin, että meillä synkkas ja oli paljon yhteistä. Mutta tämä eräs vanha kaverinikin ilmoitti vain minulle mesessä, kuinka hänkin oli rakastunut samaan tyttöön. Kyllä siitä alkoikin sitten leikki. Ja ettei juoni menisi turhan tylsäksi, leikkiin liittyi myös lisää väkeä! Ties kuinka monta ihmistä oli tämän ihmisen perässä! Noh, tämä ihminen ei oikeastaan välittänyt, ketä hänen ympärillä oli, kunhan sai vähän huomioo joltakin. Noh, minä sitten vetäydyin tästä leikistä ja masennuin. Muutaman kerran hän yritti vielä tulla puhumaan jotakin, mutta minä olin kuin häntä ei olisi ollutkaan. En enää tietänyt, rakastinko tätä tyttöö vai ei. Tarvitsin aikaa.
Aika ei tainnutkaan olla tuttu käsite tälle henkilölle. Jo vähän ajan päästä hän ei ollut moksiskaan minusta, olin kuin kummitus ja hän nautti toisten ihmisten antamasta huomiosta. Se oli niin väärin. Luulin olevani jotain erityistä hänelle, mutta hänhän käyttäytyi aivan samalla tavalla kaikkien kanssa ja taisi jopa olla kiinnostuneempi toisista kuin minusta koskaan. Ysiluokka meni itkien ja olin aina hiljaa. Minun sielussani on pieni toivon kipinä, jos kumminkin hän välittäsi minusta vielä. Jospa kumminkin hän tulisi luokseni, niinkuin kauan sitten, katsoisi minua silmiin kiinnostuneen näköisenä ja haluaisi nähdä minut. Toivoin sitä niin paljon, mutta joka kerta petyin. Hän ei välittänyt enää pätkääkään minusta. Toivion, että hän sentään olisi hakenut minut tanssiin. Päinvastoin. Hän kuherteli toisten kanssa. Minä katselin sivusta. Nytkin kyyneleet tulevat silmiin. Tanssiaiset olivat ehkä koko elämäni kivuliain kokemus. Niin kauan olin unelmoinut tanssivani hänen kanssaan ja niin paljon olin suunnitellut tanssiais -päivää pääni sisällä. Mutta mitään ei tapahtunut. Ei mitään. Kukaan muu ei sitä tiedä, mitä minun sisälläni on ja että olen itkenyt sitä päivää monta kertaa sängylläni.
Luulen, että valoa on edessä, vaikka tänäkin päivänä yhä sattuu. He eivät näe, kuinka he potkivat sydäntäni. Minun "kaverini", jolla on edelleen vahva riippuvuus tästä henkilöstä ja on aina hänessä kiinni, kuvottaa minua niin paljon. En haluaisi nähdä häntä. Ensimmäinen asia joka häntä katsoessa tulee mieleen on likainen koira joka on jalassa kiinni yrittäen tyydyttää itseään ja jota et saa irti vaikka kuinka ravistaisit. Joskus nauran heille salaa, joskus itken menetystäni, joskus hämmästelen, kuinka koskaan olenkaan ollut niin typerä addikti. Mutta minä opin. He eivät tiedä sitä, mutta minä paranen ja kasvan. Unelmoin siitä päivästä, kun voin mennä kouluun hymyssä suin ja olla moksiskaan heidän peleistään. Ah, se olisi niin loistavaa!
Tätä on jatkunut jo 1,5 vuotta. Miksi kaverieni pitää olla niin sokeita addikteja? Miksei kukaan opi?
Kiitos jos luit koko roskan.
Olin jo kauan pitänyt tätä yhtä ihmistä kaverinani. Silloin tällöin hän haukkui minua ja muutenkin "vittuili" minulle, mutta pidin sitä normaalina asiana. En tiennyt, että maailmassa olisi parempiakin vaihtoehtoja ja parempiakin ihmisiä. Suurin syy, miksi tämä kaveri roikkui minun kanssani ja minä hänen kanssaan oli se, että hän oli aluksi vähän kuin "kaverini kaveri" eli sellainen, joka aina oli mukana kaikkialla muiden kaverieni kanssa. Jep, eipähän me oikein mitään koskaan puhuttu syvempiä eikä tehty mitään erityistä muutenkaan. En koskaan edes tuntenut hänen kanssaan oloani turvalliseksi, koska hän ei hyväksynyt oikeastaan minua. Sitten tämä kaveri vielä jäi roikkumaan kiinni minuun ja sitten kohta minulla ei ollutkaan enää montaa muuta kaveria, koska he kaikki lähtivät peruskoulun jälkeen ties minne. Ihan hyvä. En edes pitänyt heistä enää. He kaikki tuntuivat muuttuvan ihan hirveästi yhä enemmän näihin tiettyihin "lokeroihin" eli esim. nörtteihin, mopopoikiin, jne. Nyt kun mietin menneisyyttä, ajattelen, miksi edes koskaan hengasin näiden ihmisten kanssa. Noh, eihän koulussa ollut mitään parempiakaan vaihtoehtoja ja piti olla joitain ihmisiä turvana.
Nyt kun muistelen ylä-aste aikoja, niin ei voi muuta kuin hajota. Olen oikeastaan kiitollinen siitä, että olen vihdoin päässyt suurimmaksi osaksi menneisyyden "kavereista" eroon. On minulla sentään vielä muutama kaveri, mutta ei heidänkään kanssa voi puhua koskaan mistään syvällisistä asioista. Heillä on omat harrastuksensa, joista voi puhua, eivätkä he edes uskalla puhua mistään muusta...
Ylä-aste oli yhtä helvettiä. Minä tunsin itseni ulkopuoliseksi kaikkialla. Minä en edes halunnut kuulua heidän leikkeihinsä. Olen jo liiankin hyvin oppinut, millaisia opiskelijat ovat. Sama kaava toistuu jatkuvasti, kaikkialla. Ihmiset puhuu harrastuksistaan, esim. mopoista, tai kuinka he vetivät taas perskännit ja haukkuvat toisiansa "leikillä" ja kertovat härskejä läppiä. Ihan sairasta touhua, eikä sitä voi päästä pakoon, sillä kouluhan on pakollinen.
Olin jo pitkään ollut rakastunut erääseen tyttöön koulussa ja luulin, että meillä synkkas ja oli paljon yhteistä. Mutta tämä eräs vanha kaverinikin ilmoitti vain minulle mesessä, kuinka hänkin oli rakastunut samaan tyttöön. Kyllä siitä alkoikin sitten leikki. Ja ettei juoni menisi turhan tylsäksi, leikkiin liittyi myös lisää väkeä! Ties kuinka monta ihmistä oli tämän ihmisen perässä! Noh, tämä ihminen ei oikeastaan välittänyt, ketä hänen ympärillä oli, kunhan sai vähän huomioo joltakin. Noh, minä sitten vetäydyin tästä leikistä ja masennuin. Muutaman kerran hän yritti vielä tulla puhumaan jotakin, mutta minä olin kuin häntä ei olisi ollutkaan. En enää tietänyt, rakastinko tätä tyttöö vai ei. Tarvitsin aikaa.
Aika ei tainnutkaan olla tuttu käsite tälle henkilölle. Jo vähän ajan päästä hän ei ollut moksiskaan minusta, olin kuin kummitus ja hän nautti toisten ihmisten antamasta huomiosta. Se oli niin väärin. Luulin olevani jotain erityistä hänelle, mutta hänhän käyttäytyi aivan samalla tavalla kaikkien kanssa ja taisi jopa olla kiinnostuneempi toisista kuin minusta koskaan. Ysiluokka meni itkien ja olin aina hiljaa. Minun sielussani on pieni toivon kipinä, jos kumminkin hän välittäsi minusta vielä. Jospa kumminkin hän tulisi luokseni, niinkuin kauan sitten, katsoisi minua silmiin kiinnostuneen näköisenä ja haluaisi nähdä minut. Toivoin sitä niin paljon, mutta joka kerta petyin. Hän ei välittänyt enää pätkääkään minusta. Toivion, että hän sentään olisi hakenut minut tanssiin. Päinvastoin. Hän kuherteli toisten kanssa. Minä katselin sivusta. Nytkin kyyneleet tulevat silmiin. Tanssiaiset olivat ehkä koko elämäni kivuliain kokemus. Niin kauan olin unelmoinut tanssivani hänen kanssaan ja niin paljon olin suunnitellut tanssiais -päivää pääni sisällä. Mutta mitään ei tapahtunut. Ei mitään. Kukaan muu ei sitä tiedä, mitä minun sisälläni on ja että olen itkenyt sitä päivää monta kertaa sängylläni.
Luulen, että valoa on edessä, vaikka tänäkin päivänä yhä sattuu. He eivät näe, kuinka he potkivat sydäntäni. Minun "kaverini", jolla on edelleen vahva riippuvuus tästä henkilöstä ja on aina hänessä kiinni, kuvottaa minua niin paljon. En haluaisi nähdä häntä. Ensimmäinen asia joka häntä katsoessa tulee mieleen on likainen koira joka on jalassa kiinni yrittäen tyydyttää itseään ja jota et saa irti vaikka kuinka ravistaisit. Joskus nauran heille salaa, joskus itken menetystäni, joskus hämmästelen, kuinka koskaan olenkaan ollut niin typerä addikti. Mutta minä opin. He eivät tiedä sitä, mutta minä paranen ja kasvan. Unelmoin siitä päivästä, kun voin mennä kouluun hymyssä suin ja olla moksiskaan heidän peleistään. Ah, se olisi niin loistavaa!
Tätä on jatkunut jo 1,5 vuotta. Miksi kaverieni pitää olla niin sokeita addikteja? Miksei kukaan opi?
Kiitos jos luit koko roskan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
No vittu nyyh...
Ps. Antti Tuisku on ihan paskaa
Toiset oppivat elämästä paremmin ja lyhyemmässä ajassa ja joillakin tämä kasvu kestää läpi elämän.
älä välitä ,oli kuin olisin omaa elämääni lukenut ,ainoa joka mulle antoi rauhan ja vapauden on elävä usko se vaikuttaa ettei kompastu niihin ,yksipuolisia ihastumisia tulee mutta ne voi unohtaa ja ajatella jonakin päivänä on paremmin kevään odotusta sinulle
tuli vain mieleen, kun kerroit, että salaa toivoit, että tyttö olisi vielä nähnyt sinut ja lähestynyt jollain tavalla. Olisiko sinun pitänyt jotenkin kertoa tytölle mitä mielessäsi liikkui? Ehkä tyttökin kaipasi sinua, mutta peitti sen hääräämällä kaveriesi kanssa? Jos kertoo omat tunteensa, on ainakin tehnyt selväksi mitä odottaa, on siis tehnyt oman osuutensa. Ei tarvitse syytellä itseään jälkikäteen. Jos toisella on mielessä muuta, voi päästää tämän ajatuksistaan, kun tietää. Suora puhuminen usein auttaa. Voit sentään oppia jotain asiasta jälkeenpäin. Vielä kohtaat jonkun, joka vastaa tunteisiisi, olet elämäsi alussa. Koeta pitää itsestäsi huolta, älä masennu. Kuten sanoit, olet oppinut, ja valoa on jo näkyvissä.