En enää tiedä mitä mieheni kanssa tehdä. Suhteemme on suht tuore (1v), mutta olen jo siinä pisteessä että en enää tiedä tuleeko tästä mitään. Emme koskaan puhu tulevasta, hän ei sanallisesti osoita tunteitaan. Tämä suhde ei vain tipu siihen kategoriaan mihin parisuhteen olen tottunut kuuluvan. Meillä on paljon yhteistä ja sen vuoksi edellytykset upealle kumppanuudelle ovat hyvät. Olen vain huomannut että tarvitsen suhteelta enemmän tunteita, sitä että osoitetaan rakkautta ja kerrotaan se ääneen, yllätetään toinen jollakin romanttisella eleellä. Olen vienyt suhteen umpikujaan koska olen jatkuvasti huolissani tunteiden näkymättömyydestä, tämä varmasti vain pahentaa mutta kun ahdistaa niin paljon. Olen päivittäin ahdistunut ja haluaisin sanoa, että en jaksa. Mutta kun rakastan häntä. Olen myös maininnut mitä tarvitsen ja puhunut ettei näin voi jatkua. Hän ei ole tehnyt mitään. Tässsä on varmasti kyse itsestäni, minä vain tarvitsen toisenlaista huomioimista mitä hän ei näemmä osaa antaa. Ei se voi mennä niiin että minun pitää pyytämällä pyytää että hän ottaisi huomioon. Pelkään että olemme vain ystävät joilla on paljon yhteistä ja hyvää seksiä. Sitäkö se suhde on? sellaista se ehkä on joskus vuosien päästä, mutta että jo nyt.
en saa tunteilleni vastakaikua
suhdesopassa...
173478
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kysyisin vielä, että voinko sanoa hänelle että tätä minä tarvitsen voidakseni hyvin ja jos et sitä pysty antamaan niin emme voi olla yhdessä. Hän ei enää suostu kuulemaan mitään sanomista suhteestamme ja sen tasosta vaan menee aivan hiljaiseksi ja tapittaa seinää. Hän ei kestä puhua asiasta.
(epäilen että olen oikeassa eikä hän halua myöntää asioita TAI hän ei kykene jostain syystä) Mutta hitto kun ongelmasta ei ole koskaan pystytty puhumaan ja käsittelemään sitä läpi. Luulisi että jos olisin hänelle arvokas hän haluaisi tehdä jotakin suhteemme eteen? Itse olen yrittänyt ja yrittänyt muuttua ja ei auta..
Puhu, sano, vaadi vastaus. Jos perusominaisuudet ovat noin erilaiset; toinen haluaa puhua ja tunteilla ja toinen ei osoite edes tunteitaan..mahdoton yhtälö!
Yksi vuosi jo näyttää suunnan ja teillä se taitaa olla eri kummallekin...
Olen elänyt tuollaisen miehen kanssa ihan liian kauan; onneksi edes sitten tajusin lähteä ja löytää sielunkumppanin!
Kyllä kumppanin kanssa on asioista kyettävä puhumaan, vaikka hänellä olisi joku kehitysvamma tai trauma. Yleensä riitaa tulee siitä kun ollaan eri mieltä, mutta jos toinen vain asioista keskustellessa rupeaa tuijottamaan seinään apaattisena...siinä ei ongelmat ratkea koskaan.
että tunnistat ahdistuksen tunteen moni ei...
puhukaa,
Itse eroamassa lähes kahdeksan vuoden jälkeen. Alkuun mies jonkin verran ilmaisi tunteitaan sanoin, suunnittelimme tulevaisuutta jne. Nyt kun mietin, niin muutamaan vuoteen ei sellaista ole ollut. Häntä ei ole saanut kertomaan miltä tuntuu ja mitä hän ajattelee, ei sitten millään. Tulos on tässä: lopulta myönsi, ettei enää aikoihin ole edes halunnut olla kanssani.
Eli tämän valossa sanoisin, ettei tulevaisuutenne vaikuta lupaavalta. Mutta enhän voi tietää tilannettanne, syyt miehen puhumettomuuteen voivat olla ihan muut.
Itse en aio enää koskaan elää suhteessa, jossa asioista ei voida puhua suoraan ja ajoissa.
Ihan kuin olisin itse kirjoittanut ensimmäisen viestin, tilanne on ihan sama, prikulleen. Kyllä mä oon tulossa siihen lopputulokseen, että valinta on väärä. Ei toista voi muuttaa, pitää ajatella itseään. Jos toinen ei puhu olipa syy mikä tahansa, ei se siitä muutu, ei vastauksia saa pakottamalla. Jos välittää ja haluaa olla toisen kanssa on valmis muuttumaan tai ainakin yrittämään sitä. Vastakaikua on saatava ja saa jos tunne on molemminpuolinen. Oletko ajatellut sitä miksi et halua jatkaa matkaa? mä oon pohtinut sitä jo hyvän aikaa ja löysin aika monta vastausta, kannattaa suunnata ajatus nyt itseen ja lähteä sitä kautta tekemään muutoksia. Ja sit kun teilläkin on jo vuosi kulunut eikä tilanne oo muuttunu niin kyllä sanoisin että siihen tilanteeseen jotenkin turtuu ja tottuukin kunnes se halipula ja vastavuoroisuuden kaipuu aina nostaa päätään. Ei meidän kannata jäädä surkuttelemaan ja roikkumaan, päätöksiä vaan kehiin ja uutta matoa koukkuun! Ei tämmöseen tilanteeseen kannata jäädä ja ahdistua siitä. Lue läheisriippuvuudesta, löydätkö sieltä jotain vastauksia, minä ainakin löysin. Tsemppiä sulle ja tsemppiä mulle! Elämän pitää olla iloista ja siihen on kaikki mahdollisuudet :)
minä tapasin ja en sitä aluksi huomannut, meni muutama kuukausi, kunnes kaikki paljastui. Vain alkoholi oli ykkönen ja minä kakkonen,siis jonkilainen huoltaja ja ymmärtäjä.Tajusin muuttaa pois samasta asunnosta ja en ole vastuussa enää aikuisesta ihmisestä,vaikka jois itsensä rappiolle.
Uskoinkin, että moni muukin kamppailee samanlaisten ongemien kanssa. Minä aion vielä yrittää. Mieheni osoittaa minua kohtaan tunteita läheisyydellä tällä hetkellä, mutta jos se päättyy en harkitse enää eroa. Tiedätkö kun parisuhteessa on aina kaksi. Meidän suhteessa olen varmasti ollut syyllisenä ajamassa miestä "hiljaiseksi tunteista". Olen hätääntynyt asiasta ja jankannut hyvin usein. Uskon työntäneeni miehen ikään kuin pois. Alussa hän oli pari kuukautta hieman tunteekkaampi, mutta tiettyjen vaikeuksien ja meidän toisillemme aiheuttaman "noidankehän" kautta tämä on varmasti paisunut. TUnnistan itsessäni läheisriippuvuuden jossain määrin. Miten itse määrittelet sen itselläsi? olisi mielenkiintoista kuulla :) Itsellä muuten "oireet" tuntuvat tutuilta, mutta en ole miehen ohjailtavissa. Pikemminkin olen liian itsepäinen. Toki yritän suhteen eteen enemmän kuin hän, mutta ne eivät ole sellaisia uhrauksia mitä riippuvuuskirjallisuudessa usein kerrotaan. Mutta yksinjääminen on suuri pelko. Ehkä suurempi on se pettymys: tämäkään mies ei ollutkaan elämäni mies. Pitää todellakin keskittyä itseensä, sitä yritän. Miten olet lähtenyt uudelle polulle kohti ehjempää minää? Terapialla vai hyvän itsehoitokirjallisuuden avulla?
toivottavasti en tungetellut kun kyselin, jotenkin se on aina suuri voima kun keskustelee asiasta henkilön kanssa jolle se on tuttu. Miehen tunteettomuus on varmasti kulttuurissamme laaja "sairaus". Syitä en lähde tässä pohtimaan, mutta lapsuudestahan nämä kaikki kumpuavat/sosiaalistumisesta tähän maailmaan. Hitto, mutta kyllä ne tunteet olisi saatava jotenkin ulos joskus. Katselen nyt vanhaa kärsivää isääni, joka ei ole tunteita pahemmin näyttänyt koskaan. Kun elämään tulee suuri kriisi tällaiset asiat yleensä sitten ikään kuin tulvivat yli.
Olet varmasti tehnyt oikean päätöksen erosta. Tsemppiä
...valitsemallesi tielle, juuri näin minäkin tähän asti olen ajatelleut, että en eroa, sinnittelen ja kiinnitän huomiota itseeni, mitä teen ja miten ja miten se kaikki vaikuttaa toiseen ja meihin yhdessä? Kunnes tuli se risteys jossa oli pakko valita tie, minunko hyvinvointi vai hänen? Ja oli kuule helppo sitten tehdä päätös kun mies jäikiinni ties monennenko kerran nettiprofiileistaan, joita tuntuu olevan vähän joka saitilla, esiintyy siellä sinkkuna ja etsii seurustelua jne. Silloin minä tajusin, että tähän en suostu en vaikka mies aina kärähtäessään vähätteli niitä profiilejaan ja ettei oikeasti etsikään mitään. No huhheijaa, siitä alkoi oma itsenäinen elämä ja päivääkään en ole katunut sitä päätöstä.
Sitten kävin läpi kaikki miessuhteeni ja tajusin että repsahdan aina samaan, kaikki ovat samantyyppisiä ja jostain syystä se on vaan niin helppo valita se "tuttu" ja turvallinen tyyppi ( no ei niitä niin kamalan montaa ole). Ei yksinjäämisessä ole mitään pelättävää, se on hyvää itsenäistymisen ja puhdistautumisen aikaa, voi käydä läpi asiat ja jatkaa sitten matkaa entistä ehompana kohti uutta. Se kirpasee mutta kunhan kevättuulet alkaa puhaltaa niin koko maailma on avoin uusille tuulille. Siispä niitä kohti :) Onne sulle omasta päätöksestäsi ja voimia, niitä tarvitaan :)
30 vuotta aviossa ja toinen petti melkein alussa jo, uskoin muutoksee, mutta ahdisti koko ajan.Kun lapset lähti maailmalle, lähdin itsekkin ja jätin miehen.
Miehellä oli eromme ainan menneillään salainen suhde jota oli kestänyt jo vuosia, ajattelin omaa terveyttäni sillä jos olisin jäänyt olisin kyllä masentunut.
Ei ollu ero helppo, mutta kyllä tämä itsenäinen elämä on paremoi kun olla pettävän puolison kanssa, hän petti useita kertoja.
Mihin seepra raidoistaan pääsee, ja muutin pois siitä elämästä, joka ei ollut minulle sopiva.
Turhaa ruikutat koska kaikki on hyvin. Ilmeisesti kaikki on aivan liiankin hyvin koska mieleesi tulee ruikuttaa noin tyhjästä ja turhasta asiasta. Jos mies on sinun kanssa hän rakastaa sinua, ja kaikki miehet eivät vain hoe sitä joka päivä. Jos halut loputtomia rakkaudentunnustuksia mene Gambiaan tai Kreikkaan ja hanki lomaromanssi, siellä kaikki kyllä hokee rakastavansa sinua monella kielellä vaikka totuus on ihan jotain muuta.
Valittamalla ja vaatimalla mieheltä jotain mihin hän ei ole tottunut tuntuu miehestä syyttämiseltä ja haukkumiselta joten sillä saat aikaan vain sen että hän oikeasti kyllästyy sinuun.
Pidä suusi kiinni, hillitse itsesi, käytä järkeäsi, hallitse tunteesi kuten normaali aikuinen ihminen ja ole tyytyväinen kun asiasi näyttävät olevan varsin hyvin.
Oma juttusi olisi henkisesti keskenkasvuista vaahtoamista. Kaikki ei voi millään olla hyvin jos toinen menee keskustelun aloittamisesta niin lukkoon että rupeaa tuijottamaan flegmaattisena seinään osaamatta sanoa koskaan yhtään mitään.
Yleisesti peräkammarinkin 40 poika osaa kyllä tarvittaessa sanoa naiselle että hän rakastaa naista tai yrittää ainakin ostaa naiselle joskus jotain romanttista. Kysymyksessä ei ollut että nainen vaatisi miestä joka päivä julistamaan rakkauttaa, vaan siitä että äijä koomaa pitkin seiniä kun nainen yrittää epätöivoisesti saada edes yhden kömpelön rakkaudentunnustuksen vuodessa.
Kuulostaa normaalilta parisuhteelta... "Pelkään että olemme vain ystävät joilla on paljon yhteistä ja hyvää seksiä", eli tuo pelko on vain sinun korviesi välissä. Mitä muuta suhde voisi olla? Odotatko ikuista palavaa ja intohimoista rakkautta? Jos odotat niin petyt, sellaista et koskaan tule saamaan. Pitkässä suhteessa ihastumiset ja rakastumiset menevät kausissa ja aalloissa, aina ei olla niin kovin ihastuneita, usein suhteessa tai avioliitossa vain siedetään toista, mutta teillä on paljon vahvan pitkäkestoisen hyvän parisuhteen perusasioita kunnossa, eli olette ystäviä joilla on paljon yhteistä, ja hyvää seksiä. Varsin hyvä suhde, näyttäisit kehittävän ongelmia tyhjästä, ja jos tuollaisesta suhteesta haluat erota et ole parisuhteeseen sopivaa tyyppiä lainkaan.
Meillä suhde kestänyt pari vuotta, eli suht tuore tämäkin. Yhteisessä asunnossa olemme asuneet vuoden verran. Olen alusta asti miettinyt pienessä päässäni miksi mies ei osoita tunteitaan, ja jos osoittaa niin humalassa ja silloinkaan hän ei ole koskaan yhdelläkään sanalla sanonut että välittää minusta.
En oleta että minua odottaisi kukkapuska kotiin tullessa, saati yhtään mitään romantiikkaa. Minulle riittäisi pelkkä sana, välitän tmv, tai edes sen näyttäminen edes joskus. Emme puhu juuri mistään. Emme vietä aikaa yhdessä juuri mitenkään. Arki on arki, tiedän. Mutta tätä arkea tai parisuhdetta ei kyllä suhteeksi voi kutsua.
Olen moneen kertaan ottanut puheeksi tilanteemme ja sen miten pitäisi tsempata jotta suhde toimii. Mies on luvannut yrittää; mitään ei ole tapahtunut. Turhat lupaukset alkaa kuulostamaan jo valheilta. Ja koko aika hukatulta ajalta. Joka toinen päivä mietin välittääkö hän, olenko hänelle pelkkä kulujen jakaja. Ja joka toinen päivä ajattelen että kohta kaikki muuttuu paremmaksi, ja olen joskus jopa pohdin että paisutan vain omassa päässäni tilannetta.
Tuntuu että satutan vain enemmän ja enemmän itseäni jos jään odottamaan että mies joku päivä ymmärtää mitä parisuhde vaatii. Rakastan koko sydämestäni tätä miestä ja irrottaminen ei tunnu oikealta. En tiedä mitä tehdä ja tuntuu että olen ajanut itseni ja koko toivon suhteestamme jo niin ahtaalle etten tiedä kauanko pysyn pinnalla...
aloittajan tilanne. Itse en asu miesystäväni kanssa yhdessä, mutta meillä on yhteisen 3 vuoden aikana tullut hyviä yhteisiä harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita. Seksikin on ihanaa ja mies on hellä ja huumorintajuinen.
Mutta ei vaan voi mitään sille, että nainen kaipaa enemmän: osoitusta siitä, että on miehelle tärkeä, jonkinnäköistä osoitusta suhteen jatkamisesta eikä vaan tässä päivässä elämistä, osoitusta, että mies rakastaa. Eikä se tosiaan tarkoita ylenpalttisia rakkaudentunnustuksia, mutta silloin tällöin jollain lailla asian ilmaisemista ja puhumista. Naiselle tunne ja tieto rakkaudessa suhteessa on tosi tärkeä ja turvallisuutta luova asia. Ehkä se liittyy jotenkin biologiaan, sillä jos rakkautta ei ole, mies ei ole sitoutunut ja voi niin ollen lähteä koska vaan, ja jättää naisen yksin lasten kanssa (siis vain teoriassakin, eli vaikka suhteessa ei ole tai ei suunnitella lastenhankintaa).
Olemme puhuneet ja riidelleetkin asiasta, mutta mikään ei muutu. Joten taitaa olla niin, että noin käyttäytyvä mies ei vaan yksinkertaisesti rakasta (ainakaan tarpeeksi) tai sitten ei kertakaikkiaan pysty muuttamaan käyttäytymistään. Oli syy kumpi vaan, asia ei muutu: mies ei ala rakastaa eikä muuta käytöstään, joten naisen vaan pitää tehdä päätös, haluaako elää tällaisessa suhteessa vain ei. Itse olen päätymässä eroon, sillä vaikka suhteessa on paljon hyvää, sen perusta on liian heikko ja aiheuttaa ahdistusta.
Mutta tiedän jo muutamasta aiemmasta yrityksestä, että ero ei tosiaankaan ole helppo, kun toista oikeasti kuitenkin itse rakastaa...
Tilanteesi kuulostaa ihan samalta kuin minullakin (oli)! En enää kestänyt tällasita suhdetta ja päätin lopulta vain katkaista sen, mutta vaikeaa tästä tekee minullakin juuri se, että rakastan samaa miestä edelleen.. Nyt mies tuntuu eron jälkeen olevan hyvin katkera. Olis vaan niin kiva kun olis oppinut keskustelemaan kanssani ajoissa. Mutta kun vastaukset olivat sitä luokkaa että ''juu'' ''hmm'' ''jaaaa-a'' jne... niin ei siitä mitään tullut. Ja pakkohan tästä yli on varmaan päästä vaikka koville ottaakin! Mitä sitä turhaan roikkumaan väkisin ihmisen kanssa, joka ei osaa rakkauttaan osoittaa vaikka väittikin välittävänsä.
Kukahan keksisi ruveta kiertäväksi pariterapeutiksi avoparien koteihin? Kun mies a) ei osaa vuorovaikuttaa suhteessa rakentavasti ja myönteisesti b) ei itse ymmärrä tehdä omille ammottaville aukoille kyvyissään mitään c) ei näe suhteessa mitään vikaa? d) ei suostu lähtemään pariterapiaan.
Olisi humaanimpaa molemmille jonkun ulkopuolisen todeta mikä mättää ja opettaa parempia tapoja huomioida toista, vaalia rakkautta. Nyt jää vain katkeria miehiä, jotka eivät monen kuukauden tai vuoden suhteissakaan näemmä ole oppineet yhtään mitään, muuta kuin ihmettelemään kuinka vaikeita ja vaativia naiset ovat, mahdottomia tyydyttää. Surullista!