Suku on todella pahin. Tämän sain todeta liittyessäni mieheni sukuun.
Anoppi ja appiukko arvostavat statuksia yli kaiken ja ovat kilpaa hokeneet aina kuinka poikansa on vallan yliopistossa asti. No, tämä ylpistely toisen saavutuksilla on kai melko yleistä...joillakin vanhemmilla.
No mieheni valmistui, eikä päässytkään töihin omalle alalle, vaan joutui hanttihommiin, mitkä nekin loppui töiden vähetessä. Tällä hetkellä on työtön, itse vielä opiskelen. Miehen vanhemmat pitää työttömyyttä ihan poikansa (ja ilmeisesti minun) vikana, vaikka tietävät hyvin mikä kilpailu tällä hetkellä töistä on.
Nyt asumme samassa kaupungissa heidän kanssaan, miehen sedän alivuokralaisina. Meihin päin yhteydenpito on suorastaan lopahtanut sen jälkeen kun mieheni jäi pois töistä. Tämän lisäksi appivanhemmat pitävät poikansa epäonnea ja heidän silmissä "väärää" elämää minun syynäni. Sain sen ikävällä tavalla kuulla kiertoteitse perhetutun kautta. Anoppi lisäksi loukkaantui, kun kerroin ettemme halua lasta. Siis otti itseensä siitä mitä me päätämme elämällämme tehdä ??? Nyt eivät siis pidä meihin yhteyttä muuten kuin jos tarvitsevat jotain. Halveksunta kuuluu puheesssa ja näkyy käytöksessä joka kerta niin, etten enää itsekään halua vierailla heidän luonaan, saati sitten miehen veljen luona. En voi käsitää miten noin pahansuopia ja pikkusieluisia ihmisiä on olemassakaan.
Ja piste iin päälle on todellakin miehen veli, joka jatkuvasti antaa ohjeita aikuiselle veljelleen miten hänen täytyisi hoitaa elämäänsä. Veljensä on kuin neandterhal, jatkuvasti haistattelemassa ja uhomassa tekemisillään ja pilkkaamassa veljeään. On todella karua seurata kuinka hän vähättelee veljeään joka käänteessä. Käytös on opittu miehisyyden malli isältään, jolla on myös yhtä heikko itsetunto ja taipumus alleviivata itseään.
Olen tavannut muiden seurustelusuhteiden aikana monia erilaisia, ja ehkä osin haastaviakin perheitä, mutta tälläistä toisen halveksuntaa ja kylmää rintamaa en ole eläissäni kokenut muualla. Ja en voi tajuta miten joku ei haluaisi pitää yhteyttä lapseensa, vaikka aikuinen onkin. Miltä voi tuntua kun vanhempansa eivät ota koskaan yhteyttä. En voi kuvitellakaan tilannetta.
Tekee todella huonoa mieheni puolesta, joka on kaikille niin kiltti ja huomaavainen. Ei sano koskaan ikävästi, eikä osaa edes suhtautua toisiin halveksuvasti. Jaksan aina ihmetellä sitä, että hän on lähtöisin tuosta perheestä.. Miten pienet mielet voi muka kasvattaa noin suurisieluisen ihmisen, se on mysteeri. Toisaalta mieheni muistot perheen läheisyydestä, ne kauneimmat lapsuusmuistot liittyvätkin enemmän hänen mummoonsa. Onni onnettomuudessa on se, että mieheni on saanut kehittyä sellaiseksi kuin on opiskeluaikana, kaukana sukulaisistaaan, humaania ja ajattelevaa persoonaansa vahvistaen.
Olemme siis yrittäneet ymmärtää appivanhempien ja veljensä outohin olettamuksiin ja tiukkoihin asenteisiin pohjautuvaa elämäntapaa, mutta ei.....ja se saa jäädä siihen. Jos vaan on yhtään itsestäni kiinni vien mieheni pois heidän alistavasta seurastaan. Koska näen itsekin, miten huono hänen on olla tuon muka-perheen varjossa.
Anoppi ja appiukko arvostavat statuksia yli kaiken ja ovat kilpaa hokeneet aina kuinka poikansa on vallan yliopistossa asti. No, tämä ylpistely toisen saavutuksilla on kai melko yleistä...joillakin vanhemmilla.
No mieheni valmistui, eikä päässytkään töihin omalle alalle, vaan joutui hanttihommiin, mitkä nekin loppui töiden vähetessä. Tällä hetkellä on työtön, itse vielä opiskelen. Miehen vanhemmat pitää työttömyyttä ihan poikansa (ja ilmeisesti minun) vikana, vaikka tietävät hyvin mikä kilpailu tällä hetkellä töistä on.
Nyt asumme samassa kaupungissa heidän kanssaan, miehen sedän alivuokralaisina. Meihin päin yhteydenpito on suorastaan lopahtanut sen jälkeen kun mieheni jäi pois töistä. Tämän lisäksi appivanhemmat pitävät poikansa epäonnea ja heidän silmissä "väärää" elämää minun syynäni. Sain sen ikävällä tavalla kuulla kiertoteitse perhetutun kautta. Anoppi lisäksi loukkaantui, kun kerroin ettemme halua lasta. Siis otti itseensä siitä mitä me päätämme elämällämme tehdä ??? Nyt eivät siis pidä meihin yhteyttä muuten kuin jos tarvitsevat jotain. Halveksunta kuuluu puheesssa ja näkyy käytöksessä joka kerta niin, etten enää itsekään halua vierailla heidän luonaan, saati sitten miehen veljen luona. En voi käsitää miten noin pahansuopia ja pikkusieluisia ihmisiä on olemassakaan.
Ja piste iin päälle on todellakin miehen veli, joka jatkuvasti antaa ohjeita aikuiselle veljelleen miten hänen täytyisi hoitaa elämäänsä. Veljensä on kuin neandterhal, jatkuvasti haistattelemassa ja uhomassa tekemisillään ja pilkkaamassa veljeään. On todella karua seurata kuinka hän vähättelee veljeään joka käänteessä. Käytös on opittu miehisyyden malli isältään, jolla on myös yhtä heikko itsetunto ja taipumus alleviivata itseään.
Olen tavannut muiden seurustelusuhteiden aikana monia erilaisia, ja ehkä osin haastaviakin perheitä, mutta tälläistä toisen halveksuntaa ja kylmää rintamaa en ole eläissäni kokenut muualla. Ja en voi tajuta miten joku ei haluaisi pitää yhteyttä lapseensa, vaikka aikuinen onkin. Miltä voi tuntua kun vanhempansa eivät ota koskaan yhteyttä. En voi kuvitellakaan tilannetta.
Tekee todella huonoa mieheni puolesta, joka on kaikille niin kiltti ja huomaavainen. Ei sano koskaan ikävästi, eikä osaa edes suhtautua toisiin halveksuvasti. Jaksan aina ihmetellä sitä, että hän on lähtöisin tuosta perheestä.. Miten pienet mielet voi muka kasvattaa noin suurisieluisen ihmisen, se on mysteeri. Toisaalta mieheni muistot perheen läheisyydestä, ne kauneimmat lapsuusmuistot liittyvätkin enemmän hänen mummoonsa. Onni onnettomuudessa on se, että mieheni on saanut kehittyä sellaiseksi kuin on opiskeluaikana, kaukana sukulaisistaaan, humaania ja ajattelevaa persoonaansa vahvistaen.
Olemme siis yrittäneet ymmärtää appivanhempien ja veljensä outohin olettamuksiin ja tiukkoihin asenteisiin pohjautuvaa elämäntapaa, mutta ei.....ja se saa jäädä siihen. Jos vaan on yhtään itsestäni kiinni vien mieheni pois heidän alistavasta seurastaan. Koska näen itsekin, miten huono hänen on olla tuon muka-perheen varjossa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
sinuna toteuttaisin nuo kaksi viimeistä lausettasi.pelasta siis suhteenne.
Kiitos, suhteessamme ei siis ole mitään pelastettavaa, vaan mieheni perheensä kautta poljetussa itsetunnossa on.
Itse on sentään oppinut ettei kaveeraa ihmisten kanssa, jotka tekee pahan olon, oli ne sitten sukulaisia tai ei, mutta mies oppii vasta omaa läksyänsä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.. :)
Mielestäni tuo on miehesi onni ja ihana asia, että tekstistäsi paistaa että aidosti rakastat ja arvostat miestäsi, sillä kirjoitat hänestä niin kauniisti (ja juuri siksi sinusta tuntuu pahalta hänen puolestaan). Miehesi on loppupeleissä voittaja ja vahva. Hänellä on elämän harvinaisin lahja ja aarre --- aito rakkaus kumppaniltaan.