Mennyt melkeen täysi vuosi mun erosta. Oon kärsiny ja itkeny ja vihannu ja kaivannu ja pikkuhiljaa unohtanu... mut siis jätettiin, ja ikääkin on se kovin moitittu 40.
Hetken hauskaa on muutaman tyypin kanssa tullu pidettyä, mutta taidan olla enempi parisuhdeihminen kumminki...
Muutama kiva mies on yrittäny vakavampaa suhdetta viritellä...mutta, mutta... virtaa ei riitäkkään alkaa uutta ihmistä elämään ottamaan, vaikkei yksinkään enää jaksais olla... jotenki tuntuu, että mitäs suotta, ku kumminkin lopuks elämä muuttuu helevetiksi... tai sitte se toinen tekee jotai hillittömän tyhmää ja itse hengaat H.Moilasena ja yrität ymmärtää tapahtunutta...
Onko muilla ollu näin "vakavia" käynnistymisvaikeuksia eron jälkeen? Miten siitä selvisitte? Masentunu en ole, oonko sitte vaan inhorealisti...? Olis niiiin kiva löytää elämään se ihminen, joka veis jalat alta eikä jättäis enää sijaa epäilylle...
Hetken hauskaa on muutaman tyypin kanssa tullu pidettyä, mutta taidan olla enempi parisuhdeihminen kumminki...
Muutama kiva mies on yrittäny vakavampaa suhdetta viritellä...mutta, mutta... virtaa ei riitäkkään alkaa uutta ihmistä elämään ottamaan, vaikkei yksinkään enää jaksais olla... jotenki tuntuu, että mitäs suotta, ku kumminkin lopuks elämä muuttuu helevetiksi... tai sitte se toinen tekee jotai hillittömän tyhmää ja itse hengaat H.Moilasena ja yrität ymmärtää tapahtunutta...
Onko muilla ollu näin "vakavia" käynnistymisvaikeuksia eron jälkeen? Miten siitä selvisitte? Masentunu en ole, oonko sitte vaan inhorealisti...? Olis niiiin kiva löytää elämään se ihminen, joka veis jalat alta eikä jättäis enää sijaa epäilylle...
Vastaukset 16
Vanhimmat
Erosin myös lähes vuosi sitten, minä olin se jättäjä. Tein eroa pitkään ja hartaasti. Ex oli muuttunut täysin vastakkaiseksi sille miehelle, joka hän oli 26 v sitten. Minä myös muutuin, tulin tietoisemmaksi itsestäni ja siitä mitä haluan. Liiton viime vuodet minulla oli rinnakkaissuhde, joka jatkuu edelleen. Silti jo alkuajoista lähtien tiesin, etten ikinä muuttaisi hänen kanssaan yhteen. Tai en ainakaan moneen seuraavaan vuoteen. Olen viettänyt kohta vuoden lasten (= teinejä) kanssa elämätöntä elämää. Ensi kertaa pystyn keskittymään heihin ja heidän hyvinvointiinsa. Vasta nyt alan ymmärtää miten paljon kamala liitto vaikuttaa lapsiin. Nimenomaan sen takia, että koko ns. perhe-elämämme keskittyi exään, hänen työhönsä ja omituisuuksinsa. Minulla on todella vapautunut ja hyvä olla ilman exää. Samaa voi sanoa lapsista. Ennen he(kin) pakenivat ystävilleen/kavereilleen/harrastuksiin. Nyt viihtyvät kotona.
En pitäisi käynnistymisvaikeuksiasi "vakavina". Ihan normaalia, että vähän aikaa ihmettelee miten tässä näin kävi ja mitä haluaisi tulevaisuudelta. Sanoit odottavasi "jalat alta" -miestä... hui. Siinä tilannetaju ja järki katoaa: ja se on todennäköisin syy joutua helvetilliseen parisuhteeseen :).
Mielestäni vuosi on olemattoman lyhyt aika selviytyä kokonaan ja lopullisesti entisistä traumoista ja saada uusi eheä sisin, jonka avulla jaksaa jatkaa. Ehkä nuo "... virtaa ei riitäkään ..." ja "... elämä muuttuu helvetiksi ..." kertovat ainakin ulkopuoliselle, että asiain käsittely on vielä pahasti kesken, loppuun asti pähkäämättä. Ja mihin ihmeeseen näissä(kin) asioissa ihmisillä on kiire, miksi yksin oleminen on niin hirveetä, että ei millään ilveellä. Ilmeisesti se parisuhehelvetti on kuitenkin joillekin se paras vaihtoehto.
harva elämänsä kipupisteitä ihan "valmiiksi" tai täysin ehjäksi saa ennen kuolemaa. Lähinnä sitä kai oppii elämään tyydyttävää elämää, vaikka on suruja/kipuja/kolhuja. Rikkinäisenä saa elää, vasta jos on pahasti rikki, ei oikein kykene muuhun kuin kiertämään kipujensa ympärillä.
Vierastan tämmöistä ajattelua, että ensin pitäisi vuosikausia puida päättynyttä suhdetta, ja sitten vasta olisi lupa jatkaa uudessa ihmissuhteessa. Ihmiset taitavat olla yksilöitä tässäkin kohden, yksi ei voi ajatellakaan uutta suhdetta moneen vuoteen eron jälkeen ja toinen kohtaa uuden rakkauden nopeastikin. Ei kumpikaan ole toista parempi tai viisaampi, jos osaavat kuunnella itseään.
Mulla on kohta puolitoista vuotta erosta kohta takana. Olin jätetty, ero tuli helvetinmoisella rytäkällä ja yllätyksenä. Välillä on huonoja aikoja vieläkin, suren tai raivoan itsekseni. Olen kirjoittanut varmaan hyllymetrin ja itkenyt yhden järven. Sitten toisaalta on ihana vapautus ja helpotus: mun ei tarvitse enää yrittää ratkaista ongelmia, joiden keskellä päättyneessä suhteessa oli pakko elää. Ja mulla on alkanut uusi suhde, aivan erilainen kuin se aikaisempi. Kun ennen en uskaltanut päästää toista lähelle ja piilottelin omia tunteitani, niin nyt eron jälkeen olin niin täynnä tunnetta ja herkkä, että alkoi tämä uusi suhde ihan eri lähtökohdista. Elämä yllättää - onneksi ne yllätykset ovat sekä kipeitä että ihania.
Itsekkin mietin, miten ei nyt olo olekkaan kuin nuorena ja villinä, kunnes sen tajusin, että hei, minustahan on tullut se tylsä, keski-ikäinen junnaaja, joka tykkääkin vedellä ne villasukat jalkaan ja katsella yksin hyvää elokuvaa...
Miehiä on tullut katsastettua useita, mutta sitä jalat alta viejää tuskin noilla keski-iän kropilla enää vastaan tulee. Kaikilla on jotain kremppaa iän ja töiden vuoksi tullut, enkä ihan sairaanhoitajaksi halua, en ole sitä tyyppiä ja se puoli tulee täytettyä teinejä hoidellessa.
Monella miehellä (myös naisilla) on sitten iän myötä jäänyt pullo paremmaksi kaveriksi ja sille en ala kilpailijaksi! Juopot ei sänkyäni lämmitä!
No joo...Olenkin ajatellut, että ihana rakkauselämä oli jo ja mies oli oikea valinta, kyllästyttiin vaan parinkymmenen vuoden aikana toisiimme, enkä halunnut enää "lahnana" alla maata, vaan armahdin miestä, että voi hakea vaikka semmoisen thaipimun sitä virkaa hoitelemaan, jos mieli tekee ja otin eron. ;))
Miehet on mukavia olemassa, mutta rakkaus on olotila, mikä katoaa ja huomaa olevansa taas vain ilmainen piika ennenpitkää, joten elämää on ilman riippuvuuttakin.
Ajan saa kulumaan ilman sitä sohvaperunaakin.
Harrastan liikuntaa ja salilta olen löytänyt monta mukavaa porinakaveria ja nettituttavuudet on oma sarkansa.
Jos kaipaan (harvoin) sänkyseuraa, ravintolasta voi katella kropan perusteella jonkun mukaansa ja aamulla siitä pääsee eroon. Nuorta seuraa on aina tarjolla yöksi.
Exää saa apuun, jos remonttiapua kaipaan, vaikka nyt jo vanhin poika on autellut, jos tarvetta vaatii.
Miten joku keski-ikäinen nainen voi kaivata vapaaehtoisesti taas passaamaan jotakin miestä siihen, kun
tietää, että on aivan naiivia ajatella sen miehenkään mikään unelma olevan ajan myötä??
Vaatimassa ne on aina jotakin, miehet....
Kiva kirjoitus! Minkä ihmeen takia pitäis koko ajan olla rakastunut ja kyhnätä jonku äijän kanssa? Eikö me naiset muka osata elää itseksemme, nauttia yksin arkisista asioista ja omasta rauhasta? Mulla on ihan sama tilanne, erosta on kohta 10 vuotta, muutamia seurusteluja on ollut vuosien aikana mutta kaikkein kivointa on olla ihan omillaan. Ketään miestä en enää ala piikomaan tai kuuntelemaan kaiken maailman kitinötä "eiks oo mitään ruokaa" ja "missä mun sukat on". Hemmetti.
Ja valitettavasti tosi monet keski-ikäiset miehet tykkää seurustella sen tv:n ja kaljan kanssa, hyi hitto. Sellasta miestä en nurkkiini ottais pyörimään olkoon miten mukava tahansa. Seksiä kun kaipaan niin siihen hommaan löytyy pari hyvää ystävää, ei tarvii mennä baariin tyrkylle.
Rakkaus on järjetöntä ja onneksi ikä tuo sen todellisuuden paremmin esiin ja uskon itseensä, ei parisuhteeseen.
Mukaviahan ne miehet tosiaan on ja mukavina pysyykin, kun ei päästä niitä niskan päälle, joten minunkin puolesta hymyillään, kun tavataan ja flirttailla saa, jos haluaa, mutta siihen se jääkin!
Mikään asia ei ole ihanampaa, kun tulla väsyneenä onnistuneelta "tyttöjen" reissulta puhtaaseen kotiin, missä ei haisevat sukat loju, pullot tiskipöydällä kolise, vessa haise miehiseltä paskalta ja vastassa ole muniaan raapivaa kaljamahaa, joka aloittaa sen tenttaamisen ja passauttamisen, ennen kuin saa takin päältä pois. Ihana on rauha ja käperrys sinne sohvannurkkaan, netti auki ja teemuki kouraan sähköposteja selaan...
Yksinäisyys? Mitä se on? Onko se tämä ihanuus hiljaisessa, kauniissa kodissa, omassa rauhassa tyytyväisyyden keskellä...Sitä en vaihtaisi missään nimessä pois..
Olen itse myös aikoinaan eronnut ja varmaan ajattelin silloin vielä rakastua siihen "oikeaan".
No, ei ole sen kummemmin tullut oikeaa, kuin väärääkään, eikä enää ole tilaustakaan.
Viihdyn hyvin näin ja lapset käyvät viikottain ilonani ja silloin passaan heitä mielelläni.
Luulenkin, että se toisen ihmisen kaipaus on enemmänkin tätä läheisriippuvuutta, minkä takia sitä
jotkut toivoo sen kumppanin vanhemmalla iälläkin vielä siihen rinnalle vikoineen.
Exä käy kylässä toisinaan ja vihjailee, etteikö mentäisi vanhoilla päivillä yhteen takaisin, mutta
en näe mitään syytä, miksi alkaisin siihen samaan souviin, mistä lähdin?
Exä kaipaa vain täysihoitoa puhtaine lakanoineen ja varmaan sitä säpinää sinne vällyjen väliinkin, mutta
en tykännyt hänen kanssaan viimeisinä vuosina seksistä muutenkaan, mies oli sellainen itsensä tyydyttäjä ja paha mieli jäi vain käteen niistäkin touhuista...ja onhan mulla toi Arska naapurista,
jonka tykönä käyn joskus paikkoja pöläyttämässä, jos tarve vaatii.. ;)
käydä välillä ja lukea, miten samoja tuntemuksia on itsellkin. Minulla olis kans kiire suhteeseen eron jälkeen, jotenkin olin ktkera mun mies löys jo aviossa ollessa uuden naisen ja ero tuli sen takia, eivä päässeet irti toisistaan.
Tuskaahan se on käydä läpi ja minäkin kirjoitin varmaan jätesäkillisiä päiväkirjaa jotka lopulta silppusin, vasta viiden vuoden päästä!, otti se niin koville kuitenkin, yli 25v aviossa oltiin.
Sitten tuli mies elämääni, jolla oli kiire koko ajan, siis tapailtiin vaan,mutta empä olisi halunnut yhteen muutenkaan.
Seuraava oli alkoholiongelmainen ja se loppu lyhyeen, en halunnut pelätä koko ajan hänen käytöstään.
Nyt asun yksin ja nautin elämästä todella, kukaan ei määräile ja yksinäisyys kun välillä tuntuu, muistan mitä oli parisuhteen pahimpina aikoin ja aina tulee mielee, minulle riitti parisuhteet.
Mitä turvaa minä saisin jostain miehestä, jota toden-näköiseti joutuisin hoivaamaan, useinhan miehet häipyy kun nainen sairastuu, näitä tapauksia on ja paljon.
Ihanaa elämää ja ihmisiä on maailma täynnä, on myös tämä netti sun muut kuviot, mutta kotona rauhassa olemista, ei voita mikään.
Hyvää oloa kaikille ja ei kannata mennä yhteen kenekään kanssa vaan sen takia, kerta muutkin.
Olipas vastauksia laidasta laitaan... Mutta huhhuh sanon moneen vastaukseen... luopuneet on elämästä monet kanssasisaret... vai onko joku tosissaan sitä mieltä, että yksin peiton alla on kivempi ku miehen kanssa...? Ei kait ap pelastajaa odota, vaan rakkautta...
Mutkin jätettiin, joo, mutta en oo ajatellu itsesäälissä vuosia kuluttaa, elämä on siihen liian lyhyt... kamala aatellakkaa, että mun pitäis 44-vuotiaana elää vuosia yksin ja pohtia menneisyyttä... sehän meni jo... tai päättää, että miehet on sikoja, mielummin oon yksin... vaan siksi, että jonkun kanssa meni sukset ristiin... kauheaa, jos joku oikeasti tuntee niin, kauheaa! Sellaista ihmistä on varmaan kohdeltu tosi huonosti!
Mä ainakin toivon että sekä mun, että ap:n tielle tulee se ihminen, joka saa taas sydämen laulamaan ja silmät tuikkimaan... elämän maistumaan elämältä... =)
Ihan turhaa jeesustella. Jos elää ilman miestä niin ei se tarkoita sitä, että olisi luopunut elämästä! Mulla on ihanat aikuiset lapset, hyviä ystäviä sekä liikunnallisia harrastuksia, joissa tapaa aikuisia ihmisiä.
En kieriskele menneisyydessä, elän tätä päivää turhia haaveilematta... olin 40 kun erosin ja yhtäkkiä onkin 50 mittarissa. Näin ne vuodet menee, on ollut huonojakin hetkiä. Mutta yhden asian oon huomannut; toinen ihminen ei voi tehdä mua onnelliseksi, onnellisuus lähtee ihan oman päänupin sisältä.
Onnea miehen etsintään itse kullekin, joka sitä kaipaa!
Enpä löytänyt yhdestäkään kirjoituksesta mitään itsesääliä, vaan realismin huomaamista kypsällä iällä! ;))
Miksi haluaisin joka yö sinne peittojen alle miehen, kun olen sen kuorsaavan, pillua vonkaavan miehen kanssa aikoinaan yli 20 vuotta vuoteeni jakanut, eikä sekään ollut aina niin mukavaa?
Nyt NAUTIN yksin nukkumisesta ja välillä tieten siihen jonkun yöksi otankin, mutta en pysyvästi.
Tietenkin, jos sellainen ihana, terve, hyväkroppainen, siisti, kohtelias, isomunainen, karvainen,
omillaan toimeen tuleva,puhtautta rakastava, raikkaan hengityksen omaava komea adonis jostakin tupsahtaisi ja sanoisi joka päivä minua rakastavansa ja tykkäisi vielä esileikeistäkin ennen seksiä, voisin harkita kotiruokintaan....mutta enpä usko sellaista olevan olemassakaan, ei ainakaan ole vielä elämässäni koskaan vastaava vastaan tullut. ;)))
Mutta jokainen laittaa itselleen omat kriteerit ja saa haaveilla mistä haluaa!
Kyllä se elämä maistuu ihan elämältä kuitenkin ilman miestäkin, oikeastaan vasta eron jälkeen ilman vakimiestä elämä maistumaan alkoikin! ;D
ja olen sua puolet nuorempi.onks se nyt niin kummallista?
Sulla on kaikki edessäsi!
Älä ala leikkiin kotia vielä tuossa iässä, nauti, matkusta, opiskele ja tee kaikkea, mikä jäi itseltäni tekemättä, kun oli niin kiire leikkiä kotista....
Nyt on viimeinenkin lapsi lentänyt pesästä, ukon kanssa viimeinen 10 vuotta ollut pelkkää paskaa ja vasta NYT
aloitan elämää, mikä jäi elämättä...ja olen jo pitkästi yli 40v. Ukko lentää seuraavaksi!
Kohtalaisen rankkaa ollut ei se viime ero kun oli "nuori", mut toi viimenen on vieläkin
päällä kohta 2 vuotta.Enkä ees haluu oikein päästä eroon minä erosin mutta en polttanut siltoja...
takasinkin pääsis, mut aivot koittaa kertoa et joku syy siihen oli miks lähdin...
Täytyy sanoa, että en oikein tiedä mistä näitä spurguja ihmisille on siunaantunut
mutta paskaset sukat, urheilu-tv, kalja väkivalta ,läski...Ei sen puoleen haluu tollasta naistakaan
en mää sillä...
Mutta kun tommosen kanssa yhteen on mennyt, niin on sen tienyt mitä saa.
Kyllä se nyt on jumalan valhe jos sanoo täällä, että oon onnelinen kun oon eronnut.
On tässä puolensa, mutta ei se lasten passaaminen mitään tervettä ole.
Jos ei miehenkään...
Täytyy sanoa, että se hyväpuoli sussa nyt o, ettet oo menettäny toivoas ja katkeroitunu
tolleen ku nää muut. Se meikäläisenki on reilusti vanhempi,
mut ei noin katkera mitä nää muut täällä.
Sure aikas...Niin määkin teen...Tosin en mää sitä voi vannoa,
etten palaa takaisin...
Kathellaan täsä ny kellään kiire valmiis maailmas.
Vanha iskelmä: " ... Hyvin menee kuitenkin vaikka sinut menetin, vapaana kun huomasin kadut vapaan kaupungin. Nyt aikaa on niin silmä katsoo tarkemmin, ja pojat nään myös toisetkin ... "
Mulla ei ollut mitään virityksiä vielä vuoden päästä erostani. Mutta sen ensimmäisen vuoden olin onnellisempi kuin koskaan ennen siihen mennessä. Ymmärsin, että minä voin muuttaa elämääni ja tehdä mitä haluan. Tuttavat ihmettelivät, kuinka olin kaunistunut. Oloni oli todella mahtava.
Ensimmäiset kuukaudet eivät olleet ihan niin kivoja. Syyllisyyttä perheen rikkomisesta ja toisen pahasta olosta. Syyllisyyttä lapsen oireilusta. Mutta kaikki kääntyi hyväksi.
Erosta seurannut aika oli parasta,mitä olin itselleni siihen mennessä saanut aikaan.
Olin yksin lapsen kanssa kolme vuotta, ennen kuin aloin tapailemaan muita miehiä. En heitä edes kaivannut.
Ymmärrän että tilanne on toinen, kun on joutunut jätetyksi. Siitä selvisin myöhemmässä suhteessani parissa kuukaudessa. Miehiäkin oli jo nelikymppiselle aikuiselle naiselle tyrkyllä vaikka kuinka :)
Hyvin selvisi, suotta siis pelkäsin.