Tämä on varmasti ongelma muissakin parisuhteissa. Elämä on mukavaa ja tavallaan seesteistä. Kaikki on "täydellisen" hyvin, on lapsia, omakotitaloa, valkoista lauta-aitaa, kultaista noutajaa ja niin edelleen... Kaikki osaavat nyt maalata silmiinsä mielikuvaa mitä haen... Mutta silti on loukussa, nalkissa, vangittuna tiettyyn elämänrytmiin, oravanpyörään josta ei pääse irti.
Meillä on vaimoni kanssa yhteistä historiaa takana yli 10 vuotta, jonka aikana olemme yhdessä saavuttaneet paljon. Paljon enemmän kuin moni ihminen ja pariskunta koko elämän aikana koskaan tulevat saavuttamaan. Totta kai meillä on ollut omat ylä- ja alamäet, kolmannet pyörät puolin jos toisinkin, mutta silti olemme yhä edelleen olleet yksikkönä vahvempia kuin meitä erilleen repineet voimat. Ja olemme oppineet matkan varrella paljon uutta parisuhteen vahvuuksista ja toinen toisilleen tukena olemisesta.
Mutta asian minkä olen huomannut vaimossani on se, että hän tarvitsee osakseen huomiota ja ihailua muilta miehiltä. On varmasti jännittävää ja perhosia mahassa kutkuttavaa saada kännykkään salaisia viestejä sekä huomion- että halunosoituksia. Itse koen sen kuitenkin parisuhteeseen kuulumattomana. Asioista on puhutta ja lupauksia annettu, mutta silti se jatkuu...
Hänen kännykässään oli salanimellä viesti vanhalta panolta, johon ei enää pitänyt olla missään yhteyksissä. Kuukausi sitten olivat jo olleet samassa kaupungissakin vaimon ollessa hotellireissussa siellä päin maailmaa. Vaimoni olisi halunnut tavata ja kuka ties vaikka pannakin tilaisuuden tullen, mutta kertoman mukaan aikataulut eivät olleetkaan käyneet yksiin. Koko ajatuskin kaduttaa tietysti nyt näin jälkikäteen.
Minulle on nyt enää ihan sama vaikka olisivat panneetkin. Kotona ei ainakaan pantu seuraavaan viikkoon. Kuulemma pissatulehdus, joka minun on nyt vain uskottava. Aivan sama. Vahinko tapahtui jo henkisellä tasolla.
Minua alkaa pänniä tämän eräänlaisen salailupelin toistuvuus, joka ei mielestäni vain kuulu parisuhteeseen. Sanokaa vain omistushaluiseksi sovinistisiaksi, joka haluaa naisensa ilman ulkopuolisia kolmansia pyöriä, mutta kohta alkaa vain kuppi täyttyä.
Jos olisimme ns. "sinkkupari" ilman lapsia, niin kävelemäähän tämä jätkä olisi lähtenyt, mutta lasten kanssa tämä on vain hemmetin monimutkainen solmu avattavaksi. Mihinkään en ole lähtemässä, koska lapseni ovat minulle kaikki kaikessa ja valitettavasti lasten äitiä ei tässä maassa noin vain heitetä ovesta ulos ilman katkeraa oikeustaistelua joka todennäköisesti päättyisi juurikin päinvastaiseen tulokseen. Ja mikä vaikeinta, minä rakastan häntä, ihan oikeasti. Mutta se ei ilmeisesti vain riitä.
Miten tämän oravanpyörän voisi rikkoa? Vaadinko minä liikaa? Vai onko vain hyväksyttävä oma tila ja omat ajatukset sekä seikkailut vaikka ne olisivatkin jossain muualla. Itse en hyväksy vaimoni toilailuja (ymmärrän kyllä tarpeen siihen), mutta toistaiseksi olen tarjonnut olkapäätäni kyyneliä varten, mutta miten saada kyyneleet ja addiktion loppumaan?
Meillä on vaimoni kanssa yhteistä historiaa takana yli 10 vuotta, jonka aikana olemme yhdessä saavuttaneet paljon. Paljon enemmän kuin moni ihminen ja pariskunta koko elämän aikana koskaan tulevat saavuttamaan. Totta kai meillä on ollut omat ylä- ja alamäet, kolmannet pyörät puolin jos toisinkin, mutta silti olemme yhä edelleen olleet yksikkönä vahvempia kuin meitä erilleen repineet voimat. Ja olemme oppineet matkan varrella paljon uutta parisuhteen vahvuuksista ja toinen toisilleen tukena olemisesta.
Mutta asian minkä olen huomannut vaimossani on se, että hän tarvitsee osakseen huomiota ja ihailua muilta miehiltä. On varmasti jännittävää ja perhosia mahassa kutkuttavaa saada kännykkään salaisia viestejä sekä huomion- että halunosoituksia. Itse koen sen kuitenkin parisuhteeseen kuulumattomana. Asioista on puhutta ja lupauksia annettu, mutta silti se jatkuu...
Hänen kännykässään oli salanimellä viesti vanhalta panolta, johon ei enää pitänyt olla missään yhteyksissä. Kuukausi sitten olivat jo olleet samassa kaupungissakin vaimon ollessa hotellireissussa siellä päin maailmaa. Vaimoni olisi halunnut tavata ja kuka ties vaikka pannakin tilaisuuden tullen, mutta kertoman mukaan aikataulut eivät olleetkaan käyneet yksiin. Koko ajatuskin kaduttaa tietysti nyt näin jälkikäteen.
Minulle on nyt enää ihan sama vaikka olisivat panneetkin. Kotona ei ainakaan pantu seuraavaan viikkoon. Kuulemma pissatulehdus, joka minun on nyt vain uskottava. Aivan sama. Vahinko tapahtui jo henkisellä tasolla.
Minua alkaa pänniä tämän eräänlaisen salailupelin toistuvuus, joka ei mielestäni vain kuulu parisuhteeseen. Sanokaa vain omistushaluiseksi sovinistisiaksi, joka haluaa naisensa ilman ulkopuolisia kolmansia pyöriä, mutta kohta alkaa vain kuppi täyttyä.
Jos olisimme ns. "sinkkupari" ilman lapsia, niin kävelemäähän tämä jätkä olisi lähtenyt, mutta lasten kanssa tämä on vain hemmetin monimutkainen solmu avattavaksi. Mihinkään en ole lähtemässä, koska lapseni ovat minulle kaikki kaikessa ja valitettavasti lasten äitiä ei tässä maassa noin vain heitetä ovesta ulos ilman katkeraa oikeustaistelua joka todennäköisesti päättyisi juurikin päinvastaiseen tulokseen. Ja mikä vaikeinta, minä rakastan häntä, ihan oikeasti. Mutta se ei ilmeisesti vain riitä.
Miten tämän oravanpyörän voisi rikkoa? Vaadinko minä liikaa? Vai onko vain hyväksyttävä oma tila ja omat ajatukset sekä seikkailut vaikka ne olisivatkin jossain muualla. Itse en hyväksy vaimoni toilailuja (ymmärrän kyllä tarpeen siihen), mutta toistaiseksi olen tarjonnut olkapäätäni kyyneliä varten, mutta miten saada kyyneleet ja addiktion loppumaan?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Tulee mieleen parisuhdeterapia.
Me olemme jo eronneet, mutta toivottavasti teidän lasten koti on vielä pelastettavissa. Ero tuo eniten tuskaa juuri lapsille, lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä.
Ymmärtääkö vaimosi, että kaivaa maata omien lastensa jalkojen alta. Olisi aika hakea apua..
Lasten takia olisi toivottavaa, että vaimosi edes yrittäisi.
Puolisoni ymmärtää erittäin hyvin mitä on tapahtumassa ja mitä seurauksia omalla toiminnallaan on. Hän myöntää olevansa addikti. Ja häpeää omaa käytöstään todella paljon. Niin paljon, että ei edes oikein pysty puhumaan siitä. Itsetuhoisia ajatuksiakin on ollut ja olen huolestunut.
Terapiaan en tule häntä saamaan, koska... Noh, miten kyynistyneen terapeutin saa terapiaan ja vieläpä siten että siitä olisi hyötyä?
Ilmeisesti otetaan uusi alku parisuhteellemme. Taas. Voisin toivoa, että oppi menee nyt perille. Tosin en voi välttyä ajatukselta, että tämä jää taustalle vaivaamaan ikuisiksi ajoiksi ja että olemme menettäneet jotain mitä meillä on ollut.
Minusta tuntuu, että ymmärrät liikaa vaimoasi. Et todellakaan vaadi liikaa vaan liian vähän.
Olet ilmeisestikin alusta asti ymmärtänyt ja antanut hänelle tuohon "luvan", koska et ole tehnyt selväksi suhdesääntöjä. Vaimosi, lastesi äiti toilailee kuin teinityttö ja sinä, mies, isä tarjoat vain olkapäätä lohdutukseksi..
Sinulle sanoisin että ottaisit perheessänne nyt sen miehen roolin, ei joka kitinää tarvitse kuunnella ja mennä kaikkeen mukaan YMMÄRTÄMÄÄN. On asioita jotka kuuluu tehdä niin ja piste. Mielestäni liitto on yksi tälläinen asia. Liittoon ei kuulu vaimosi kaltainen teinityttömäinen humputtelu. TE olette vanhempia, kasvattajia.
Lisäksi pitää sanoa etten ymmärrä sitä, että sinä ymmärrät vaimoasi, hänen tarpeitaan saada miehiltä huomiota. En käsitä...
Minusta tuo ei vaikuta huomionhakuisuudelta vaan siltä, että liittonne on tylsä, intohimo kuollut ja kuopattu ja vaimoasi kiinnostaa ruoho aidan takana.
(Huomionhakuinen nainen flirttailee kaikkien miesten kanssa, tekee mitä vain saadakseen kaikkien miesten huomion, vaatetus on paljatavaa jne.)
En tarkoita pahalla, enkä tarkoita syyllistää sinua. Olet varmaankin puhki poikki, tännekin kun kirjoitat. Halusin vain tuoda esiin omia mielipiteitäni, näkökulmaa mietittäväksi sinulle.
Parhaiten teitä auttaa parisuhdeterapia. Siitä olisi varmasti hyvä aloittaa ja varsin nopeasti. Vaimosi ei tuosta parane itsestään, jotain on jostain lapsuudesta saakka varmaankin hampaankolossa, joka vaikuttaa häneen näin. Mutta se ei tarkoita sitä, että pitäisi ymmärtää ja antaa toisen toimia niin. Se ei ole rakkautta, rajat on rakkautta! Johdata vaimosi oikeille poluille takaisin, hyvä psykologi ja aika voivat olla yhdessä avuksi hänelle, perheellenne.
Ongelmana on myös se, että ollaan oltu yhdessä aivan seurustelu-urien alusta saakka. Ensirakkaudesta koukkuun ja sellainen "teni-säätäminen" on jäänyt kokonaan väliin, "ollaanx yhessä vai eix olla?" Ilmeisesti olen kuvitellut, että olen / olemme henkisesti vahvempia. Ettei tarvitse sortua tuollaiseen pelleilyyn.
Sitten jossain vaiheessa tunteet tietysti kylmenivät. Tuli se perkeleen itsestään selvyytenä pitäminen, josta sitten lähti liikkeelle vaikka mitä. Ja josta ajauduttiin koston kierteeseen. Minussa on myös syytä, en ole mikään puhtoinen pulmunen itsekään.
Se mikä vain nyt yllätti, on se, että tämä hemmetin säätämiskuvio alkoi alusta. Ilman mitään oireilua.
Puolisoni myöntää olevansa addikti. On valehdellut salatakseen tapansa. On kieltänyt ongelman olemassa olon kysyttäessä. Mutta nyt on vihdoin myöntänyt sen. Ja tämä on paljon enemmän kuin olen koskaan saanut hänestä irti. Olen helpottunyt ja uskoisin, että hänkin on. Nyt tarvitsemme vain aikaa.
Mitä tulee lapsuuteen, niin varmasti vaikutusta. Tällainen kiltti, täydellinen, kympin tyttö, joka on aina elämässään mennyt oikeiden valintojen mukana. Totta kai sen kapinan pitää joskus tulla. Hitto.
Miksi se on ongelma et olette olleet yhdessä nuorista asti? Miten se vaikuttaa tähän/häneen? Meinaatko että sen vuoksi alkaa vaimoa kiinnostaa muut?
Itselläni on 18v yhdessä oloa mieheni kanssa, ihan lapsista saakka olemme olleet kuin paita ja peppu ja ihan samanlaiset kuviot varmaankin kuin teillä, on ollut myös meillä. On lapsia, se talo jne. Näin pitkään suhteeseen kuuluu vaikka mitä ja aina ollaan pystyyn noustu. Ollaan juteltu siitä avoimesti toisillemme että mitä jos ihastuukin toiseen, mitä sitten? Molemmat myönsi sen mahdollisuuden olevan olemassa. Koska ei ihminen voi tunteitaan lakata tuntemasta. Siinä kohtaan vain pitää sitten istua alas, eikä tehdä hätiköityjä päätöksiä. Se on sitten enää asennekysymys, valintakysymys.
Mitä minä tahdon? Olenko valmis uhraamaan puolet elämästäni, perheeni, liittoni? Minkä vuoksi - itseni vuoksi, oman ihastumiseni vuoksi, mahdollisen uuden rakkauden?
Tarkoitan tällä sitä, että varmasti sinunkin kohdallesi vielä tulee nainen, joka vetää jalat altasi. Tai sitten ei. Mistään et voi sitä tietää. Siihen ei vaikuta se, kauanko te olette olleet yhdessä, jäikö joku vaihe elämättä nuorena. Siihen vaikuttaa vain se miten sitoutuneita te olette, sisimmissänne. Se on risteys, jossa voi hetken olla punaisissa valoissa mutta matkaa on sitten jatkettava, johonkin suuntaan.
Vaimosi tuntuu olevan niissä punaisissa valoissa edelleen?
Itsestäänselvänä pitäminen? Tuliko se sinulle, aloit pitää häntä itsestäänselvänä? Nainen kaipaa huomiota,(jokainen nainen kaipaa sitä) ei saa sitä enää sinulta joten hakee sitä muualta. Mieskin lopulta toimii niin, jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi, tunnetuksi.
No ehkä tuossa on se ero omaan liittooni, olen itsekin huomionhakuinen nainen (en noissa mittakaavoissa kuitenkaan) mutta mottoni on aina ollut että niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Suhdetta tulee hoitaa, yhdessä.
niinhän se aina on, kun nainen pettää tai edes meinaa pettää tahi liitossa on ongelmia ongelmat ovat aina miehen syytä, siis ei koskaan naisen syytä, kertokaapas nyt miksi näin on, kyllähän miehetkin kaipaavat huomiota, hellyyttä ja ihailua yhtälailla, jos siis naine
n muuttuu kylmäksi ja alkaa hyppiä vieraissa miksi se on miehen syy?
ja alkuperäiselle sanoisin, että tee selväksi nyt se kaapin paikka, tuollaisia tapoja ei liitossa hyväksytä.
Ehkä olen vielä vain shokissa. En tosiaan tiedä miten tätä pahaa oloa sisälläni lähtisi purkamaan. Ei tiedä vaimonikaan. Illalla haluaa puhua työasioista, vaikka oikeasti minulla ei ole muuta ajatusta päässäni kuin miksi halusit valehdella minulla ja miksi halusit sitä toista?
Ainoa vastaus minkä olen saanut, on se että se ei ole minun syytäni ja että vika on hänessä.
Se ei lohduta. Ei pätkääkään. Koska se ei vastaa kysymykseen. Mikä meillä oli niin huonoa, että piti valehdella päin naamaa. Moninkertaisesti. Mikä siinä oli sellaista, että kaikki hyvä pitää asettaa hukattavaksi. Mikä saa ihmisen toimimaan näin. Ihan oikeasti ajateltuna? En todellakaan ymmärrä...
Keskinäinen rakkaus ja kunnioitus. Siitä puhutaan avioliittolaissakin.. Se tuntuu puuttuvan.
Nyt olisi helppo huutaa eron perään. Ilman lapsia eroasinkin. Ei minun tarvitsisi tällaista paskaa sietää. Mutta se kokonaisuus. Meillä on hyvä yksikkö. Ihanat lapset, joista en halua luopua eikä kukaan muukaan.
Kaikkea sitä pitää kestää. Perkele.
Älä eroa vaan ala harrastaa seksiä kaikkien mahdollisten naisten kanssa niin että vaimosi ei kerta kaikkiaan ehdi hoitamaan omia suhdekuvioitaan.
Vaimosi kuulostaa todella omituiselta. Onko hänellä päihdeongelmia?
Pisti simään tuo kirjoittamasi keskinäinen rakkaus ja kunnioitus puuttuu. Sitä se monasti on suhteissa joihin on ajauduttu liian nuorena. On jäänyt se kaikki eämättä, oikean rakkauden löytyminen kun ollaan juuri ajauduttu yhteen ja alettu rakentamaan elämää sen ympärille, sitten huomataan puuttuvan se tärkein ydin mikä suhteessa pitäisi olla kun on kaikessa kiireessä seunohdettu, eli rakkaus sitä ei oikeasti kunnolla ole ollutkaan. Nuorena solmituissa suhteissa ajaa se yhteinen tekeminen suhdetta eteenpäin kunnes tulee pysähdys ja huomaa pitäneensä ehkä liiankin kiirettä tavallaan elämässä. Siksi monissa nuorena solmituissa suhteissa tulee vastaavia tilanteita eteen.
No meidän suhteessa sitä ei ole huomattu vaikka ihan naperoina ollaan alettu olemaan. Mutta et yleistänytkään. Kunhan kommentoin ettei kaikilla noin ole.
Me tiedetään olevamme rikkaita henkisesti, lapset on teinejä ja me vasta alle 40v, elämä edessäpäin. Me ollaan kestetty niin paljon mutta myös saatu niin paljon, kurjuuskin kasvattaa arvostamaan elämää, mutta ennemminkin sitä toista ihmistä siinä vierellä. Kun on käyty oikeesti pohjissa asti, eikä olla saatu maistaa mammomaa niin pysyy se maalaisjärkikin päässä, arvot kohillaan. Rakkaus ei ole sitä intohimoa koko ajan mutta on sitäkin, välillä sitä inhoaa toista ja voisi vaihtaa sen vaikka rikkinäiseen imuriin, välillä sitä rakastuu uudestaan omaan mieheensä ja voidaan viettää vaikka koko viikonloppu vain kahden kuherrellen... :)
Pitkä parisuhde vaatii hoitoa, molemmilta, halua hoitaa sitä yhteistä projektia. Jos ap:n tapauksessa nainen ei sitä halua, laittaa syyksi jonkun typerän addiktion niin paha miehen sitä on oikeesti yksin kannatella, edes niitten lasten vuoksi.
Se on hyvä jos parisuhdettaan voi hoitaa ja että on sosiaalinen turvaverkko lapsille. Kaikilla näin ei vain ole. Ei ole yksinkertaisesti mahdollisuutta "pistää lapsiaan viikonlopuksi hoitoon" ja lähteä koko viikonlopuksi kuhertelemaan. Moni haluaisi muttei vaan pysty.
Se ei ole miehen vika. Se ei ole naisen vika. Ei se ole kenenkään vika.
Mutta tällaisessa toisenlaisessa tilanteessa sitten "heikompi" osapuoli, oli se sitten nainen tai mies, tekee tilaisuuden tullen valinnan, joka ei täytä kaikkien moraalikäsityksiä. Kun haluaa himoa ja rakkautta ja kotona ei ole muuta saatavilla kuin perusoravanpyörää seuraavat 15 vuotta, niin onko siinä edes vaihtoehtoja.
Olisi toki tietenkin hyvä, jos ihmiset osaisivat arvostaa omaansa ja tyytyisivät siihen mitä saavat, mutta jos on taipumusta "pettämiseen" ja altis viettelylle, niin mitäs esimerkiksi aloitusviestin mies siinä voisi tehdä?
että sen takia vaimosi olisi sinulle valehdellut. Päinvastoin. Vaimollesi muiden miesten huomio, salaiset huomionosoitukset ovat kuin vahvaa, riippuvuutta aiheuttavaa huumetta. Narkkari tekee mitä tahansa saadakseen kamaa, ja vaimosi tekee mitä vaan saadakseen nauttia omasta huumestaan.
Onko tähän oikeasti mitään apua saatavilla kuin väkisin "kunnolla oleminen"? Terapia? Ultimatium (vielä kerran niin lähdet ja lapset jää?) ? Burkha? Kivitystuomio? Kunniamurha? (nämä viimeisest nyt siis puolivitsillä heitettynä, mutta jotenkin ymmärrän Lähi-Idän kulttuuria paljon paremmin, mutta onhan näitä "tragedioita" meillä iltapäivälehtien lööpeissä saakka)
Olisi vielä loppuelämä elettäväksi :/
auttaa vain oma vahva tahto. Mitkään ultimatumit, lahjomiset, kiristämiset tai palkkiot eivät auta, jollei halu lopettaa lähde omasta itsestään. Ihmiset narkkaavat, ryyppäävät ja polttavat, vaikka tietäisivät kuolevansa siihen.
Kuitenkin uskon, että vakavilla keskusteluilla ja terapiallakin, voidaan saada ihminen oikeasti tahtomaan riippuvuudestaan irti. Toki tie on pitkä, ja retkah
Ajauduin tähän ketjuun, koska minä olen itse koukussa huomioon mutta luulin että olin tämän jo selättänyt vaan ajatukset on taas muissa miehissä. Mulla on ollut useampi pidempiaikainen suhde ja jokaisen aikana olen käyttäytynyt sopimattomasti. En ole mennyt sänkyyn kenenkään kanssa mutta on usein ollut hiuskarvan varassa. Olen sitten lopettanut jokaisen parisuhteen kun homma on alkanut lähteä käsistä. Nyt kun olen ollut nykyisen mieheni kanssa vuoden olen taas alkanut flirttailemaan ja eilen sitten päädyin suutelemaan yhden ystäväni kanssa. Tiedän että olen hirviö. Minun ei näköjään kuulu olla parisuhteessa ollenkaan.
Tämä on addiktio, jolla parannan oloani ja itsetuntoani (olen kroonisesti masentunut) toisen ihmisen kustannuksella. Tiedän sen. Päädyn aina tähän samaan käytösmalliin sillä tavalla vai vihkaa. En ensin itse tajua (tai halua tajuta) käyttäytyväni flirttailevasti, kunnes "ajaudun" tilanteisiin. Useampi mies on yrittänyt suudella minua tämän vuoden aikana, mutta olen aina vetäytynyt pois ja olen kertonut miehelleni näistä. Ei kukaan tietenkään ajadu näihin tilanteisiin, vaan ihan itse ne kehittelen. Mutta nyt olen alkanut hakeutumaan paljon aktiivisemmin niiden miesten seuraan, joilta tiedän saavani huomiota ja tosiaan nyt sitten päädyin suutelemaan yhtä. Yök minua!
Olen klassinen tapaus muutenkin, en tunne olevani arvokas kenenkään miehen silmissä ellei välillämme ole jotain seksuaalista tai romanttista.
En halua erota miehestäni koska rakastan häntä. Mutta en halua häntä satuttaa (ja siis olenhan jo tehnyt niin hänen tietämättään). Voi itku! Nyt pitää olla vaan väkipakolla kunnolla. Olen paskiainen ja kamala ihminen, sen tiedän. Luulin jo oppineeni läksyni mutta ei. Pahoittelen että minunlaisiani on. Mutta odottelen tässä terapiaan pääsyä, ehkä sieltä löytyy apua.
Heipsan!
Onpa loukkaavaa käytöstä vaimoltasi. Ei todellkaan ole liikaa vaadittu, vaatia uskollisuutta. Siis uskollisuutta, jonka on sinulle luvannut. Jokainen aikuinen ihminen on vastuussa omista tekemisistään, jos käy vieraissa, ei voi syyttää puolisoansa.
Ei tällaista kuulu/tarvitse hyväksyä, eikä ymmärtää, vaimosi on aikuinen ihminen. Ei kannata miksikään säälisilittelijäksi ja ymmärtäjäksi ryhtyä, sillä ruokit hänen käytöstään.
Jos haluaa elää kanssasi, anna vaihtoehto joko mennä terapiaan tai sitten erota. Et koskaan voi luottaa tuollaiseen ihmiseen, ellei todellakin halua muuttua. Ja jos haluaa muuttua, menee terapiaan. En tiedä voiko tuollaisesta toipua, mutta toivutaanhan viinasta ja huumeistakin ammattiauttajan avulla.
Ei hän voi vaan jatkaa käytöstään sinua kohtaan tuolla tavalla, hänen itsensä on pian tehtävä jotain. Mitäs jos huomenna pano tuleekin samaan kaupunkiin? No sitten voi olla myöhäistä.
Kuka tässä nyt ei joskus ihailua kaipaisi?
Minulla on yksi ystävä, joka flirttailee kaikkien kavereittensa miehille, minunkin miehelleni. Mieheni oli kovin vaivautunut asiasta. Tämä nainen oli lapsena koulussa aina minua parempi ja kaikessa muussakin lapsena. Koulussa halusi aina olla kaikessa paras. Jotenkin tuntuu että se onjäänyt "päälle". Kun jollakin hänen kavereistansa on uusi mies ja hyvä parisuhde, niin tämän naisen pitää aina päästä saamaan pauloihinsa uusi mies. Jotenkin tuntuu että hän kilpailee silläkin, että saa kavereidensa miehet tosiaan pauloihinsa. Se on sairasta! Ihan kun se olisi häneltä pois, jos kavereilla on hyvä parisuhde, hänen on koetettava saada miehet itselleen. Vaikea selittää.