Seurustelen, eronnut kahden yh-isä, ihanan naisen kanssa jolla on ollut elämän polulla toisinaan vaikeata mutta oma lapsi jo aikuinen. Molemmat ei tyytynyt kehenkään tahansa mutta nyt jo napsahti vaikka olettanut että paremman puutteessa saa elää yksin. Tosin hänellä vapauden kaipuu, pelkää sitoutua, pelkää jo ajatusta, sanaakin. Myönteinen tunne on pahasta, pitäisi varautua pahimpaan ja etukäteen suojautua pettymyksistä. Itse haluaisin edetä paljon nopeammin, tai edes tietää uskaltaako odottaa etenemistä.
Onko niin ettei luota omiin tunteisiin jos niitä tavanomaisia kahinointeja, pettymyksiä, hankaluuksia ym ilmene? Vai onko suhde sitä varten että löytyy todisteet siitä että maailmassa voisi suhde onnistua vaikka ei sitä enää halua, ei sitä tarvi?
On pyydetty olemaan kärsivällinen ja olla pelottamatta häntä tiehensä mutta missä kulkee raja kärsivällisyyden ja ikuisuuden välissä? Tottahan toki aika on erittäin henkilökohtaista mutta jossain vaiheessa muutoshalu taantuu ja jämähtää, muuttumattomuuteen tottuu. En panosta ja hän kokee itse olevansa jarruna, liikakin.. Haluaisin tukea mutta ei ole tavallaan minun kamppailuni vaikka onkin... Eli helppoa tavanomista elämänohjeistusta viisailta ja kokeneilta taas kaivataan ;-)
Onko niin ettei luota omiin tunteisiin jos niitä tavanomaisia kahinointeja, pettymyksiä, hankaluuksia ym ilmene? Vai onko suhde sitä varten että löytyy todisteet siitä että maailmassa voisi suhde onnistua vaikka ei sitä enää halua, ei sitä tarvi?
On pyydetty olemaan kärsivällinen ja olla pelottamatta häntä tiehensä mutta missä kulkee raja kärsivällisyyden ja ikuisuuden välissä? Tottahan toki aika on erittäin henkilökohtaista mutta jossain vaiheessa muutoshalu taantuu ja jämähtää, muuttumattomuuteen tottuu. En panosta ja hän kokee itse olevansa jarruna, liikakin.. Haluaisin tukea mutta ei ole tavallaan minun kamppailuni vaikka onkin... Eli helppoa tavanomista elämänohjeistusta viisailta ja kokeneilta taas kaivataan ;-)
Vastaukset 2
Vanhimmat
kysyit helppoa elämänohjeistusta viisailta ja kokeneilta. En väitä olevani viisas, enkä väitä tietäväni helppoa elämänohjeistusta, mutta vastaisin, että naisen kanssa eläminen on juuri sitä, mitä kuvasit.
Meillä oli juuri 2 vrk tosi kivaa. Käytiin jopa erotiikkamessuilla. Sitten yhtäkkiä kaikki meni päin helvettiä. Syy oli se, kun hain lapset takaisin mummolasta ja vanhempi lapsi (6 v) rupesi kiukuttelemaan.
Vastaukseni on, että naisen ajatuksenjuoksusta ei ota pirukaan selvää. Ainakaan mitään logiikkaa siinä ei ole. 2-vuotiaan juupas-eipäs kiukuttelu vastannee aika hyvin naisen logiikkaa.
Vähän on syntynyt sellainen käsitys vuosien varrella, että järkeviä ja kivoja naisiakin on olemassa, mutta en valitettavasti sattunut naimaan sellaista.
Pelon lähtökohtana on aina pelkäävä henkilö itse. Hän ei luota itseensä ja omiin kykyihinisä selvitä enää yhdestäkään riidasta/vastuksesta. Hän tuntee vain ajautuvansa aina samaan pisteeseen vaikka mitä tekisi. Jne jne. Oravanpyörä on valmis.
Ei näihin "fobioihin" ole muuta lääkettä kuin se, että ne kohtaa silmästä silmään, käsittelee ne ja antaa sitten itselleenkin anteeksi. Se on pitkä ja kivulias prosessi, joka vaatii rohkeutta ja halua muuttua.
Ulkoakäsin toista on siihen prosessiin kyllä vaikea ohjata, sillä tarve muutokseenhan pitäis lähteä aina ihmisestä itsestään.
Voit olla tukena ja vakuuttaa joka käänteessä, että sinuun voi luottaa ja että sinäkin haluat ymmärtää naisesi ongelmia. Ajan mittaan hän toivottavasti oppii todella luottamaan sinuun ja on sitten valmis kohtaamaan mörkönsä siinä rakastavassa ilmapiirissä, ja siten kokeilemaan taas sitoutumista.
Eka askel muutokseen olisi se, että hän tunnustaisi ensin itselleen olevansa todellakin "estoinen"...
Kyse on nyt siitä mihin sinun rakkautesi riittää?