Minulta päättyi hyvin rakas ihmisuhde ja olen kierinyt surussa, itseäälissä ja hirveässä ikävässä. Tätä palstaa lukiessa olen ymmärtänyt yhden hyvin ikävän seikan itsessäni, läheisriippuvaisuuden. Sen takia parisuhteet eivät ikinä kestäkään. Onko kenelläkään kokemusta voiko siitä eheytyä omin voimin ja jos voi niin onko siihen olemassa hyvinä neuvoja?
Erokin tuntuu nyt helpommalta käsittää tämän huomion jälkeen..
Erokin tuntuu nyt helpommalta käsittää tämän huomion jälkeen..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Läheisyysriippuvuuteen voi olla monta syytä. Yleensä syyt löytyy lapsuudesta. Oletko lapsena saanut lämpöä, läheisyyttä ja rakkautta? Minkä ikäinen olet ja millaisia sinun suhteesi ovat olleet? (oleko seurustelut, asunut yhdessä, kuinka pitkiä suhteesi ovat ollaat?)
Niin luulen, että minulla tämän on saattanut aiheuttaa liiallinen "rakastaminen" ja mielipiteiden sekä tekojen hallitseminen. Kaikki mitä on elämässään tehnyt on aina ollut jotenkin väärin ja kaikki perheen ulkopuoliset ihmiset ovat pahoja.. Eli rakkautta olen saanut mutta liian omistavalla tavalla.
Itsetunto on aina ollut huono vaikka olen sen peittänyt. Tunne ettei koskaan tee mitään oikein on hyvin vahva. Yksin oleminen on vaikeaa ja mielipiteille täytyy aina saada jonkun vahvistus.
Olen melkein 30. Parisuhteita on ollut useita ja jostain syystä aina sellaisten ihmisten kanssa jotka joko pahoinpitelevät tai ovat sairaalloisen mustasukkaisia. Olen kestänyt näitä aina muutamia vuosia kunnes haavat ja pelko ovat jo niin suuria ettei jatkaminen ole mahdollista. Nyt minulla oli normaalimpi suhde jossa en kuitenkaan koskaan tuntenut itseäni varmaksi. Pelko oli läsnä kaiken aikaa. Olisin vaatinut päivittäistä varmistusta siitä että olen tärkeä. Toinen kuin ahdistui nurkkkaan. Lisäksi olen huomannut, että yritän muuttaa itseäni kun huomaan toisen kritisoivan jotakin piirrettä itsestäni. Eihän niin saisi olla..
On sekavaa yrittää selittää mutta ehkä kiteytettynä minua pelottaa olla yksin, tarraudun ihmiseen ja kestän melkein kaiken ja annan anteeksi melkein kaiken.. En ole tätä oikein ennen ymmärtänyt vaan tämän eron myötä aloin pohtia itseäni ja sitä miksi teen näin. Koen etten ole mitään ilman ihmistä rinnallani.
Miten oppisin olemaan ehjä?
Katri
Mulla oli myös tuollainen lapsuuden kokemus, voimakasta hallitsemista sillä että teet oikein vain jos teet juuri kuin sinulta halutaan, ja aivan aivopesua että muu maailma ja sen ihmiset on pahoja...
Itse osuin kerran sattumalta lukemaan tätä tekstiä http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/sinulle.html ja sen kautta oikeastaan ymmärsin miten itsekin olen elänyt läheisriippuvaisen elämää. Pisti itkemään ihan hillittömästi ja ajattelemaan itseä tavoilla jotka eivät olisi tullut mieleen. En tiedä tuletko sinä kokemaan juuri samoin, mutta pistin linkin siinä toivossa että löydät tekstistä jonkun ajatuksen, joka auttaa.
Kuulostaa kovin tutulta. Itselläni päättyi vuoden kestänyt suhde. Monien riitojen jälkeen mies otti ja lähti. Omalle asunnolleen asumaan. Emme siis koskaan ehtineet vielä muuttaa yhteen. Minä olin siis se jätetty osapuoli. Olen surrut kohta 3 kk. Näissäkin asioissa aika auttaa. Mutten vieläkään saa häntä mielestäni. Ajattelen päivittäin. Mietin hänen nykyisiä tekemisiään. Ajattelen kauhulla hänen jo löytäneen ehkä uuden naisystävän. Olen hänen lähtönsä jälkeen ottanut häneen muutamia kertoja yhteyttä. Kertonut myös etten haluaisi häntä menettää elämästäni. Olemme eron jälkeen tapaillutkin, lähinnä seksin merkeissä n.kerran kuukaudessa, mutta mies ei ilmeisesti halua enää lopullisesti luokseni palata. Pahaltahan tuo tuntuu. Sitä tekstiviestien määrää, jossa kerron hänelle kuinka paljon ikävöin, että haluaisin hänet takaisin, ja pelkään että hän hylkää minut (vaikka on sen jo oikeastaan tehnytkin). Oikein hävettää jälkeenpäin kaikki ne sanat:( Eli siis läheisriippuvuutta se on tuokin. Kun ei haluais päästää toisesta irti millään.
Aiemmat kaksi pidempiaikaista suhdetta olivat sellaisia, joissa oli sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa ja mä olin se, joka jätti. Muut ns.suhteeni ovat olleet tällaisia "tapailusuhteita", eli nähdään, syödään, harrastetaan seksiä. Näistäkin haaveilin ajan kanssa tulevan/kehkeytyvän jotain pysyvämpää.
Vaan paskat, jälkeenpäin ymmärsin vain tulleeni hyväksikäytetyksi.
Minä myös omaan huonon itsetunnon, jonka yritän päällisin puolin peittää.
Läheisriippuvuus taas... Tämän viimeisimmän suhteeni kohdalla... Huoh... Hän oli ihana, ei koskaan yrittänyt latistaa millään lailla ja tykkäsi hirmuisen paljon lapsestanikin. Tuon riippuvuuden kykenen täysin ymmärtämään ja tiedostan sen johtuvan lapsuudestani.
Olen alko-perheestä lähtöisin. Huomiota ja hellyyttä en saanut koskaan, en kannustusta tai että olisin koskaan saanut tuntea olevani hyvä jossain. karmeaa kuinka lapsuus voi vielä näin 30-vuotiaanakin vaikuttaa lähes koko elämään. Ja miten noita asioita pystyy korjaamaan enää tässä vaiheessa kun "vahinko" on tapahtunut jo.
Koin tässä viimeisimmässä suhteessa, ettei mies tarpeeksi arvostanut tai huomioinut minua. Koin, etten ollut tarpeeksi tärkeä. Joka ilta laitoin itseni miestä varten kauniiksi, valmistin hyvää ruokaa, leivoin, pidin kotia kunnossa. Tuli sellainen tunne, ettei mies arvosta yhtään kun en juurikaan kuullut hänen suustaan koskaan mitään positiivista. Niin se mun tavallaan huono oloni alkoi heijastua suhteeseenkin. Aloin kiukutella ja osoittaa mieltäni, tästä ukko sai tarpeekseen ja lähti.
Katrin kysymys "Miten oppisin olemaan ehjä?" on tosi hyvä. Kaipa sen muutoksen tulisi lähteä syvältä itsestään. Kasvaa ihmisenä voimakkaammaksi ja itsenäiseksi. On vaan helpommin sanottu kuin tehty.
Minulle tuli tuosta viestistäsi mieleen entinen tyttöystäväni. Nuo sanat olivat melkein kuin hänen suustaan, vaikkei hän itse ikinä noin suoraan uskaltanut puhua. Nimikin vielä sama :)
Voimia. Täällä myös suru.
Siis Katrin viestistä..
joka välittää ja rakastaa sinua oikeesti ja jolle voit kertoa asiasta.
Ton läheisriippuvuuden voi muuten tulkita vaikka liialliseksi mustasukkaisuudeksi tms.
ellei kumppani siitä tiedä.
Harrastukset yleensä auttaa kestämään hetkellistä ja pidempääkin yksinoloa.