Sanotaan että parisuhteissa on aina joku vaihe jolloin toisen piirteet alkavat ärsyttää ja joka koettelee koko suhdetta. Minulla on varmaan juuri tällainen vaihe. Olisikin kiva tietää miten muut ovat tästä selvinneet tai millaisia tuntemuksia kokeneet.
Olemme olleet poikaystäväni kanssa nyt yhdessä vuoden, mutta tunsimme toisemme jo reilut viisi vuotta ennen kuin ihastuimme syvemmin. Mies on nyt siis 27 vuotta ja minä 21, asumme omissa asunnoissa. Aiemman, edellisen poikaystäväni kanssa mitään "tympääntymistä" ei oikeastaan tullut ennen kuin kolmen vuoden seurustelun jälkeen jolloin myös yhteisymmärryksessä erosimme hyvissä väleissä. Nyt kuitenkin tuntuu että melkein kaikki piirteet jotka minua on nykyisessä rakkaassani ärsyttäneet kärjistyy jotenkin hirmu vahvasti...
Tämmösiä asioita on esimerkiks niinkin tyhjänpäiväiset asiat kuin poikaystäväni pukeutuminen, raivostuttava tapa selittää koko ajan niin että tuntuu että hän rakastaa vaan omaa ääntään, ja vaikka typerät ruokailutavat. :D Lapsellista, tiedän! Mutta myös sellaiset asiat jotka on ihan hänestä riippumattomia häiritsee.. Esimerkiksi ikäeromme, joka ei ole mikään maata kaatava, mutta huomaan että hän jo haaveilee vähän perheen perustamisesta (vaikka olemme opiskeluissamme samassa vaiheessa) sillä hänen veljellään oli samanikäisenä jo lapsia. Toisekseen, minä olen hirmu tavallisesta perheestä, tottunut tekemään kovasti töitä ja vieläkin auttamaan sairastelevia vanhempiani, kun taas hänen koko sukunsa on älyttömän "hieno" (kunnanjohtajia, lääkäreitä, kaikki on järjestään jotain tohtoreita jne) ja koen olevani ihan ojamönkiäinen koko porukan keskellä. Eikä noissa titteleissä mitään vikaa ole mutta heidän koko elämäntapansa on hirmu hieno ja tyylikäs ja arvokas. Minua häiritsee kun aina kyläillessäni hänen kotonaan pitäisi olla viinilasia kilistelemässä jne, kun itse kotona kannan verkkareissa halkoja ja leivon pullaa. En ole yhtään kotonani! Poikaystäväni mielestä hänen sukunsa taas on tosi tavallinen, minusta tuntuu kuin olisin jossain arvotaidenäyttelyn avajaisissa kun käyn heillä. :D Myös rakkaat tavisvanhempani vierastavat kovasti poikaystäväni "hienoa" elämäntyyliä, hän kun selostaa vaikka mistä grafiikoista ja viineistä tms kun äitini ja isäni eivät ymmärrä niistä yhtikäs mitään. He selvästi tykkäsivät paljon enemmän edellisestä poikaystävästäni joka oli samanlainen leppoisa tavis, ja kyllä se minua vähän harmittaa. Mietin aina joskus että voinko olla oma itteni hänen sukunsa keskellä ilman että minua karsastetaan, tai voinko olla juuri sellainen kuin olen edes poikaystäväni kanssa vaikka hän onkin jo vuosien mittaan nähnyt sen oikean minäni. Ärsyttää jopa se että joskus kun puhuimme yhteisestä kodista niin hän haluaa modernin asunnon jossa on laatutaidetta seinillä ja itämaiset matot, kun taas minä rakastan vanhantyylistä pirttimäistä mökkiä jossa ei tarviis mulle olla edes sisäsaunaa tai vessaa. :D
Tämmöisiä pöljiä ristiriitoja.. Tällä hetkellä tuntuu taas sille että me ei varmaan kuuluta yhteen tai miten tästä mitään tulee kun elämme niin erilaista elämää. Toisaalta taas välitämme toisistamme hirveästi koska kaikista eroavaisuuksista huolimatta ajattelemme asioista tosi samalla lailla, arvomaailmat on niin samat.
Toivotaan että tämä menee ohi taas.. Ja helpotti johonkin tätä purkaa. Olisi mukava kuulla toisten kokemuksia aiheesta myös. :)
Olemme olleet poikaystäväni kanssa nyt yhdessä vuoden, mutta tunsimme toisemme jo reilut viisi vuotta ennen kuin ihastuimme syvemmin. Mies on nyt siis 27 vuotta ja minä 21, asumme omissa asunnoissa. Aiemman, edellisen poikaystäväni kanssa mitään "tympääntymistä" ei oikeastaan tullut ennen kuin kolmen vuoden seurustelun jälkeen jolloin myös yhteisymmärryksessä erosimme hyvissä väleissä. Nyt kuitenkin tuntuu että melkein kaikki piirteet jotka minua on nykyisessä rakkaassani ärsyttäneet kärjistyy jotenkin hirmu vahvasti...
Tämmösiä asioita on esimerkiks niinkin tyhjänpäiväiset asiat kuin poikaystäväni pukeutuminen, raivostuttava tapa selittää koko ajan niin että tuntuu että hän rakastaa vaan omaa ääntään, ja vaikka typerät ruokailutavat. :D Lapsellista, tiedän! Mutta myös sellaiset asiat jotka on ihan hänestä riippumattomia häiritsee.. Esimerkiksi ikäeromme, joka ei ole mikään maata kaatava, mutta huomaan että hän jo haaveilee vähän perheen perustamisesta (vaikka olemme opiskeluissamme samassa vaiheessa) sillä hänen veljellään oli samanikäisenä jo lapsia. Toisekseen, minä olen hirmu tavallisesta perheestä, tottunut tekemään kovasti töitä ja vieläkin auttamaan sairastelevia vanhempiani, kun taas hänen koko sukunsa on älyttömän "hieno" (kunnanjohtajia, lääkäreitä, kaikki on järjestään jotain tohtoreita jne) ja koen olevani ihan ojamönkiäinen koko porukan keskellä. Eikä noissa titteleissä mitään vikaa ole mutta heidän koko elämäntapansa on hirmu hieno ja tyylikäs ja arvokas. Minua häiritsee kun aina kyläillessäni hänen kotonaan pitäisi olla viinilasia kilistelemässä jne, kun itse kotona kannan verkkareissa halkoja ja leivon pullaa. En ole yhtään kotonani! Poikaystäväni mielestä hänen sukunsa taas on tosi tavallinen, minusta tuntuu kuin olisin jossain arvotaidenäyttelyn avajaisissa kun käyn heillä. :D Myös rakkaat tavisvanhempani vierastavat kovasti poikaystäväni "hienoa" elämäntyyliä, hän kun selostaa vaikka mistä grafiikoista ja viineistä tms kun äitini ja isäni eivät ymmärrä niistä yhtikäs mitään. He selvästi tykkäsivät paljon enemmän edellisestä poikaystävästäni joka oli samanlainen leppoisa tavis, ja kyllä se minua vähän harmittaa. Mietin aina joskus että voinko olla oma itteni hänen sukunsa keskellä ilman että minua karsastetaan, tai voinko olla juuri sellainen kuin olen edes poikaystäväni kanssa vaikka hän onkin jo vuosien mittaan nähnyt sen oikean minäni. Ärsyttää jopa se että joskus kun puhuimme yhteisestä kodista niin hän haluaa modernin asunnon jossa on laatutaidetta seinillä ja itämaiset matot, kun taas minä rakastan vanhantyylistä pirttimäistä mökkiä jossa ei tarviis mulle olla edes sisäsaunaa tai vessaa. :D
Tämmöisiä pöljiä ristiriitoja.. Tällä hetkellä tuntuu taas sille että me ei varmaan kuuluta yhteen tai miten tästä mitään tulee kun elämme niin erilaista elämää. Toisaalta taas välitämme toisistamme hirveästi koska kaikista eroavaisuuksista huolimatta ajattelemme asioista tosi samalla lailla, arvomaailmat on niin samat.
Toivotaan että tämä menee ohi taas.. Ja helpotti johonkin tätä purkaa. Olisi mukava kuulla toisten kokemuksia aiheesta myös. :)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mitä mä olen tohtoreiden luona käynyt, niin siellä oli aina vähän "pöpiä". Usein sotkuista eivätkä siitä välittäneet. Rennosti ottamista. Joku asui ekologisesti ilman turhia mukavuuksia ja tykkäsi pyöriä puutarhassaan. Enemmän turhaa alemmuutta tuntevat ihmiset hienostelevat ja syrjivät muita ollakseen "korkeammalla".
Eikö sun vanhemmat ole yhtään onnellisia että sun tulevaisuus on turvattu rahallisesti? Mun vanhemmat vihasi sen takia exää että meidän perhe ei oo varakas ja mun ex oli vaan elektroniikkamyyjä.
No ei minun vanhempani tosiaankaan ajattele että otan poikaystävän siksi että voin elellä jotenki kotirouvana ja hän maksaa viulut? Elääkö joku vielä todella noin kivikaudella, tuolleen ajateltiin ehkä 1800-luvulla että pannaanpas meidän tyttö kauppiaan pojalle emännäks... Lähinnä miun isä ja äiti vierastaa sellaista "rikasta" kultalusikka suussa- elämäntyyliä joka on ihan toisenlainen kuin omamme.
Emmä noin sanonut. Ne ei tykänneet siitä että meil ei jäänyt ikinä säästöön tarpeeks et oltais voitu ostaa auto tai asunto. Pitivät exää laiskana tai tyhmänä kun ei ollut jaksanut kouluttautua. Itsejään pitävät samasta syystä tyhminä. Haluaisivat mulle ahkeran miehen joka on jaksanut kouluttautua. Sanovat aina että ahkerat ja viisaat rikastuu. Emmä mistään kultalusikoista puhunut. Enemmän se luonne siihen liittyy et on päämääriä ja saavuttaa elämässä jotai muuta ku myy telkkareita.
Luulempa, että sinulla on meneillään juuri jonkin sortin tympääntymisvaihe. Itsekin koin tällaisen juuri vuoden kohdalla ja kun lueskelin aiheesta (parisuhteen vaiheet, stages of relationship) niin ymmärsin et se on täysin normaalia. Tuossa vaiheessa punnitaan toiseen kertaan se, että onko tämä sellainen ihminen, jonka kanssa haluan olla. Siis hyvin tärkeä vaihe suhteessa. Tässä vaiheessa sitä joko päättää että ollaan liian erilaisia ja etten pysty hyväksymään tuota toista sellaisenaan... tai sitten alkaa tuntua siltä, että ok, tuo toinen on erilainen ja nuo asiat ärsyttää, mutta siitä huolimatta haluan olla kimpassa. Ja sit sen jälkeen sitoutuminen onkiin vahvempaa ja todempaa.
No ethän sä sen suvun kanssa seurustele. Ei niiden kanssa täydellisesti toimeen tarvi tulla eikä niiden sun parhaita ystäviä tarvi olla. Ja kyllästymisvaiheita tulee ja menee. Itse annan kyllästymisvaiheen olla sen kummempia sitä miettimättä kun tiedän että se menee ohi ja pian on jo toinen fiilis. Suhteistasi ei kovin pitkiä tule jos aina siinä vaiheessa laitat poikki.
tuo on ihan totta mitä sanoit, että eipä toinna joka kerta pistää hyvää suhdetta poikki jos tympii.:)
Mutta kyllä minä aika paljon tekemisissä olen luonnollisesti myös poikaystäväni suvun kanssa, ja kun nämä samat hienohelman tavat on myös hänellä niin vähän se häiritsee :D Tai siis, meinaan sellaista että ei ole niin luonteva ja mukava olo kuin voisi.. Tuntuu etten edes osaa käyttäytyä (vaikka osaan tietysti mutta tuntuu vaan siltä) kun muut on niin hirmu sivistyneitä ja tyylikkäissä merkkivaatteissa arkipuuhissaankin..
No, ei se kompastuskivi tuo suku nyt ollut, pähkäilin vaan kun toisinaan ja tällä hetkellä tuo kultani tuntuu niin tuhottoman ärsyttävältä ja kaukaiselta ja melkein sorrun miettimään millaista olisi olla jonkun tavallisen, perinteisen ja töitä pelkäämättömän suomimiehen kanssa. Tämä vaan on niin erilaista kuin mihin olen tottunut, että poikaystävälläni on tyyliin enemmän laadukkaita tuoksuja hyllyssään ku minulla ja äidilläni yhteensä, ja minä olen se joka osaa vaihtaa autoon renkaat ja vaikka rakennella jonkun kirjahyllyn omin kätösin :D Hmm, erilaista.
vaihe, jolloin alkaa kyllästyttämään kumppanissa kaikki, ja vielä sellaisetkin asiat, jotka on alunperinkin olleet samalla tolalla, tarkoittaa mitä useimmin sitä, että suhde on tullut tiensä päähän. Olisikohan kohdallanne kyse sellaisesta? Ainakin omalla kohdalla, jos noin vähän olisi natsaavia asioita vuoden seurustelun jälkeen olisin valmis kiittämään yhteisestä ajasta ja lähtemään eteenpäin elämässä. Vaikka kohti sitä omaa vanhantyylistä pirttimökkiä.
Te olette erilaisia. Oletteko sittenkin liian erilaisia, että nyt on sitten tultu siihen että nämä aijemmin sumennetut ärtymykset ovat kärjistyneet..ja pääseekö niistä yli?
Minulla ei ole tuollaista vielä tullut, olen saman ikäinen kuin sinä ja poikaystäväni on saman ikäinen kuin sinun :D (Siksi halusin vastata sinulle koska samastuin ja halusin kertoa oman näkökantani) Ja olemme olleet 1,5 vuotta yhdessä ja siitä 6kk asuneet saman katon alla. Luulisi että asuessamme yhdessä olisi jo alkanut ärsyyntymään, mutta itse olen ärtynyt vain esmerkiksi sellaisesta, että mieheni jättää vaatteitaan pitkin asuntoa. Yleensä väsyneenä ärsyynnyn ja enkä ole vielä edes motkottanut aiheesta, eli oma "moka" tämäkin, asiahan saattas korjaantua kun sanosin siitä. Onneksi mies kuitenkin itse korjaa kamppeensa pyykkipäivään mennessä.
Mut toisen syöminen tai puhetyyli ei todellakaan ärsytä ja enkä näe vaatetuksessa mitän vikaa. Hän kelpaisi mulle vaikka perunaverkkareissa. Tuollanenhan se on välillä täällä kotona, kalsareissa kulkeva hönsvätti :) Mut musta kuule tuntuu, et nää sun ärsyyntymiset on nyt sellasia että jos ne ei mene edes ohi, niin alkaa vaikuttaa siltä että oot lopullisesti tympiintynyt ja "vittuuntunut" miehees.
En tietenkään ole kaiken tietäjä, mut jos omiin kokemuksiin vertaa niin kuulosti vain siltä.
Te olette erilaisia. Oletteko sittenkin liian erilaisia, että nyt on sitten tultu siihen että nämä aijemmin sumennetut ärtymykset ovat kärjistyneet..ja pääseekö niistä yli?
Minulla ei ole tuollaista vielä tullut, olen saman ikäinen kuin sinä ja poikaystäväni on saman ikäinen kuin sinun :D (Siksi halusin vastata sinulle koska samastuin ja halusin kertoa oman näkökantani) Ja olemme olleet 1,5 vuotta yhdessä ja siitä 6kk asuneet saman katon alla. Luulisi että asuessamme yhdessä olisi jo alkanut ärsyyntymään, mutta itse olen ärtynyt vain esmerkiksi sellaisesta, että mieheni jättää vaatteitaan pitkin asuntoa. Yleensä väsyneenä ärsyynnyn ja enkä ole vielä edes motkottanut aiheesta, eli oma "moka" tämäkin, asiahan saattas korjaantua kun sanosin siitä. Onneksi mies kuitenkin itse korjaa kamppeensa pyykkipäivään mennessä.
Mut toisen syöminen tai puhetyyli ei todellakaan ärsytä ja enkä näe vaatetuksessa mitän vikaa. Hän kelpaisi mulle vaikka perunaverkkareissa. Tuollanenhan se on välillä täällä kotona, kalsareissa kulkeva hönsvätti :) Mut musta kuule tuntuu, et nää sun ärsyyntymiset on nyt sellasia että jos ne ei mene edes ohi, niin alkaa vaikuttaa siltä että oot lopullisesti tympiintynyt ja "vittuuntunut" miehees.
En tietenkään ole kaiken tietäjä, mut jos omiin kokemuksiin vertaa niin kuulosti vain siltä.
Lähde liitämään.
Jos tuo mies olisi sinulle oikea, sinä arvostaist noita kaikkia asioita ja
toivoist itsekin olevasi samanlainen.
Jos jostakin oikeasti välittää, niin voin vannoa että ei tule tympääntymisvaihetta.
Ei milloinkaan.
Jos tulee, niin tyyppi on auttamatta väärä.
silloin ärsyttää jos toista ei hyväksy arkisissa asioissa.Ja vaikkapa jos ärsyttää toisen maiskuttelku syödessä, parasta lähteä hakemaan sellaista joka ei maiskuta.