TYHMÄÄ!?

sanoin miehelle, et haluun viel seurustella, vaikka erillään asuttaiskin, mut se ei käy sille. se on sitte kaikki tai ei mitään, se on sen mielipide. jos seuraan sydäntäni ni sit ois muutto viikon päästä, jos taas järkeä, ni jään miehen luo..kait..?

piip kirjoitti:

sanoin miehelle, et haluun viel seurustella, vaikka erillään asuttaiskin, mut se ei käy sille. se on sitte kaikki tai ei mitään, se on sen mielipide. jos seuraan sydäntäni ni sit ois muutto viikon päästä, jos taas järkeä, ni jään miehen luo..kait..?

Aivan sama tilanne kaikkien näiden 8,5 vuoden jälkeen....
Tässä viikon nyt miettinyt teenkö tarjouksen yhdestä omistuskämpästä yksin vai jäänkö entiseen elämääni. Minä pelkuri olen joka toinen minuutti eri mieltä, silti sydämeni näkee itseni yksin siinä unelmieni asunnossa, jossa kaikki on niinkuin vain minä haluan.

Samaa mieltä. Jos jo nyt mietityttää ero, niin anna palaa. Asiat mutkistuu kun ne pitkittyy.

Itse jäin joskus tuohon lankaan. Olin aika yksinäinen, ja kun vihdoin löytyi joku jonka kanssa seurustella, tuntui kerrassaan kamalalta ajatus että jäisi taas yksin. Siitäkin huolimatta että olen sinut itseni kanssa ja viihdyn myös omissa oloissani. Mutta ehkä tuolloin nuoruudessa ei oma itsetunto vielä ollut ihan niin vahva.
Vaikka välillä tuli tunteita että onko tämä nyt tosiaan sitä mitä haluan, että kaikki ei ole niinkuin pitäisi, ei sitä osannut lähteä. Aina oli jotain "projektia" kesken, katsotaan nyt vielä vähän aikaa, mihin minä sitten muka menisin, miten minulla rahat riittäisi jne jne.
Nyt on tilanne sitten se, että on rakennettu talo, on muksu ja kaikki päin helvettiä. Jotenkin minun haaveet ja todellisuus ei taaskaan kohdanneet, kumpikin varmaan kasvoi tuon raskaan rakentamisen ajan toiseen suuntaan, ja ajatukset tulevasta oli hiukan erilaiset.
Lapsi tehtiin kuitenkin ihan hyvin aikomuksin, tosin muistan silloinkin jossain alitajunnassa pienen äänen sanoneen että jos meinaan lapsen tehdä niin se on nyt tehtävä, aika ei enää riitä kaiken aloittamiseen uudelleen. Eli silloinkin oli hiukan epävarmuutta että haluanko minä oikeasti tähän vielä lapsen.
Jossain vaiheessa oli aika rankkoja riitoja. Ja kuten riidat ylipäätään, typeriä sellaisia. Toinen väsyi, paloi pinna, sanoi pahasti ja minä tietty loukkaannuin sydänjuuria myöten. Koin olevan huono äiti, vastenmielinen seuralainen, ruma ym ym, itsetunto alhaalla.
Jossain vaiheessa sitten napsahti, tuli tunne että nyt et enää minua voi satuttaa. En välitä hänestä enää niin paljoa että se sattuisi sanoi vaikka mitä. Mikään ei yllätä. Siitä se pikkuhiljaa sitten alkoi. Alkoi katsella ohikulkevia miehiä sillä silmällä että voisiko joku tuollainen olla sellainen joka voisi rakastaa minua ja jota minä voisin rakastaa? Ei kiinnostanut enää seksi, ei kiinnostanut mitä hänelle kuului tai mikä painoi mieltä. En jaksanut enää kerjätä yhteistä tekemistä kun se tuntui olevan niin helvetin vaikeaa. Jos halusin jonnekin mennä, niin menin yksin tai jonkun muun kanssa. En enää pyytänyt häntä mukaan enkä päästä hänen mukaan jos hän oli jonnekin lähdössä. Järjestin itselleni omaa ohjelmaa.
Erosta on puhuttu, asioita puitu vissiin pari kolme vuotta. Vaikka suoraan sanoo että en välitä sinusta enää siten kuin puolisosta tulisi välittää, ei kiinnosta, enkä voi luvata että enää koskaan kiinnostaisi, niin kaikki valuu kuin vesi hanhen selästä. Melkoinen teflon. Itketään ja puhutaan, ja sitten hetken kuluttua hän halaa ja toteaa että kyllä hän ymmärtää jos minulla on vaikeaa, ei nyt enää riidellä. ?!?! Mitä pitäisi tehdä?
Nautin miesten seurasta, olen ihastunut yhteen jos toiseenkin muuhun mieheen, haluaisin vapauden. Ajatus siitä että pitäisi jäädä jumiin suhteeseen joka ei tippaakaan sytytä kauhistuttaa, mutta mistä rohkeus ottaa ja lähteä. Monessa paikassa syyllistetään eronneet; he ovat itsekkäitä, heidän lapset on todennäköisimpiä huumeiden käyttäjiä ja ongelmanuoria ja vaikka mitä. Kuinka lapsi selviää? Hän rakastaa kumpaakin, mutta selvästi näkee että meidän tilanne vaikuttaa häneenkin. Välillä hän komentaa isäänsä lähtemään uudestaan ulos kun pelkää että minulle tulee paha mieli. Lapset vaistoaa tilanteet niin helposti. Toisaalta pelottaa irtautua tutusta turvallisesta, taloudellinen selviäminen yksin kammottaa, tuntee syyllisyyttä kun/jos repii lapsen pois turvallisesta ja totutusta ympäristöstä ja elinpiiristä.
Toisaalta myös sen verran kuitenkin ihmisenä välittää ja kunnioittaa kumppania, että ei haluaisi hänelle mitään pahaa. Jonkin keskustelun yhteydessä hän sanoi, että mieti vielä, voit pilata kolmen ihmisen elämän. Mutta entä jos pilaan sen jäämällä? Seksi ei todellakaan kiinnosta, eikä paljon muukaan yhteinen. Ja kuitenkin aikanaan nautin seksistä todella paljon, usein tuntui että kaipasin sitä jopa enemmän kuin mieheni. Ja kauhistuttaa millaisen parisuhdemallin tarjoamme lapsellemme.

Jos siis yhtään epäröit, niin tee ratkaisusi nyt kun se vielä on suhteellisen helppo eikä tarvitse ajatella vaikutusta lapsiin, ja jos ei ole yhteistä velkaa/omaisuutta, selviää käytännön kuvioista suhteellisen iisisti. Kai jo se että miettii mitä pitäisi tehdä on merkki siitä että jotain on pielessä, jos kaikki olisi hyvin niin mitä sitä sitten moisia pohtisi?