Ollaan oltu yhdessä reilu 10 vuotta, naimisissa 2 vuotta. Meillä on lapset 2 ja 6 v. Oma talo ja työpaikat. Yhteistä ei ole enää kuin lapset; ei juuri keskustella kunnolla, arkipäiväisten asioiden vaihtoa vain, jonkin verran riidellään. Seksielämää ei ole ollut sen jälkeen kun tulin viimeksi raskaaksi. Olen ajoittain aika ahdistunut, en haluaisi lasten kuullen riidellä. Olen ehdottanut ammattiapua mutta mies ei halua. Ts. olen ollut pitkään mieheni kanssa vain lasten takia. Mikä sitten on lapsille parasta? He kuulevat joskus riitamme, mutta pääasiassa näkevät meidät "normaaleina" eli ei juurikaan ylimääräisiä puhuta. mieheni ottanut 6 v pojan silmätikukseen ja huutaa sille pienestäkin virheestä. tyttö puolestaan on hänen silmäteränsä jota kehuu koko ajan. Arki sujuu joten kuten kun ollaan töistä ja harrastusten parissa mutta esim vapaa viikonloppu yhdessä on raskasta, ainakin minulle. olen pohtinut eroa siltä kantilta että jos muutaisimme rilleen niin miten se helpottaisi itseni ja lasten elämää. En tiedä kuinka paljon poika kärsii huutamisesta, onko parempi olla vuoroviikoin minulla ja isällä? Jatkuuko huutaminen silloinkin? Tämä on niin vaikea asia pohdittavaksi että tuntuu että kirjoitankin ihan sekavasti.. Itse ajattelen niin, että ero tulee. En vain tiedä onko se parasta toteuttaa vasta kun lapset ovat kasvaneet pois kodista (piiiitkä aika) vai ennen koulujen alkua vai miten.. Koulun vaihto ainakin tulee teen jos muutetaan. Poika aloittaa koulun 1,5 vuoden päästä. Sitten ajattelen usein niin, että voi kun saisin mieheni kiinni jostain pettämisestä tai voi kun se kerran löisi minua niin saisin "oikean" syyn eroon. Nyt en ole varma olisiko päätös oikea.
Osaako joku antaa neuvoja? Eihän kukaan muu voi tietää juuri meidän tilannetta mutta esimerkkejä haluaisin lukea.
Osaako joku antaa neuvoja? Eihän kukaan muu voi tietää juuri meidän tilannetta mutta esimerkkejä haluaisin lukea.
Vastaukset 23
Vanhimmat
ja tavallaan vastuutonta. Oman mielipiteeni voin kertoa. Mielestäni olisi pojalle varsinkin hyväksi mahdollisimman pikainen ero. Poika samaistuu isäänsä ja hakee hänen hyväksymistään...ja sitähän ei tule. Itsetunto ei pääse kehittymään. Ja millaisen miehen mallin poika saa? Haluaistko hänen olevan isänä aikanaan samanlainen kuin isänsä nyt? Koulun alkuun on aikaa, nyt hän ehtisi sopeutua tilanteeseen ennen sitä, mikä olisi todella hyvä asia. Itsellämi on kolme poikaa, joita isänsä ei huomioinut...eräänlaisia itsetunto-ongelmia kaikilla...Oletko itse onnellinen? Se on varmasti tärkein asia lasten onnellisuuden kannalta...
voimia:-)
Monella miehellä on se perinteinen tyhmä luulo, että miehen malli on se karjuva idiootti sieltä armeijasta ja kotona aloitetaan jo se valmennus.. ;)
Toinen, mikä meillä kotona päti, oli se, että isäukko näki pojissa ne heikkoudet, mitkä vitutti itsessäänkin ja siksi mollasi heitä koko kotona olo ajan. Äiti vaan kärsi hiljaa sivussa...
Me tytöt sitten saatiin olla enempi rauhassa, kun isä ajatteli, että äiti kasvattakoon ne nöyriksi akkoiksi ukoille.. ja nöyriähän me oltiin, aikansa.
Itselläni on kolme poikaa ja jos isänsä alkaa tulkutuksen, jonka koen epäoikeudenmukaiseksi pojille, puutun siihen. Ei ole kuule vaikeaa aukaista itsekkin se suu ja sanoa, että nyt olet hiljaa!!
Sinunakin puuttuisin siihen, jos miehen ilkeily alkaa itseäsi vaivaamaan.
Tosihan on, että kyllä muksuja pitää komentaakin, äänensävy ei tarvitse kuitekaan olla mikään pilkkaava eikä alentava. Asiallinen komentelu kuuluu asiaan, liikaa on näitäkin muksuja, jotka ei kieltoja edes älyä, kun on vain paapottu siellä kotona.
Tuohon tilanteeseenne muuten, aivan tuttuahan tuo on..
En tiedä, onko ihmisillä nykyään sitten liian ruusuinen kuva avioliitoista ja mistä se juontuu, eihän ne liitot koskaan ennenkään ole helppoja olleet ja arki nyt on tuollaista, mutta sillekkin voi jotain itse tehdä..
Miksi teillä loppui seksi siihen lapsen syntymään? Itsekö kyllästyit, vai eikä miehellä riittänyt rahkeita enää aloittaa sitä uudestaan?
Seksi nimittäin on se liima suhteessa, minkä olen täälläkin kuullut usein.
Jos ei toisen ihoa pitkään aikaan tunne, mitä sitten muutakaan?
Me olemme olleet jo kauan naimisissa, minä nuorena jo aikasemminkin, joten eroa en ole heti suosittelemassa, mutta jos mikään muu ei auta, se on sitten se viimeinen vaihtoehto.
Jos meillä alkaa tulla tuo kylmä vaihe ja toinen vaikuttaa etäiseltä, on aika silloin mennä saman peiton alle.
Kunnon halailut ja lämmittelyt, josta seuraa rakastelu, on aina pelastanut meidän liiton ja taas on jaksettu arkea eteenpäin.
Meillä minä olen joutunut antamaan periksi tälle miesten yleiselle vaivalle, eli puhumattomuudelle, en ole saanut millään keinolla miestä avautumaan, vaikka nuorena hieman puheliaampi olikin.
Ensin se toteaminen masensi, mutta sitten huomasin, että onhan niitä porinakavereita muitakin, mitä sitä miestä, joka ei tunnu edes älyävän naisten maailmaa, niillä rasittamaan.
Mies on muuten hyvä mies, joten olkoon, mennään miehen ehdoilla siinä asiassa.
Mukava sen syliin on kuitenkin joskus kupsahtaa ja silloin ne arjen vitutuksetkin tuntuu pieniltä. :)
Jokainen sitä eroa miettii varmaan silloin tällöin ja tsemppiä sulle vaan mietintöihisi..
Ei kannata kuitenkaan heti heittää kirvestä kaivoon, vaan miettiä ainakin sinun tapauksessa sitäkin, voisiko sen seksielämän jotenkin viritellä kuntoon, kun ne miehetkin on "saatuaan" kuitenkin erinlaisia ja hyvältähän tuo tuntuu itsestäkin seksin jälkeen pitkän aikaa...
Mikähän siinä teillä jäytää?
S loppui kyllä siihen että mä en yksinkertaisesti halua tuollaista möykkäävää miestä. Mua suorastaan ällöttää ajatuskin sen kosketuksesta.
Jos se möykkää ja tuo turhautumistaan ilmi juuri sen takia, kun ei ole saanut naisen syliä moneen vuoteen?
Olisiko tuo niin kamalaa kokeilla seksiä siinä? tekis sullekkin hyvää?
Ei se yh-elämä niin kaksista oo, jos ei rahaa sitten ole sukanvarressa.
Itse olen ottanut tällaisen eronneen "möykkääjämiehen" maineessa olevan avokiksi ja loppu möykät, kun
rupesi saamaan seksiä säännöllisesti kanssani.
Se on katos miehilläkin tarpeet ja sietorajat olemassa.
Ei muuten, tuntuu vaan että niin hepposin selittelyin nykyisin erotaan.
Että kaikkia lapsia pitää kohdella tasapuolisesti ja puutut siihen koska miehesi kohtelee poikaansa kaltoin.
Sekisä saat jos sitä vaadit ja haluat. Laitappa lapset hoitoon viikonlopuksi ja yritätä puhua miehllesi järkeä tai jos ei auta niin ero on ainut vaihtoehto. Jos miehesi kohtelu ei muutu niin rupeat kohteleemaan miestäsi samalla lailla kun hän poikaansa kohtelee ja niin edellee. Kun se poika siitä kasvaa niin laittaa tei-ikäisenä isäänsä turpiin kun on huonosti kohdeltu.
Usko pois, olen puhunut sille monta kertaa ja usein olen soittanut töistä sille töihin kun en lasten kuullen halua puhua. Ei ole auttanut, ehkä pahenee vaan koko ajan. Yritän myös pojalle välillä sanoa jotain tähän tyyliin että älä välitä vaikka isi huutaa, se on vaan väsynyt... En tiedä onko toi oikein tehty mutta säälittää niin toinen.
Valittaa pojallenne jostain niin puutut heti siihen tilanteeseen ja teet selväksi että näin ei lapsia kohdella ja sen voi tehdä lapsen kuullen että huolehdit siitä ettei poikaasi saa kohdella kaltoin tai huonosti. Uhkaappa mistasi että jos ei lopu niin teet hänestä lastensuojeluun ilmoituksen ja hankit sitä enne tosidteen niin sillä ne sanovat miehellesi miten lapsia pitää kasvattaa. Yhsi tapa on että jos ei tyyli muutu niin otat eron ja sillä selvä. Miehsi ei saa purkaa pahaa oloaan lapseensa koska se ei ole oikein.
Tämäkin on toistunut usean kerran, myös sitten pojan kuullen vaikka en olisi halunnutkaan. Kuinka hyvin joku asiantuntija osaa neuvoa jos menen yksistäni kyseleen ohjeita? Millaiselle terapeutille mun pitäis varata aika? Mulla ei tämän valossa riitä uskallus erota..
No neuvolassa tuon ikäisen asioista puhutaan.
Sieltä neuvovat sua eteenpäin, miten toimia.
Perheterapeutti on sitten varmaan yksi taho, kysy seuraavan kerran neuvolasta apua,kun käyt.
Nyt pitää sun ryhdistäytyä poikasikin takia.
Miehesi käytökseen löytyy varmaan syy.
Tajuathan sen, että jos haluat liittonne onnistuvan, sinunkin pitää muuttaa käytöstäsi.
Kummankin pitää tulla toistaan vastaan, jos erota ei haluta varmasti.
KIITOS! :)
miehen käytökseen löytyy syy. Minunkin pahoinpitelijä ex sanoi, että hänen väkivaltaisuuteensa löytyi syy hänen omasta lapsuudestaan. Isänsä oli myös pahoinpidellyt häntä. Tosin minun äitini oli myös saanut piiskaa lapsena. Eikä hän kuitenkaan koskaan antanut minulle edes tukkapöllyä.
Eilen katsoin tv:stä pedofiiliohjelman. Myös siinä sanottiin, että pedofiilit yrittävät selittää käyttäytymistään lapsuutensa traumoilla. Ne voivat olla pelkkiä selityksiä tai sitten eivät ole. Mutta mitä niillä tekee, jos lasten jahtaaminen ja hyväksikäyttö jatkuu? Kuka vahtii ap:n miestä jatkossa pahoinpitelemästä lastaan?
Kirjoituksesi perusteella vaikuttaa siltä, että olet väsynyt hyvin tilanteeseen ja tunteesi ovat sekavat. Miksi luulet, että avioliittonne on ajautunut esittämääsi pattitilanteeseen (lapsien hankkiminen/riitely/rahahuolet/seksin puute)? Uskon, että parisuhdeterapia on ainoa keino, jolla voitte saada tilanteen laukeamaan. Ikävää, että miehesi ei tajua tilanteenne vakavuutta. Kannattaa vielä yrittää puhua hänelle ja pyytää häntä harkitsemaan terapiamahdollisuutta. Vaikka miehesi ei näkisi tarvetta terapialle, kannattaa sinun ainakin mennä juttelemaan terapeutin kanssa. Tunne-elämäsi on sen verran sekaisin, että tarvitset ulkopuolista näkemystä. Sitten kun saat oman mielesi eheytettyä, on sinulla paljon enemmän työkaluja oman elämäsi hallintaan. Saat varmasti perspektiiviä omaan elämääsi, kun juttelet ulkopuolisen ihmisen kanssa.
Mielestäni ei kannata missään nimessä ajatella sitä, että sinun pitäisi odottaa lastesi muuttavan pois kotoa ennen kuin voit harkita eroa. Itsekin eroperheestä tulleena voin sanoa, että lapsuuden riitely ja kireä ilmapiiri ovat jättäneet minuun pysyvät jälkensä. Jos sinä et ole onnellinen, eivät lapsesikaan ole onnellisia. Käytännön järjestelyt kyllä hoituvat, kunhan pääset pois huonosta suhteesta ja saat tilanteeseen etäisyyttä. Se, että olet onneton etkä ponnistuksista huolimatta saa suhdetta toimimaan, on mielestäni "oikea syy" eroon. Ei kannata haaskata enää yhtään päivää/kuukautta/vuotta huonossa avioliitossa vaan ottaa rohkeasti elämä omiin käsiin!
Voimia isoihin päätöksiin!
Meillä sama mutta kaksi poikaa ja sitten kolmas lapsi tyttö. Alkoi heti kun tyttö tuli taloon, niin poikien "koulutus" kovemmin sanoin. Ihmettelin vain asiaa enkä tajunnut sen koommin sitä mihinkään alkaa yhdistelemään, mutta kun tyttö kasvoi parisen vuotta niin silloin alkoi tytön erityis asema jo näkyä.
Puutuin useasti asiaan ja aina vain "isän pitää ojentaa poikia kovemmin kuin tytärtä" oli vastauksena heti mieheltäni.
En jäänyt odottelemaan.
Annoin miehelleni vaihtoehdot- kaikki tasavertaisesti kasvatetaan tai jos ei siihen kykene niin kykenen siihen varmasti yksin.
Mieheni aina niin juro eikä ollenkaan keskustelu tyyppiä.
Vein lapseni vanhempieni luokse koko viikonlopuksi kertomatta Hänelle asiasta.
Meidän viikonloppu alkoi riitelelmällä kun kysyin syytä lasten kohteluun eriarvoisina.
Vielä lauantai iltaan asti kinasteltiin, ennen kuin lopulta sain todellisen vastauksen!!!!!!!
Todellisuudessa isä pelkäsi minun vievän tytön kasvatuksen ja ajan kokonaan itselleni ja oletti ettei tyttö pidä häntä siksi enään "minään"
Oletti että äiti-tytär suhde on niin vahva ja ennen kaikkea keskenäinen niin että isä jää sen ulkopuolelle.
Pelon myöntäminen oli miehelleni suuri helpotus ja pelon pois saaminen teki meidän perheestä taas niin ehjän ja hyvin voivan.
Tämä näin meidän perheestä =)
Ja loppuun vielä pakko mainita että näin 18 vuoden jälkeen perheemme hyvin kasassa ja suhteet toimii !!
Tämä vain siksi että joskus HUOM joskus isä saattaa pelätä että jää ulkopuoliseksi tyttären kasvatuksessa ja mitättömäksi tyypiksi tyttärelleen.
Kiva kun kerroit tämän teidän perheen kokemuksen! Kiva lukea että teillä meni lopulta asiat hyvin. Mun on vaikea uskoa että meillä olisi tuo sama juttu syynä mutta mistä sitä tietää mikä kaiken takana on. Se tiedän että mieheni on lapsena ollut käytännössä ilman kasvatusta; oli "vahinko" heti siskonsa synnyttyä ja jäi ilmeisesti sitten vähemmälle huomiolle. Meni pienestä asti omia menojaa eikä kukaan oikein kasvattanut ja kertonut sääntöjä ym. Siskoa sen sijaan pidettiin pitkään lähes neljän seinän sisällä ja kasvatettiin kiltti tunnollinen tyttö. Olen menossa yksi terapiaan kunhan saan ajan. Kiitos kaikille vastauksista!
Siis miehesi pelkäsi jäävänsä tyttärensä kasvatuksessa ulkopuoliseksi ja alkoi siksi kouluttaa poikiaan kovaotteisesti? Ei pelännyt poikien kärsivän tästä koulutuksesta?
No hyvä kuitenkin, jos puhuminen auttoi teidän kohdalla.
"- Yhteistä ei ole enää kuin lapset
- ei juuri keskustella kunnolla
- Seksielämää ei ole ollut sen jälkeen kun tulin viimeksi raskaaksi
- Olen ajoittain aika ahdistunut, en haluaisi lasten kuullen riidellä
- Olen ehdottanut ammattiapua mutta mies ei halua
- mieheni ottanut 6 v pojan silmätikukseen ja huutaa sille pienestäkin virheestä"
Ellei tuossa ole riittävästi syitä eroon, niin ei sitten missään. Tuo tilanteenne kehittyy salakavalasti, viikko viikolta, kuukausi kuudelta, vuosi vuodelta pahemmaksi. Siinä vaiheessa lapsenne tarvitsevat kipeästi terapiaa tai poika joutuu huonoille teille, koska ei voi sietää isäänsä.
Itse erosin hitaalla kaavalla. Vanhin lapsi masentui teini-ikäisenä. Ex oli myös masentunut, mutta ei mennyt hoitoon. Lapsen terapian perhekeskusteluissa keskityttiin exään ja hänen ongelmiinsa. Terapiassa käytiin läpi exän väkivaltaisuutta vanhinta lasta kohtaan. Myöhemmin - viime keväänä, kun olimme vihdoin muuttaneet kahden nuorimman lapsen kanssa erilleen (vanhin muutti siinä hytäkässä omilleen), paljastui, että ex oli kiduttanut kahta vanhinta lasta aina kun minä olin poissa. Olin järkyttynyt. Kysyin miksei minulle kerrottu. Vastaus oli, että isä kielsi ja etten olisi uskonutkaan. Etenkin minua hämmentää exän keskimmäistä lasta kohtaan osoittama väkivaltaisuus: se oli pahinta, kesti pisimpään ja jatkui teini-ikäiseksi asti. Tiesin kyllä exän henkisen simputtamisen ja siihen puutuin monet kerrat. Ei ollut hyötyä.
Hänellä oli myös otsaa lastenvalvojan luona sanoa, etten ole hyvä kasvattaja. Liian naisellinen. Kasvatus pitää olla sellaista kuin miehillä armeijassa. Vanhin lapsi vihasi tätä puolta isässään jo varhain. 14-vuotiaana hän sanoi, ettei isällä ole minkäänlaista käsitystä siitä miten nuoria naisia tulisi kohdella.
Eron jälkeen keskimmäinen lapsi ei ole kertaakaan käynyt isänsä luona. Nuorin on kaksi kertaa käynyt kääntymässä koulun jälkeen.
Mene perheneuvolaan puhumaan ongelmasta. Sitten haet eroa. Teidän perheelle ei missään tapauksessa sovi vuoroviikkosysteemi lasten kohdalla. Vaikka ennustaminen on vaikeaa, ei ole kovin vaikeaa aavistaa, että mies kostaa eronne pahiten pojalleen.
Jos teidän suhteessa on jotain pielessä on sitä aika työstää eikä pakoilla omaa vastuutaan suhteesta menemällä jollekkin neuvojalle. Tämä siis koskee myös miestäsi. Teidät molemmat tarvitaan toimivaan avioliittoon ja perheeseen. Oletko miettinyt koskaan miksi alunperin rakastuit mieheesi ja miksi menit naimisiin ja hankit ne mukulat? Varmasti teit ne päätökset täysin hyvän fiiliksen vallassa. Mistä se tunne tuli että tämä on se oikea mies? Mitkä asiat teki sinut silloin niin varmaksi siitä että haluat tämän miehen kanssa avioitua ja saada lapsia? Muista, ei ole miestä tai naista joka osaisi automaattisesti kasvattaa lapsia, siihen opitaan ja siihen pitää perehtyä yhdessä. Oletteko asiallisesti keskustelleet kasvatuksellisista näkemyseroista? Jos ette niin on ihan turhaa kitistä täällä koska lapset tulee kasvattaa yhdessä. Rajojen laittaminen siten että isä kieltää ja äiti sallii tuo lapselle todella hämmentäviä signaaleja. Entä olisiko aika tehdä jotain yhdessä silloin tällöin ilman lapsia? Oletko puhunut miehellesi ahdistuneisuudestasi?
On juuri käynyt ilmi että mieheni on lyönyt poikaa minun poissa olessa. Poika kertoi itse yllättäen. Olen järkyttynyt. Onneksi olen pian menossa ammattilaisen luo keskustelemaan.
Olen itse kasvanut perheessä, jossa oli samanlainen meininki kuin teidän taloudessa. Isä oli arvaamaton ärjypelle ja äitini silmänsä sulkeva hyssyttelijä. Pyydän ihan ystävällisesti, ettet tekisi samaa virhettä kuin äitini, että jäät sinne kotiin "tukemaan" miestäsi ja odottelemaan, että kyllä tää tilanne vielä joskus hyväksi kääntyy. Meidän perheessä kävi niin, että sain tarpeeksi tulehtuneesta meningistä - kävelin ovesta ulos, enkä ole sen koommin takaisin palannut. Isääni en ole nähnyt noin 7 vuoteen. Viimeksi kun äijän näin, niin kovasti oli silmät kosteina, mutta se päälle parikymmentä vuotta huutoa ja muksimista on tehnyt sen, etten kovin mieluusti kyseisen herrasmiehen läheisyydessä ole. Tosin, tuolloin ymmärsin myös, miksi äitini ei ole jättänyt isääni. Isä kun on niin kovin reppana, että läheisriippuvaiselle martyyri äidilleni isän hyysääminen on tuonnut "arvokasta" sisältöä elämään. Äitini on voinnut täysillä heittäytyä isäni syövereihin ja unohtaa omat ongelmansa.
Luulen, että jos äitini olisi oikeasti nostanut kissan pöydälle - pistänyt isälleni käytökselle rajat, ja oikeasti lähetenyt menemään, jos/kun isäni ei näitä rajoja olisi kyennyt tottelemaan - niin meidän perhe olisi tällä hetkellä paljon ehyempi. Pikku linnut ovat kertoneet, että isäni käytös on "hieman" parantunut sen jälkeen - kun minä, hänen elämänsä silmäterä, sanoin, että tämä peli riittää - pidä tunkkis. Ilmeisesti tuli pelko, että ne loputkin lähtee.
Etenkin lasten äidit osaavat kasvattaa lapsensa luonnonmukaisesti eli automaattisesti. Isien takaraivossa ja sydämessä on myös erittäin usein luonnostaan lastenkasvatussignaalit kohdallaan. Jokainen täysijärkinen ihminen ylipäänsä tietää, ettei lapselle (kuten ei aikuisellekaan) saa huutaa eikä ketään saa ottaa silmätikuksi.
Kun ap:n mies huutaa lapselle ja pitää tätä silmätikkunaan ja on myös lyönyt, niin ei tosiaan minkäännäköinen keskustelu asiaa auta. Puoliso ei voi myöskään ryhtyä kasvattamaan kumppaniaan paremmaksi kasvattajaksi. Sama jos hakkaisi päätään seinään (ja lapsi kärsisi kokoajan).
On ihan älytön ehdotuskin, että ap ryhtyisi tässä tilanteessa ajattelemaan mihin aikoinaan puolisossa rakastui ym. Jos kumppani on ollut joskus rakastettava (tai esittänyt sellaista), niin sillä ei ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa.
Hyvin usein äiti kasvattaa lapset ja isä seuraa sivusta. Lapsi ei siitä kärsi, ainakaan paljon. Hyvä niin. Jos äiti kasvattaa lapsia ja isä käyttäytyy väkivaltaisesti heitä kohtaan, niin se on erittäin paha.
Meillä minä kasvatin lapset ja rakastin heitä. Ex, lasten isä pyrki vesittämään ja häiriköimään kasvatusta kaikin keinoin. Arvosteli jopa sitä, että luin lapsille yhteisen iltasadun, jonka jälkeen juttelin erikseen jokaisen kanssa, halasin ja peittelin nukkumaan.
Joillain (sadistisilla? narsisteilla?) miehillä on käsitys, että lasta kasvatetaan väkivallalla ja pakkokeinoilla, pelolla, uhkailulla ja ehkä hyvinä hetkinä lahjomisella. Sitä ei voi miehestä mitenkään nähdä etukäteen. Epäilen, ettei mies itsekään päätä ennen lasten syntymää, että aikoo olla heille mahdollisimman ilkeä.
Äidit sietävät aivan liikaa ja liian pitkään lasten isän karmeaa käytöstä. Sekin lienee johtuu äitien omista pelosta ja sitkeästi istuvassa ajatuksessa, jossa perheen raamit pitää säilyttää hinnalla millä hyvänsä. Ihan pohjattomalta näyttää joissain ihmisissä elävän ajatus, että parisuhteen voi yksin pitää kasassa, ja että parisuhteessa voi pakottaa toisen keskustelemaan. Sitä voi yrittää parantaa yksin vaikka iankaikkisesti, muttei sillä ole mitään merkitystä. Paitsi että etupäässä lapset ja itse kärsii tilanteesta.
ap.n tapauksessa ei ole ollenkaan kyse lastenkasvatuksesta ja vanhempien lapsille asettamista rajoista. Isälle pitäisi jonkun asettaa rajat poikansa kaltoinkohtelulle. Sitä puolestaan ei pysty tekemään välttämättä kukaan. Puoliso on huonoin vaihtoehto. Tämä on lastensuojeluasia.
että olet menossa ammattilaisen luo keskustelemaan. Tässä on nimenomaan tärkeää huomioida poika, nyt ja heti.