Tuo lausahdus on enemmän ivaa kuin viisautta. Jokainen meistä paljon menettäneistä tietää, että läheisen kuolema leikkaa palan pois sisimmästä.
Suru kyllä katoaa ajan myötä, mutta se ei johdu paranemisesta, se johtuu puhtaasti unohtamisesta. Mitä huonommin muistat rakkaasi, sitä vähemmän hänen poissaolonsa tuottaa tuskaa. Mitä suuremman osan elämästäsi olet ollut ilman häntä, sitä pienempää roolia hän näyttelee elämässäsi.
Joka toisin väittää, ei oikeasti ole koskaan menettänyt rakkaintaan.
Suru kyllä katoaa ajan myötä, mutta se ei johdu paranemisesta, se johtuu puhtaasti unohtamisesta. Mitä huonommin muistat rakkaasi, sitä vähemmän hänen poissaolonsa tuottaa tuskaa. Mitä suuremman osan elämästäsi olet ollut ilman häntä, sitä pienempää roolia hän näyttelee elämässäsi.
Joka toisin väittää, ei oikeasti ole koskaan menettänyt rakkaintaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
varmasti on jos niin tuntuu sisälläsi!
on että koko elämä on sirpaleina. Ehkä palat voi liimata, muttei se koskaan ikinä ole sama. Olo on tosi turha, ihan sama olenko täällä vai en. Mielluummin jopa etten......
mutta "aika parantaa haavat" pitää silti mielestäni paikkaansa. Haavat eivät enää vuoda verta, vaikka ikuinen arpi jäljelle jääkin. En ymmärrä ihmisiä, jotka kilvoittelevat sillä kuka eniten kaipaa, hautausmaa on kuin minkäkin kilpavarustelun näyttämö. Tunnen ihmisiä, jotka muistavat enemmän sitä hautakiveä, kuin ihmistä tämän eläessä. Elämän on vaan jatkuttava, kun on muita ihmisiä, jotka minua tarvitsevat, mutta se ei tarkoita, etten olisi rakastanut.
Et kuule viittis löpistä outoja. Lapsensa menettäneitä vanhempia on olemassa vaikka kuinka paljon. Ja sen suurempaa rakkautta ei ole olemassakaan kuin vanhemman rakkaus omaan lapseensa.
Ja siitäkin pitää selvitä, toiset tekevät sen paremmin, toiset eivät selviä ollenkaan. Lapsi ja menetys eivät ikinä unohdu mutta asian kanssa pitää oppia elämään, koska elämässä ei ole muita vaihtoehtoja kuin eteenpäin meno.
Jos menetyksestä, lapsen tai kenen tahansa, ei pääse eroon säällisessä ajassa, joka on eri pituinen erilaisille ihmisille mutta ei kuitenkaan liian monia vuosia, niin immeisellä on omia sisäisen / henkisen maailman ongelmia, jotka eivät anna lupaa luovuttaa, antaa ajatusta pois.
Aika ristiriitainen juttusi on muutenkin, haavathan ovat parantuneet ihan hyvin, jos olet unohtanut tyypin jo, kun "hänellä ei ole roolia elämässäsi". Kuollut lapsi ei unohdu koskaan, vaikka lakkaa olemassa konkreettisesti ja silti tuskan ja surun haava kuroutuu umpeen vuosien myötä - tai toivottavaa se ainakin on elämään jääneen kannalta.
Ei surulla voi kilpailla. Ei kuollut äiti tai isäkään koskaan unohdu, eikä surun määrä ole riipuvainen siitä, kuka on kuollut(lapsi,vanhempi,puoliso). Ärsyttää tuollainen suurin rakkaus=suurin suru vertailu. Jokainen suree tavallaan, mutta vuosiksi siihen suruun ei tosiaan kannata jäädä.