Onko täällä muita sinkkuja, jotka pyrkivät tietoisesti tilanteeseen, jossa on sinut itsensä kanssa. Siis siten, että pystyisi elämään yksin murehtimatta turhaan sitä puuttuvaa parisuhdetta?
Tai kenties jopa sellaisia, jotka ovat tämän tilan jo saavuttaneet? Kuinka olette siinä onnistunut?
Vaikka kyseinen tila kuulostaa ihmiselle luonnonvastaiselta, niin itse ainakin siihen pyrin. Kyse ei ole erakoitumisesta/eristäytymisestä vaan itsensä arvostamisesta ilman pakottavaa tarvetta toisten hyväksynnälle.
Tai kenties jopa sellaisia, jotka ovat tämän tilan jo saavuttaneet? Kuinka olette siinä onnistunut?
Vaikka kyseinen tila kuulostaa ihmiselle luonnonvastaiselta, niin itse ainakin siihen pyrin. Kyse ei ole erakoitumisesta/eristäytymisestä vaan itsensä arvostamisesta ilman pakottavaa tarvetta toisten hyväksynnälle.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Siinäpä se. Välillä sen luulee jo saavuttaneensa, kun todellisuudessa on vain unohtanut toiset ihmiset. On helppoa elää kun ei muista, eikä kaipaa. Sitten joutuu tilanteeseen, jossa joutuu kohtaamaan muita ja tajuaa oman kelpaamattomuutensa. Negatiivinen minäkuva on palanut kiinni ja näkee vain omat epäonnistumiset. Kaipaa toisen hyväksyntää, eikä voi saavuttaa kaipaamaansa. Niin hankalaa oppia arvostamaan itseään ilman peilaamista. Voi kyllä rakentua jo osin lapsuudessa.
On pyritty jo pitkään, mutta se on vaikeaa!
Elääköhän ihmisessä luonnostaan taustalla pieni narsismi, eli tarve verrata itseään toisiin ja saada toisilta hyväksyntää? Ilman toisilta saatua palautetta ihminen on tavallaan hukassa, ei osaa tunnistaa omia heikkouksiaan tai vahvuuksiaan, kun ei voi verrata itseään kehenkään. Vaikka tietää tehneensä hyvän työn, ei se tunnu juuri miltään, ellei ole joku sanomassa "kiitos".
Minäkin luulin jo lähes saavuttaneeni tuon "tilan", mutta sittemmin on sattunut muutamia "juttuja", jotka ovat laittaneet uudelleen miettimään näitä asioita. Eli pitäisikö sittenkin lähteä aktiivisesti hakemaan toisten ihmisten hyväksyntää, vaikkapa naisten? Jokin aika sitten olin varma, että vielä yritän, nyt kun on pahin päänsisäinen myrsky jo tyyntynyt, tuntuu ei-vaihtoehto taas houkuttelevammalta.
Olen sellainen kuin olen ja en halua muuttua. Aika tuttu väittämä monella. Tälläinen henkilö omaa heikon minäkuvan. Kaikkea ei pysty muuttamaan tai kehittämään, totta on, mutta jos et halua muuttua edes vähän toisen ihmisen takia niin olet tuomittu usein häviämään.
Hieman offtopic, mutta lueskelin tässä erästä teosta ja plagioin siitä suoraan seuraavan kappaleen. Kenties joku tunnistaa itsensä:
Häviäjä uneksii maaliensa saavuttamisesta sen sijaan, että ajattelisi sitä, kuinka hän saavuttaa ne. Hän harhailee ympäriinsä kuin eksynyt suunnistaja ilman kompassia. Hän on passiivinen ja aloitekyvytön eikä uskalla koskaan kokeilla uusia ja outoja ehdotuksia. Epäonnistumisistaan hän syyttää ympäristöä tai olosuhteita eikä pidä niitä koskaan kokemuksina, joista voisi oppia.
"...jos et halua muuttua edes vähän toisen ihmisen takia niin olet tuomittu usein häviämään"
En halua. Häviö tulee mutta tulkoon?
Entä jos ei ole maaleja joita tavoitella?
Olen kyllä sinut itseni kanssa, mutta se ei mielestäni ole aivan sama asia kuin se, että pystyisin elämään yksin parisuhteen puutetta murehtimatta. En oikeastaan edes pyri sellaiseen.
Pyrin siihen (ja olen mielestäni päässytkin), että en syytä parisuhteen puutteesta muuta kuin huonoa tuuria. En syytä itseäni, enkä myöskään kaikkia naisia kollektiivisesti. Uskon, että sen myötä "aurani" on positiivinen, ja sen myötä mahdollisuudet kohdata se oikea paranevat olennaisesti.
Ilmaisin itseäni ehkä huonosti tuossa ensimmäisessä viestissä. Jotain tämän suuntaista yritän itsekin saavuttaa. En tarkoittanut, että pitäisi pystyä elämään yksin eikä koskaan kaivata toista ihmistä vierelleen. Enemmänkin niin, että ei anna yksinolon lannistaa. Omia haaveitaan tuskin kannattaa kuopata. Siitä ei seuraa muuta kuin katkeruutta.
NO joo, voin vilpittömästi vastata myöntävästi.
Niin kauan kuin sitä poikaystävää ei ole niin sitä ei ole. Sillä sipuli. Onneksi elämässäni on muutakin mielenkiintoista.
Ja pakko sanoa tämäkin: olen mielestäni (muidenkin mielestä?) paljon useammin iloinen ja hyvällä tuulella kuin useimmat parisuhteessa elävistä tutuistani. Hmm.. onko se kuitenkin vapaus ja riippumattomuus, mikä pitää mielen liikkeessä,,, ja minuahan voi kohdata vaikka millainen onnenkantamoinen, any day now! Toisin kuin pitkissä, ehkä jo väljähtyneissä suhteissa eläviä.
Seksille en enää nyrpistä nenää, kun sitä on luotettavalta taholta tarjolla. Olen kantapään kautta oppinut, että sukupuolitarpeen tyydyttäminen on minulle hyvän elämän peruspilari. Olen itseni paras ystävä enkä anna muiden mielipiteiden vaikuttaa omiin tekemisiini.
Näillä mennään kevättä ja kesää kohti. Ei koskaan voi tietää mitä tapahtuu.. ;-)
Minulla sama tilanne kuin "Mies 28v":llä.
Lisäksi, välillä on aikoja että olen tyytyväinen sinkkuna. Joskus kuitenkin parisuhteen puuttuminen iskeytyy vasten kasvoja. Niinä hetkinä kun tuntuu että kaikki ovat seurustelukumppanien kanssa ja joutuu viettämään iltaa yksin tällä keskustelupalstalla. :o) ja silloin kun on ollut kiinnostunut jostain miehestä, ja kuulee että mies onkin esim. varattu kuten minulle juuri kävi. Nämä tilanteet lannistavat aina hetkellisesti muutamaksi päiväksi, mutta sitten niistä taas noustaan ja keskityn niihin asioihin mitkä ovat mallillaan.
Myös minä olen huomannut, että olen pääsääntöisesti iloisempi kuin seurustelevat ystäväni. Jännä juttu muuten. Jos minulla olisi joku sinkkukaveri jonka kanssa mennä ja kulkea, olisin todella tyytyväinen elämääni. Harmi vaan kun kaikki kaverini ovat tällä hetkellä parisuhteessa, osa perheellisiäkin.
Toisaalta kun 99,9% varmuudella sitä parisuhdetta ei enää löydy, on helpottavaa ettei esim. tarvitse murehtia lasten hankinnasta koska tietää ettei niitä koskaan tule. Vähän toki kirpaisi ja kyynelkin nousi silmään, kun mielessäni hyväksyin sen tosiasian, ettei minusta tule äitiä. Mutta eihän kaikista tule, niistäkään jotka oikein kovasti lasta tahtoisivat ja asian kanssa on elettävä.
Jospa vaan olisi se sinkkukaveri jonka kanssa viettää aikaa, katsoa elokuvia, mennä, kulkea ja matkustaa...
Minkä ikäinen olet SinutJaMinut? Miksi olet niin varma siitä, että parisuhdetta ei enää löydy?
Itse en ole vielä luopunut toivosta, en suinkaan. Ainoa muutos, joka on tapahtunut, on ollut se, että kun jokunen vuosi taakse päin, en vielä kovin aktiivisesti etsinyt seuraa, niin nyt, kun seuraa ei löytynyt itsestään, olen aktivoitunut sen suhteen ihan eri tavalla. Joskus viiden vuoden päästä aikaisintaan saattaisin alkaa miettiä, että sinkuksiko tässä jäätiin.
Olen saman ikäinen kuin sinä, Mies 28v. Minulla on vaan erityisen vahva tunne siitä, niin paljon on tullut pettymyksiä. Toisaalta en jaksa enää edes toivoa ja odottaa, ja taas pettyä. Siksi kai olen vaan yrittänyt hyväksyä tämän tilanteen, ja pystyn pääasiassa nauttimaankin siitä.
Kaipa siinä on turhautumistakin. En jaksa aina tutustua ja taas pettyä. Harmi, etten koskaan saanut tietää mikä minussa oli vikana, etten kelvannut. Se olisi ollut arvokas tieto asian käsittelyssä, olisin voinut miettiä voinko muuttaa/kehittää itseäni. Mutta ainahan näitä asioita ei voi "selittää". Jotain ihmistä kohtaan vaan on vetovoimaa, jotain toista ei.
Tarkoitatko toivomisella ja odottamisella sen odottamista, että löytyisi mies, jota yrittää, vai sen, että tutustuminen mielenkiintoisen miehen kanssa johtaisi ehkä tulokseen?
Miten on mahdollista, että et ole koskaan saanut tietää, mikä meni pieleen?
Enemmän sitä että löytyisi mies jota yrittää. Usein ne miehet joista minä kiinnostun ovat jo parisuhteessa, ja sitten ne miehet joille minä kelpaisin ovat sitten niin erityylisiä kuin minä etteivät herätä minussa mitään kiinnostusta. Muutamia kertoja on käynyt myös niin, että olen tavannut sinkkumiehiä joista olisin myös itse kiinnostunut, mutta hei eivät ole sitten olleet kiinnostuneita. Selitykset ovat olleet todella ympäripyöreitä "töissä kiireitä", "olet liian kiltti", "epäilen ettet sopeutuisi kaveriporukkaani, mutta voisin esitellä sinulle muutaman kaverini joiden kanssa voisi synkata"...viesti rivien välistä on selvä: et ole minun tyyppiäni.
Ja sellainen lisäys, että en kiinnostu näistä miehistä siksi että he olisivat parisuhteessa, en ole tiennyt siitä alkuun mitään. Vasta myöhemmin ennen kuin mitään muuta kuin kaverillista juttelua on edes ollut, on selvinnyt että miehet ovat varattuja. Eivät siis ole kusettaneet minua tai mitään sellaista.
Ja sananen vielä niistä miehistä joille minä kelpaisin mutta jotka eivät kelpaa minulle. Nämä miehet ovat olleet sellaisia, että heillä on elämä ja asia aivan rempallaan. Potkut töistä alkoholiongelmien takia, huumeiden käyttöä, mielenterveysongelmia, rikollista elämäntapaa. Koska muita miehiä minulle ei ole ollut tarjolla, olen yrittänyt tällaisia miehiä vähän tapailla ja aina on tuntunut siltä että oma elämä on meinannut mennä sekaisin näiden miesten takia. Esimerkiksi alkoholiongelmainen ihminen voi vkl:n ryyppyputken jälkeen krapulassa olla todella törkeä, kun paluu arkeen ahdistaa. Johonkin se paha olo on purettava, ja kukapa sen parempi olisi kuin sen hetkinen naisystävä. Myös huumeidenkäyttäjän kanssa voi olla kaikenlaista vaivaa. Pari kertaa olen myös yrittänyt tapailla miestä, jotka kärsivät masennuksesta ja mielenterveysongelmista, valvovat yöt ja nukkuvat päivät, aika kuluu tietokonepelien ympärillä. Kun itsellä on aamulla aikainen herätys, erilaiset vuorokausirytmit alkavat painaa. Kun nukkuu toisen valvomisen takia yöt huonosti, on työpäivän jälkeen aivan kuitti, toinen taas vasta herännyt ja energiaa riittäisi. Kun mitään ns. järkevää tekemistä ei toisella ole, energia purkautuu kaikenlaisena pelleilynä ja kohelluksena. Tympii, kun aikuinen mies koheltaa koko ajan, ampuu omatekoisilla raketeilla ihmisiä, kiipeileen autojen katoilla kadulla jne. Töissäkin alkoi tulla sanomista, kun olin niin väsynyt, unohtelin asioita eikä työjutut menneet enää "jakeluun" väsymyksen takia. Nämä miehet myös harvemmin kotitöitä tekevät, eli minun pitäisi sitten työpäivän jälkeen jaksaa laitella ruoat yms. Pakko sanoa, mutta tällaisesta miehestä on vaan harmia.
Olen kai tullut siihen tulokseen, että kun hyvää ei löydy, huonoa en huoli, niin olen sitten yksin. Voi olla myös, että 1.kierros on ohi parisuhdemarkkinoilla, nyt kaikki seurustelevat, menevät naimisiin, tekevät lapsia, mutta 5-10 vuoden päästä alkaa 2.kierros kun monen parisuhde päättyy eroon. Kenties silloin lapseton nainen, joka on pitänyt itsestään huolta, onkin kuumaa kamaa parisuhdemarkkinoilla. :o)
Millainen sinun "tarina" ja naishistoria on? :o)
Olin nuorempana aika stereotyyppinen epäsosiaalinen nörtti, ja sitä kesti vähän yli kaksikymppiseksi. En voi juuri ihmetellä, miksi naiset eivät kiinnostuneet silloin, enkä kyllä olisi tiennyt yhtään, mitä tehdä, vaikka joku olisi kiinnostunutkin.
Sitten päätin kuitenkin, että näin ei voi jatkua, ja päätin alkaa skarpata. Kovalla yrittämisellä olen päässyt eteenpäin (uhkaavasta syrjäytymisestä takaisin ihmisten ja elämän pariin) ja viimeisten muutaman vuoden ajan olen jo pitänyt itseäni kaikin puolin normaalina.
Naishistoriaa on yhden muutaman kuukauden mittaisen jutun verran. Se kaatui lopulta liikaan erilaisuuteen. Nyt, kun olen alkanut aktiivisemmin hakea seuraa, pintaa syvempiä kiinnostuksia on tullut vastaan noin yksi vuodessa, ja tähän asti kaikki ovat valitettavasti olleet varattuja.
Etsintä kuitenkin jatkuu :)
Olisi aika tehdä täydellinen elämän muutos...mutta miten...
Haluaisin löytää miehen jonka kanssa voisin vietää loppu elämäni. Olen kyllästynyt yksinäisiin iltoihin ja yksin nukkumiseen;)
Olisi kiva jollakin aikavälillä muuttaa yhteen ja puuhastella viiikonloppuisin kaikenlaista mukavaa yhdessä.
Ammatinkin voisin vaihtaa, olen NIIN kyllästynyt nykyiseen työhäni, kaiket päivät naputella vain tietokonetta. Olisi kiva tehdä jotain oikeasti tärkeää...mutta..
Kun voisi aloittaa kaiken ihan alusta...
Vaikeaa. Minulla tuo oma hyväksyntä vaihtelee. Olin kuukausi sitten erittäin down koska tuntui ettei elämässäni ole mitään pointtia ja olisi parempi vain kuolla. Nyt taas kun olen tavannut kavereita ja viettänyt hauskoja viikonloppuja hyvässä seurassa niin oma yksinäisyys tuntuu paljon hyväksyttävämmältä.Tajuan toisaalta sen että nykyisellä menolla en tule saamaan yhtään ketään ja tulen aina olemaan yksin. Toisaalta nautin paljon enemmän kotona olosta kuin baarissa istumisesta ja baarissa istuessa se pariutumisen todennäköisyys on kuitenkin niin pieni etten oikeasti hyödy tuosta rahastuksesta yhtään.
Aloita vaikka siitä, ettet tee parisuhteessa mitän mittaria, keksi jotain mielekästä tekemistä ettei jää aikaa murehtia, älä hakeudu tilanteisiin joissa haet parisuhde hyväksyntää (nettideittailu, iskemiset, jne.), hanki kavereita joilla ei ole parisuhdetta, hyväksy se, että luonnonto on ns. "julma", huomaa, ettei parisuhteet ole täydellisiä, muista ettet itsekään anna parisuhde hyväksyntää jokaiselle, (joten miksi silloin on pakottava tarve saada sitä).
Varoitus: Näin et todennäköisti saavuta parisuhdetta, koska tyytymättömyys ajaa tekoihin, mutta et todennäköisesti jaksa murehtiakaan turhaan sen puutteesta. Jos on aikaa murehtia, niin se viittaa mielekkään tekemisen puutteeseeen ja vääränlaisiin tilanteisiin hakeutumiseen.
En oikeastaan halua pyrkiä tuohon tilaan. Kyllä musta hyvään elämään kuuluu parisuhde jonkun kivan tytön kanssa. Pidän sitä hyvinkin tärkeänä juttuna.
Pystyn kuitenkin elämään yksin. Elämä olisi vain nautinnollisempaa jos sen voisi taas jakaa toisen kanssa.
Mielenkiintoinen keskustelu, pakko jatkaa vaikka aika vanha (eksyin tänne kun yritin löytää enkuksi "sinut itsensä kanssa", ei löytynyt Ü)
Tässä elämäni tiivistettynä: Olen aina ollut yksinäinen. Sairastuin yläasteella masennukseen. Luulin sen johtuvan yksinäisyydestä. En koskaan osannut päästää ketään lähelleni. Noin 20-21-vuotiaana tajusin, että se johtuu suurelta osin emotionaalisesta "heitteillejätöstä", erityisesti. Vanhempani ja sisarukseni ovat olleet aina läsnä, mutta koskaan en ole kokenut että he välittävät minusta. Äitini ei kykene nimeämään minkäänlaista hyvää asiaa minussa (olen sitä joskus siltä itkien pyytänyt, kun yritin selvittää asioitani). Siitä parin vuoden päästä olin parantunut.
En kunnolla muista mikä tarkalleen muuttui. Olin etelän lämmössä monta kuukautta. Opin olemaan välittämättä, mistään. Jossain vaiheessa kuitenkin, kun paraneminen ja onnellisempi kausi oli alkanut, luin Anthony de Mellon kirjan Havahtuminen. Pääsin kaikesta irti. Kaikesta. Nyt olen tyytyväinen elämääni, hyvinä ja huonoina päivinä (niitä on 2/kk :D ). Olen onnellisimmillani. Enkä usko että tulen olemaan tämän onnellisempi koskaan, mutta toivon parannusta tylsistymiseeni. Elämäni on hyvin tylsää. Siihen on kuitenkin tapahtumassa muutos. Nyt kun olen täysin riippumaton ja itsenäinen, on helpompi elää.
Eli. Olen tyytyväinen, jopa onnellinen. Tiedän, että tulevat ihmissuhteeni ovat aitoja ja antoisia, sillä tämä onni ei ole katoavaista.