Mihin lie kategoriaan kuuluisikaan tämä, mutta tässä kerron tarinani kuiteskin. -Miksi ylipäätään tämän aloin, johtuu yksinkertaisesti siitä, etten voi täältä "työhuoneesta" mennä kovin paljoa muuanne..kun itseäni ei urheilu kiinnosta, ei siis tule kysymykseenkään että jotain muuta televisiosta katsoisin. Eipä sillä, olen hyvin telkkarista vieraantunut..joskus hyvänä päivänä saan luvan katsoa esim kokkiohjelman, mikäli ei urheilua ja etukäteen älyän pyytää.
Niin..useimmissa talouksissa on useampi tv ja minä toki semmoisen vielä hankin, kunhan rahaa jää senverran ylimääräistä. Sitä ei vaan tunnu koskaan jäävän ..teen osa-aikatyötä, tulot sentään vakituiset. Olen työstäni hyvin ylpeä ja iloinen että 40 sain vielä tämän mahdollisuuden ja vakipaikan!
Mihin ne rahat sitten menevät? Noh, pitkä tarina alkaa aivan alusta, mutta 3 lasta itselläni edellisestä liitosta -joka kesti 12 vuotta. Nykyiseni kanssa olen ollut jo pian 15 vuotta. Pikaisella laskutoimituksella ja hieman järkeillen, ken tahansa ymmärtää ettei näitä mies-suhteita ole paheksuttavaksi asti ollut. Toki siellä nuoruuden kokemuksia kerätessä oli mm. yksi liki 3 vuoden suhde. Eli aikaisin aloitin..15-v.
Nykypäivään mennäkseni, olen siis elänyt tässä liitossa pian 15 vuotta. Uskomaton aika, kun jälkeenpäin ajattelee kaikkia tapahtumia. En mene niihin alkuaikoihin, ainoastaan voin sanoa että hurjimmillaan meno oli kuin k-15 leffasta, ei kuitenkaan huumeita..ei edes näkysällä ollut. Perinteisellä viinalla sai asiansa sekaisin, kuten nykyäänkin.
Suhteeni on aina olleet jollain tapaa normaalista poikkeavia..tuo on asia jota oon pohtinut paljonkin. Olenko minä siis normaali? Vai onko se vika minussa? Vai onnistunko löytämään aina tyypin, jolla on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö? Ok, löydän joka tyypistä omasta mielestäni vakavia piirteitä, mutta oloenko liian "herkkä" tuomitsemaan. Jos se olen sittenkin minä, joka on tässä liian erilainen..?
Ensimmäisessä suhteessa (3-v) olin kovin nuori. Mutta hyvin rakastunut, ensirakkaus. Ero olikin sitten maailmanloppu. Joten saatiin palattua yhteen. Seuraavan kerran tämän mieheni ilkeyden takia, tapasin tulevien lasteni isän. Rakastuin, joten entisestä irrottautuminen ei ollut enää itselleni niin vaikeaa, jos ei helppoakaan. Olin sietänyt pettämistä, räikeää semmoista ja muistan vieläkin kuinka sattui. mutta rakastin silti. Ja osasin rakastua silti. Oma rakastumiseni ja irrottautumiseni tuli lievänä järkytyksenä silloiselle kumppanilleni. Lie ajatellut, että tämä kaiken kestää.
Uusi rakkaus oli komea, kunnollinen, ammatti sattui niin nappiin tulevaisuutta ajatellen..kaikki oli semmoista, josta ei osannut haaveilla. Rakastuin suoraan ja naimisiin, lapsia..lapsia..ja lapsia siis 3. Olihan vilskettä! Rankkaa oli, mutta päivääkään en vaihtaisi pois..tai no pari, kolme voisin. Sain loppuunpalamisraivarit. Olen pitänyt kauan ja onta kertaa kysyä, mahtavatko muistaa tilanteen..?Muistan itse hämärästi..huudon, omani siis, karjunnan omani ja lasten pelokkaat ilmeet.
Niin..useimmissa talouksissa on useampi tv ja minä toki semmoisen vielä hankin, kunhan rahaa jää senverran ylimääräistä. Sitä ei vaan tunnu koskaan jäävän ..teen osa-aikatyötä, tulot sentään vakituiset. Olen työstäni hyvin ylpeä ja iloinen että 40 sain vielä tämän mahdollisuuden ja vakipaikan!
Mihin ne rahat sitten menevät? Noh, pitkä tarina alkaa aivan alusta, mutta 3 lasta itselläni edellisestä liitosta -joka kesti 12 vuotta. Nykyiseni kanssa olen ollut jo pian 15 vuotta. Pikaisella laskutoimituksella ja hieman järkeillen, ken tahansa ymmärtää ettei näitä mies-suhteita ole paheksuttavaksi asti ollut. Toki siellä nuoruuden kokemuksia kerätessä oli mm. yksi liki 3 vuoden suhde. Eli aikaisin aloitin..15-v.
Nykypäivään mennäkseni, olen siis elänyt tässä liitossa pian 15 vuotta. Uskomaton aika, kun jälkeenpäin ajattelee kaikkia tapahtumia. En mene niihin alkuaikoihin, ainoastaan voin sanoa että hurjimmillaan meno oli kuin k-15 leffasta, ei kuitenkaan huumeita..ei edes näkysällä ollut. Perinteisellä viinalla sai asiansa sekaisin, kuten nykyäänkin.
Suhteeni on aina olleet jollain tapaa normaalista poikkeavia..tuo on asia jota oon pohtinut paljonkin. Olenko minä siis normaali? Vai onko se vika minussa? Vai onnistunko löytämään aina tyypin, jolla on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö? Ok, löydän joka tyypistä omasta mielestäni vakavia piirteitä, mutta oloenko liian "herkkä" tuomitsemaan. Jos se olen sittenkin minä, joka on tässä liian erilainen..?
Ensimmäisessä suhteessa (3-v) olin kovin nuori. Mutta hyvin rakastunut, ensirakkaus. Ero olikin sitten maailmanloppu. Joten saatiin palattua yhteen. Seuraavan kerran tämän mieheni ilkeyden takia, tapasin tulevien lasteni isän. Rakastuin, joten entisestä irrottautuminen ei ollut enää itselleni niin vaikeaa, jos ei helppoakaan. Olin sietänyt pettämistä, räikeää semmoista ja muistan vieläkin kuinka sattui. mutta rakastin silti. Ja osasin rakastua silti. Oma rakastumiseni ja irrottautumiseni tuli lievänä järkytyksenä silloiselle kumppanilleni. Lie ajatellut, että tämä kaiken kestää.
Uusi rakkaus oli komea, kunnollinen, ammatti sattui niin nappiin tulevaisuutta ajatellen..kaikki oli semmoista, josta ei osannut haaveilla. Rakastuin suoraan ja naimisiin, lapsia..lapsia..ja lapsia siis 3. Olihan vilskettä! Rankkaa oli, mutta päivääkään en vaihtaisi pois..tai no pari, kolme voisin. Sain loppuunpalamisraivarit. Olen pitänyt kauan ja onta kertaa kysyä, mahtavatko muistaa tilanteen..?Muistan itse hämärästi..huudon, omani siis, karjunnan omani ja lasten pelokkaat ilmeet.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.