Haluaisin apua teiltä rakkaat ihmiset, tähän jo kauan kestäneeseen tilanteeseeni.
Elikkä siis olen kihloissa aivan ihanan miehen kanssa, jota minun pitäisi varmasti arvostaa enemmän. Tiedän, ettei rakkaus ole aina helppoa, mutta minulle tämä tilanne on jo aika mutkainen. Psykologille on meidän kaupungissaainakin kahden viikon jonot ja haluaisin tähän tilanteeseeni jo ratkaisun ja tiedän ettei ne psykologitkaan tee ratkaisuja puolesta vain vaan tarjoavat keskusteluapuaan. Sitäpaitsi kävin tämän asian kanssa jo syksyllä enkä siitä paljoa kostunut. Joten apu on tarpeen nyt!
Siis kihloissa olen ja ongelmana on tämän mieheni suku. Olen aiemmin ollut yksinhuoltaja-äitinä ainoalle tyttärelleni joka on toisella luokalla koulussa.
Mieheni suku ei näytä hyväksyvän minua ja suloista tytärtäni sukuunsa. Aina kun olemme käyneet mieheni vanhempien luona minulla on tunne että "Anteeksi kun olemme täällä kylässä, joo me lähdetään aivan kohta." Mieheni isä varsinkin on tosi hermostuneen oloinen kun olemme kylässä ja jopa hoputtaa aina lähtemään. Ei suoraan mutta välillisesti vihjaillen. Esim onko teillä reput jo pakattuna?? Me sitäpaitsi asumme eri kaupungeissa ja välimatkaa on 300 km ja aina ollaan vain yksi yö. Eikä meitä pyydetä edes jäämään enemmäksi aikaa. Eikö ole paskoja sukulaisia?? Minua ei ole ikinä kohdeltu missään paikassa nuin paskamaisesti kuin nämä mieheni sukulaiset ovat. Olen aivan tavallinen töissä käyvä nuori kaunis nainen eikä minussa tai lapsessani ole mitään vikaa!!
Viimeksi kun kävimme mieheni siskon luona, tämä mieheni siskon mies (poliisi muuten ammatiltaan) viskeli ruokapöydässä ruuan muruja pentunsa paidalta melkein justiin minua kohti ja taisi joku mennä teekuppiinikin. Ihan vittulakseni vain pyysin heitä käymään viimeksi meilläkin vastaus oli nyrpeä että ei sitä jaksa kun töissä käydään. Minä vain että niin eipä tietenkään! (ei ainakaan jos ei ole energiaa ihmisessä ollenkaan, Hah!) Asuuvat samassa kaupungissa joten aivan hyvin voisimme kyläillä enemmänkin. emmepä vain kyläile, sillä meitä ei KOSKAAN kutsuja kyläilylle heille. Heidän pentujen synttäreillä pitää kyllä aina juosta, ainoastaan. Minäpä en enää muuten mene, olen sen itselleni luvannut. Minulle tuli niin vittumainen fiilis viime kerrasta, oli sitten murusten viskely tahallista tai ei. Eikai kukaan tee tuommoista ettei huomaisi itse, kun toinen juo teetä vastapäätä?
Minulle tuli vain olo, ettei siellä tarvitse meidän käydä, mutta eipä me kyllä enää käydäkään. Ainakaan minä en enää jalallani astu enkä päästä tytärtänikään. Olen itse herttainen, auttavainen ja tunteellinen ihminen enkä hyväksy huonoa käytöstä itselleni koska en tee sitä ikinä toisillekaan!!
Ai niin, mieheni vanhemmat eivät ole kyselleet kuulumisia eivätkä soitelleet joulun jälkeen. Jouluksi ei menty sinne, koska minä en halunnut. Kysyivät kyllä mutta olivat toivoneet ettei minun lapseni tulisi sinne, koska ei ole lapsille paljoa lahjoja näin oli sanottu. Että menkööt isänsä luokse. Mieheni kertoi tämän minulle. Olemme mieheni kanssa puhuneet tästä paljon ja olen aivan suoraan sanonut hänelle miltä minusta tuntuu, hän ei vain saa kysyttyä eikä sanottua vanhemmilleen että voisitteko korjata käytöstänne. Itse sanoisin asiasta omille vanhemmilleni heti.
Aiempien poikaystävieni sukulaiset ovat olleet aina ihania ja ottaneet minutkin mukaan aivan kaikessa. Nämä tollot eivät. Lapseni isä olisi minusta vieläkin kiinnostunut ja hänen äitinsä on ihana ihminen. Syy miksi en uskalla tehdä siirtoa on se, etten luota häneen täysin enää.Meillä on ollut yrityksiä aika monta. Hänellä on alkon liikakäyttöä ja ei ainakaan ole ollut elämässä eteenpäin pyrkiväinen. Ainakin hän väittää että hänen elämästään puuttuvat tärkeät ihmiset minä ja tyttö. Haluaisin tehdä asiat oikein ja että ne viimein loksahtaisivat minullekin oikein. Tunnen että tarvitsen ihmisiä enemmän elämääni ja tämä ei ole hyvä. Annanko ex-miehelleni vielä mahdollisuuden? Vai miten saan sen tunteen itselleni etten tarvitsekaan muita kuin nykyisen mieheni.
Minun oma äitini on masentunut tapaus enkä saa häneltä apua tai tukea kovinkaan paljon vaikka sitä tarvitseisinkin. Paremminkin minun pitäisi olla häntä hyysäämässä enkä tässä elämäntilanteessa jaksaisi.
Haukkuja en sitten kaipaa vain neuvoja!! Kiitos jos vastasit !! :)
Elikkä siis olen kihloissa aivan ihanan miehen kanssa, jota minun pitäisi varmasti arvostaa enemmän. Tiedän, ettei rakkaus ole aina helppoa, mutta minulle tämä tilanne on jo aika mutkainen. Psykologille on meidän kaupungissaainakin kahden viikon jonot ja haluaisin tähän tilanteeseeni jo ratkaisun ja tiedän ettei ne psykologitkaan tee ratkaisuja puolesta vain vaan tarjoavat keskusteluapuaan. Sitäpaitsi kävin tämän asian kanssa jo syksyllä enkä siitä paljoa kostunut. Joten apu on tarpeen nyt!
Siis kihloissa olen ja ongelmana on tämän mieheni suku. Olen aiemmin ollut yksinhuoltaja-äitinä ainoalle tyttärelleni joka on toisella luokalla koulussa.
Mieheni suku ei näytä hyväksyvän minua ja suloista tytärtäni sukuunsa. Aina kun olemme käyneet mieheni vanhempien luona minulla on tunne että "Anteeksi kun olemme täällä kylässä, joo me lähdetään aivan kohta." Mieheni isä varsinkin on tosi hermostuneen oloinen kun olemme kylässä ja jopa hoputtaa aina lähtemään. Ei suoraan mutta välillisesti vihjaillen. Esim onko teillä reput jo pakattuna?? Me sitäpaitsi asumme eri kaupungeissa ja välimatkaa on 300 km ja aina ollaan vain yksi yö. Eikä meitä pyydetä edes jäämään enemmäksi aikaa. Eikö ole paskoja sukulaisia?? Minua ei ole ikinä kohdeltu missään paikassa nuin paskamaisesti kuin nämä mieheni sukulaiset ovat. Olen aivan tavallinen töissä käyvä nuori kaunis nainen eikä minussa tai lapsessani ole mitään vikaa!!
Viimeksi kun kävimme mieheni siskon luona, tämä mieheni siskon mies (poliisi muuten ammatiltaan) viskeli ruokapöydässä ruuan muruja pentunsa paidalta melkein justiin minua kohti ja taisi joku mennä teekuppiinikin. Ihan vittulakseni vain pyysin heitä käymään viimeksi meilläkin vastaus oli nyrpeä että ei sitä jaksa kun töissä käydään. Minä vain että niin eipä tietenkään! (ei ainakaan jos ei ole energiaa ihmisessä ollenkaan, Hah!) Asuuvat samassa kaupungissa joten aivan hyvin voisimme kyläillä enemmänkin. emmepä vain kyläile, sillä meitä ei KOSKAAN kutsuja kyläilylle heille. Heidän pentujen synttäreillä pitää kyllä aina juosta, ainoastaan. Minäpä en enää muuten mene, olen sen itselleni luvannut. Minulle tuli niin vittumainen fiilis viime kerrasta, oli sitten murusten viskely tahallista tai ei. Eikai kukaan tee tuommoista ettei huomaisi itse, kun toinen juo teetä vastapäätä?
Minulle tuli vain olo, ettei siellä tarvitse meidän käydä, mutta eipä me kyllä enää käydäkään. Ainakaan minä en enää jalallani astu enkä päästä tytärtänikään. Olen itse herttainen, auttavainen ja tunteellinen ihminen enkä hyväksy huonoa käytöstä itselleni koska en tee sitä ikinä toisillekaan!!
Ai niin, mieheni vanhemmat eivät ole kyselleet kuulumisia eivätkä soitelleet joulun jälkeen. Jouluksi ei menty sinne, koska minä en halunnut. Kysyivät kyllä mutta olivat toivoneet ettei minun lapseni tulisi sinne, koska ei ole lapsille paljoa lahjoja näin oli sanottu. Että menkööt isänsä luokse. Mieheni kertoi tämän minulle. Olemme mieheni kanssa puhuneet tästä paljon ja olen aivan suoraan sanonut hänelle miltä minusta tuntuu, hän ei vain saa kysyttyä eikä sanottua vanhemmilleen että voisitteko korjata käytöstänne. Itse sanoisin asiasta omille vanhemmilleni heti.
Aiempien poikaystävieni sukulaiset ovat olleet aina ihania ja ottaneet minutkin mukaan aivan kaikessa. Nämä tollot eivät. Lapseni isä olisi minusta vieläkin kiinnostunut ja hänen äitinsä on ihana ihminen. Syy miksi en uskalla tehdä siirtoa on se, etten luota häneen täysin enää.Meillä on ollut yrityksiä aika monta. Hänellä on alkon liikakäyttöä ja ei ainakaan ole ollut elämässä eteenpäin pyrkiväinen. Ainakin hän väittää että hänen elämästään puuttuvat tärkeät ihmiset minä ja tyttö. Haluaisin tehdä asiat oikein ja että ne viimein loksahtaisivat minullekin oikein. Tunnen että tarvitsen ihmisiä enemmän elämääni ja tämä ei ole hyvä. Annanko ex-miehelleni vielä mahdollisuuden? Vai miten saan sen tunteen itselleni etten tarvitsekaan muita kuin nykyisen mieheni.
Minun oma äitini on masentunut tapaus enkä saa häneltä apua tai tukea kovinkaan paljon vaikka sitä tarvitseisinkin. Paremminkin minun pitäisi olla häntä hyysäämässä enkä tässä elämäntilanteessa jaksaisi.
Haukkuja en sitten kaipaa vain neuvoja!! Kiitos jos vastasit !! :)
Vastaukset 14
Vanhimmat
Rakastatko ex-miestäsi? Jos vastaat kyllä, kannatta vielä yrittää, mutta vain tietyillä ehdoilla.
Ehto 1. Mies hoitaa alko-ongelman menemällä terapeutille. Oli jonoa tai ei, menee jonoon. Saman terapeutin kanssa hän voi puhua siitä, miksi hänellä ei ole halua pyrkiä eteenpäin. Jos mies ei halua todella hoitaa alko-ongelmaa, yhteenmenon voi saman tien unohtaa.
Ehto 2: Puhutte kumpikin selväksi toisillenne, mitä te odotatte yhteiseltä elämältä ja mitä olette valmiita tekemään, että yhteinen yritys onnistuisi.
Ehto 3. Mitä sanoo tytär? Kuunnelkaa häntä. Ottakaa hänet tosesta.
(Muuten, sanoit alussa, että sinun pitäisi arvostaa nykyistä miestäsi enemmän. Etkö siis arvosta, tai arvostat häntä vähemmän kuin haluaisit. Siihenkin on syynsä. Sinä itse tiedät, mitä ne ovat. Jos et heti löydä syitä arvostuksen puutteeseen, mieti.)
Kiitos vastauksesta!auttoi tosi paljon.... Lapsi haluaisi kovasti isänsä luo takaisin.
Syy arvostuksen puutteeseen on varmasti se, ettei tämä nykyinen tee asioiden eteen tarpeeksi. Tarkoitan siis niitä tympeitä sukulaisia ettei kykene sanomaan heille miltä minusta tuntuu. Mutta muuten aion siitä sanoa.
Jos tilannettasi (ainakin mielestäni) karkeasti jaottelee, on kolme vaihtoehtoa:
1. Jatkat samaan malliin nykyisen miehesi kanssa jos oikeasti rakastat häntä. Suhteenne voi olla vaikea tulevaisuudessa juuri näiden sukulaisten takia, mutta ne voi jättää omaan arvoonsa. Tajuavatpa ehkä, jos teille tulee joskus yhteisiä lapsia. Toisaalta, voit punnita onko tämäkään mies sinun ja lapsesi arvoinen jos sallii moisen käytöksen teitä kohtaan.
2. Jätät miehen ja palaat yhteen entisesi kanssa. Jos olette jo monta kertaa yrittäneet, mitä tästä tulee. Omakohtaisista kokemuksista jos ei luota mieheen, en suosittele. Ja tuollainen ihmistyyppi harvoin todella tekee täydellisen muutoksen ilman tajunnanräjäyttävää syytä. En titysti tuomitse, voi olla poikkeuksiakin.
3.Unohdat hetkeksi miehet ja keskityt itseesi ja lapseesi. Jos olet parisuhteessa ja haikailet eksäsi perään, et voin olla kovin vakavissaan? Lapsesi ansaitsee kaiken panostuksen sinulta ja kun se oikea tulee vastaan se sujuu luonnostaan. Sinulla on mahdollisuus löytää milloin tahansa mies jolla on myös paremmat sukulaiset mukana.
Ehkä sinun kannattaisi miettiä mikä tässä nyt on suurin "ongelma". Inhottava suku vai entisen kaipuu? Ja kerro sama myös ihmeessä nykyisellesi ettei tule yllätyksenä.
Kiitos vastauksesta. Ei tosiaan tule ajatelleeksi tällaisia asioita ennen kuin ne osuvat omalle kohdalle. Mietinpä vielä asiaa ja koitan toimia parhaani mukaan.
Lisäänpä vähän vielä äskeisiin neuvoihini. Vaikea pukea tätä sanoiksi. Mieti mitä oikeasti haluat elämältä. Tuo että et arvosta tarpeeksi miestäsi, kuulostaa minusta vähän huolestuttavalta. Juuri elämänkumppaniahan pitäisi arvostaa ja hänen valintoja ja elämäntyyliä suurimmaksiosaksi kunnioittaa ja tukea. Jos saa vielä kysyä että kauanko olette olleet yhdessä? Ovatko muut suhteesi tämän lapsesi isän jälkeen olleet vakavia, kestäneet kauan?
Koska jos olet jo kihloissa, tyttäresi on mitä, 8-9 vuotta, ja sinulla on ollut muutamia aiempia suhteita? Kenen aloitteesta ne ovat päätttyneet? Voiko olla niin, että et osaa sanoa suhteelle ei, jos hyväkin sellainen on tarjolla? Ja en siis todellakaan sinua mollaa tästä asiasta, koska itselläni on vähän sama ongelma. Tuntuu että uusia poikaystäväehdokkaita, sellaisia hyviä ja varteenotettavia, tulee vaikka tavallaan tekisi hyvää olla hetki ihan sinkkuna. Ja tiedän että jos ryhdyn suhteeseen, saattaa tuntua jonkin aikaa hyvältä mutta sitten tulee ahdistus. Ja ehkä näissä miehissä ei kuitenkaan ole sitä kaikkea mitä todellakin miehestä haluan.
Mutta tosiaan kannattaa miettiä asioita. Elää saa ja kannattaa, koska vain kerran täällä ollaan. Mieti mikä sinusta tuntuu parhaalta. Toki sinun velvollisuus on ottaa lapsi huomioon, ja hänen takia ennakoida ja ottaa ihmissuhteet varman päälle. Ei tee hännellekkään hyvää vaihtuvat miehet.
Huoh lisään vielä jos tulee jtn mieleen :)
Juu, kiitos ja lisääppä vaan jos tulee mieleen! Sen haluan sanoa, ettei minulla todellakaan ole ollut liuta miehiä jälkeen lapseni isän, olin hänen kanssaan naimisissa ja en jaksanut katsoa joka viikonloppuista kaljanottoa ja viikollakin hän tykkäsi ottaa. Selvinpäin kaikki sujui ja olin häneen pitkään rakastunut vielä vaikka itse hainkin avioeron. On se hankalaa ihmisen elämä.... ja kyllä olen tosiaan ollut yksinhuoltajana 4 pitkää vuotta enkä ottanut kainalooni sen takia ketä vain koska olen luonteeltani kranttu.
Jos joitain deittailinkin tein sen silloin kun lapseni oli mummulassa tai isänsä luona...usein mikään suhde ei onnistunutkaan kun minua alkoi ahdistamaan enkä tiennyt enää miten päin jatkaa ja lopetin. Siinä meni näin jälkeenpäin ajateltuna monta hyvääkin miestä ja mahdollisuutta.
Minusta on alkanut tuntua, että tääkin kirjoittelu on johonkin auttanut, ja olen päässyt mieheni sukulaisten yläpuolelle. Ihan totta, miksi minä itselleni hankkisin pahaa oloa joittenkin tuollaisten tolvanoitten takia, kun onhan maailmassa hyviäkin tyyppejä! Ja tottakai pidän ystävistäni nyt entistä lujemmin kiinni! Ja kyllähän heillä se jokin ongelma itsellensä on olemassa, mieheni sisko puhuu mumisemalla ja änkyttää niin ettei siitä saa mitään selvää ja käytös on kuin apinalla oikeesti.
Mieheni vanhemmat asuuvat aika alkeellisesti, mitään uutta ei ole ostettu sitten 90-luvun jälkeen. Eli paikka kaipaisi remppausta ja uudistusta mutta mitään ei tehdä eikä siivota vain jätetään asioita puolitiehen. Olen vain niin sukulaisrakas ihminen itse, että olisin toivonut (ja kun siihen olen vissiin tottunutkin) että kaikkialla ollaan, tämä oli karvas totuus ettei kaikki olekaan.
Kaksi vuotta ollaan oltu pian yhdessä ja ehkä se on niin ettei kaikkea voi elämässä saada ja minä siinä uskossa olin, että aivan kaiken voi saavuttaa jos haluaa.
Olen pahoillani jos jotakuta suorat kirjoitukseni loukkasi, mutta minun oli ihan pakko sanoa nämä asiat justiin niin kuin ne ovat.
Niin se varmaan elämässä on, että kaikilla ihmisillä ei kaikki ole ihan kaikki kotona. Oman isäni sukulaiset (onneksi heitä ei ole kuin sisko ja äitinsä, eli mummoni), ovat ilmeisesti halveksuneet äitiäni siitä lähtien kun ensimmäisen kerran hänet tapasivat. Ja nyt joulun jälkeen kaikki purkautui vain sen takia että minä sanoin tädilleni ensimmäisen kerran vastaan, kun hän tykkää pompottaa kilttiä isääni.
(Tässä tapauksessa oli kyse viulun hakemisesta, viemisestä ja toisen viulun hakemisesta samalla reissulla serkulleni, eli isän siskonpojalle. Yhteensä sellainen reipas 500 km isäni töiden jälkeen kamalassa säässä. Joku voi sanoa että mitäs suostuu mutta isäni ajattelee aina ensin muita, niin minkäs teet. Tällä tädillä on kyllä ihan omakin kunnon mies, tosin melkonen tossukka.)
Kuulemma heidän sukunsa on parempi, kun on korkeasti koulutettuja ihmisiä. Tämä täti on oopperalaulaja jonka opintolainatkin veronmaksajat on maksanut, eikä ole päivääkään tehnyt töitä. Ja tästä kaikesta vuosikymmeneten patoutumista hän avautui minulle, ja syytti äitiäni vaikka mistä ja heittäytyi oikein marttyyriksi. Ja vain koska äitini on "vain" pankissa töissä, eli huono ihminen. :D
Lukemattomia tarinoita tästä tädistä, ja mitä reilu 3 kk mennyt nyt että kaikki välit poikki. No, säälin serkkuani, jonka kummi myös olen. En ole oikein edes ajattellut asiaa kuin vasta nyt.
Pointtini on kuitenkin se, että jos jollakin on kamalia sukulaisia, niin puhukaa rohkeasti asioista ja nostakaa kissa pöydälle NIIDEN kanssa. Ei niillä sukulaisilla ole pokkaa suoraan mitään sanoa, mutta eipä ole oikeutta selän takana saada patoutumia. Elämässä kannattaa keskittyä niihin ihmisiin jolta saat yhtä paljon kuin annat (enkä nyt tarkoita rahaa).
Ja ymmärrän sun tunteet, koska mulla on aivan ihanat omat vanhemmat, ja toivon että tulevan miehenikin vanhemmat olis samankaltaisia.
Niin on minunkin omat vanhemmat aivan ihania, äidillä on nyt vaikeaa kylläkin omassa elämässään.
Ja kyllä, niin onkin, että mitä ihmettä ihmettä olin tässä oikein ajatellut, kyllä sitä paremmin pärjää kun on asiat kunnossa pariin hyvään ystävään ja ihmissuhde kunnossa ja jättää vain omaan arvoonsa tuollaiset mielenköyhät tollukat.
Kyllä he sitten jossakin vaiheessa tajuaavat, ettei me heitä edes tarvitakaan.
Hyvää kevättä kaikille jotka minulle vastaisitte, kirjoituksenne olivat kullan arvoisia!! :)
Vaikutat epävarmalta ja sinulla on ilmeisesti aika huono itsetunto, joten kannattaisiko lähteä ajattelemaan asioita siltäkin näkökantilta oletko menemässä yhteen miehesi vai hänen sukunsa kanssa? Kirjoituksesi mukaan voit puhua asiasta miesystäväsi kanssa ja se on hyvin suuri asia, jos olet sattunut palstoilla lukemaan kuinka moni kärsii siitä, ettei puoliso puhu ollenkaan?! Et myöskään kerro kuinka pitkään olette olleet yhdessä? Joskus pääseminen yhteisymmärrykseen voi viedä vuosia ja joskus sitä ei synny koskaan. Ja mitä lyhyemmmän aikaa olette yhdessä olleet, niin mietippä nyt ihan hetki montako päivää olet ollut miehesi sukulaisten luona päivissä? Oletan, ettei määrä ole erityisen suuri ja mielestäni kiirehdit ihan liikaa.
Muistutan myös, että on olemassa ihmistyyppi niin kuin appiehdokkaasi, jotka huolehtivat ihan hirveästi ja hän voi aivan vilpittömästi "ajaa" teitä tien päälle pelätessään sujuuko matkanne hyvin ja päivänäöllä. Minä olen aivan samanlainen sukulaisilleni, vaikkakin olen oppinut iän myötä sanomaan mistä hätäilyni johtuu. Koeta siis asettua appiehdokkaasi asemaan ja seuraa häntä seuraavan kerran esi silmin?
Vaikka syy todellakin olisi siinä, että olet miehesi suvun mielestä maailman vastenmielisin olento ja jonka seurassa on täysi oikeus sylkeä päälle tai potkia paskaa niskaasi,niin mikä sinut pakottaa tunkemaan itseäsi heidän seuraansa? Monissa parisuhteissa asia on ratkaistu yksinkertaisesti niin, ettei vain lähdetä yhdessä appivanhemille tai pyörähdetään vain muutamaksi tunniksi asialliset välit säilyttäen.
On myös lapsellista verrata entisiä suhteitasi exiesi sukulaisiin, koska se kertoo sinusta sen, että koet valtavan voimakkaasti tarvetta saada kuulua yhteisöön. Joskus se yhteisö voi olla muutakin kuin suku, joten tutustu itseesi ja tarpeisiisi. Mieti rehellisesti, mitä sinä haluat ja miksi suutut, koska ongelmasi ei mikään ylitsevuotavan hankala ole ja sinun vain täytyisi jaksaa vahvistua ihmisenä. Onnea jatkoon!
Näin varmasti on, että minun tarvitsee tutkailla itseäni entistä enemmän, mutta kun en usko että tässä pitää olla joku superihminen joka tietää kaiken. Mulla nyt on vain ollut elämässä vaikeampi kohta ja kirjotin siitä tänne.
Sanoin miehelleni, että hänen täytyy jollakin tavalla kertoa vanhemmilleen että miltä minusta tuntuu. Puhun nyt viime joulusta, kun olivat sanoneet että lapseni täytyy mennä isälleen kun ettei siellä ole lapsille lahjoja tai ainakaan montaa. Me ei menty sitten kukaan sinne kun olihan tuo selvä viesti siitä että minun ja mieheni olisi pitänyt mennä kahdestaan sinne ja en sitä halunnut.
En ole vastausta saanut vielä, mutta aika paljon näyttää mulle sitten mitä tapahtuu jos ei mitään aio mainita. Teen siitä omat johtopäätökseni.
Numero 1)
Mies on tiukasti kiinni suvussaan. Sinä et ole vain miehen kanssa vaan koko hänen perheensä kanssa. He todennäkoisesti eivät koskaan tule hyväksymään sinua. Tuo on yksinkertainen tosiasia jonka sinä joko hyväksyt tai hylkäät samalla hyläten myos miehesi.
Numero 2)
Kerroit monista aiemmista poikaystäistäsi. Mikäli sinulla ei olisi lasta, pitää miespuolista haaremia yllä on jokaisen naisen oma valinta . Siihen ei ole kellään muulla sanomista. MUTTA ja tuo on iso MUTTA: lapsesi takia, jonka sinä olet hyvin huolellisesti ja harkiten hankkinut seuraksesi vielä seuraavaksi 12 vuodeksi, olisi kenties parempi että et antaisi pienokaisesi tutustua noihin "setiin".
Numero 3)
Pienokaiseltasi ilmeisesti on jo riistetty biologinen isä jokapäiväisestä elämästä. Ajan mittaan sinä olet antanut hänen kiintyä uusiin "setiin". Heidätkin sinä olet tietoisesti ja harkiten repinyt pois lapsesi elämästä. Tuo EI ole hyvä lapselle.
Numero 4)
Kaikki tuo yllämainittu on vain tosiasioita. Ne eivät ole haukkuja tai arvosteluja, vain yksinkertaisia faktoja.
Numero 5)
Osaisitko lainkaan ajatella että keskittäytyisit vain omaan pienokaiseesi. Jättäisit miehet kokonaan pois elämästäsi ( halpojen naistenlehtien lässytys "huoraava äiti on onnellinen äiti" voit jättää täysin omaan arvoonsa)
Numero 6)
Lapsesi kasvaa niin nopeasti. Ainoa mitä hän tarvitsee on sinun jakamattoman rakkautesi, aikasi ja huomiosi. Nämä aikaiset lapsuusvuodet ovat kaikista tärkeimmät teidän kummankin elämässä.
Pilaa ne ja saat kärsiä loppuelämäsi. Käytä ne oikein ja korjaat mittaamattoman korion lopun elämääsi.
Ihannetilanne kaupungissasi, että jonot ovat vain parin viikon pituiset.
Monet joutuvat kestämään pitkiä aikoja yksin huolineen ilman ammatiapua.
Sinun kannattaa mennä jonoon ja keskustella psykoloogin kanssa perusteellisesti.
Äitisi tarvitsee apua myös, kannattaa varata hänellekin aika.
Äiti käykin terapiassa onneksi.
Itse en vielä tiedä jos tästä pääsisin vielä eteenpäin ilman.
Helpotti kun sai täältä vastauksia :)
Ei sulle tullu mieleen, että sun ukkos isä voi olla myös sun biolookinen isäs?
Ja sen takia hermoiloo?
Joskus semmostaki on sattunu?