"Ihmisen on luovuttava omastaan toisen hyväksi ja kun toinen asennoituu samoin, niin kaikki on hyvin"
Haluaisin elää tuon mukaisesti. Olen n. 40v-mies ja minulla 3 lasta, kaikki alle 10 v ja naimisissa olen ollut n 15 v. Rakastan lapsiani ja tiedän, että voin rakastaa vaimoani vaikka en ole sitä tuntenut pitkään aikaan. Hän on hieno ihminen ja hyvä äiti lapsílleni. Tiedän itsekin olevani hyvä isä ja puoliso, mutta en vain enää jostain syystä jaksa tehdä töitä suhteeni eteen. Vaimoni aavistaa tilanteeni ja varmaan miettii, että minulla on toinen nainen. Olen yrittänyt kertoa hänelle näistä tunteistani, mutta tietenkin hienotunteisemmin kuin tässä.
Inhoan Suomea ja haaveenani on aina ollut ulkomailla työskentely. Olen kuin vankilassa tämän infrastruktuurin kourissa. Yhteiskuntamme vangitsee minut tänne ja määrittää onnellisuuteni suoritteiden perusteella (tutkinnot, työ, palkka, perhe). Nämä asiat eivät tee minua onnelliseksi, sillä haluaisin vain tuntea, elää ja taas rakastua.
Voisin luopua työstäni ja tutkinnoistani, mutta yritän olla hyvä ihminen ja siksi suurin asia, etten ole häipynyt, on perheeni. Nyt perheeni sitoo minut tänne vaikka mahdollisuutenani oli päästä pois täältä. Ymmärrän, että lapset tarvitsevat koulua yms, mutta samalla ymmärrän, että heitä vain sosiaalistetaan samaan oravanpyörään, jossa itse olen. Ymmärrän myös paradoksin, että vasta koulutuksen jälkeen ihmisellä vapaus ja joissakin maissa ihmisillä ei ole mahdollisuutta "tähän onneen", mikä meillä on. Mutta minä en ole onnellinen.
Tämänhetkiseen tilanteeseeni ei liity muita ihmisiä ja olen aina pärjännyt yksinkin. Haluaisin vain olla vapaa ja tunnen hyvin huonoa omatuntoa ja masennusta tuo itsekkään tunteeni takia. Minua itkettää, miten ihana paikka tämä maailma on ja miten paljon sydämeni huutaa tunnetta, kuinka paljon minulla olisi vielä annettavaa....vai onko se sitten otettavaa.
Auttakaa minua. Olisin kiitollinen lohdusta. Kertokaa minulle, kannattaako minun elää näin ja elämäni viimeisiin hetkiin ajatella niitä ihania asioita joita oln aina kaivnnut.Onko tämä jotain 40 v villitystä (juuri kun pääsin 30 v vaiheesta irti)?. Joskus tuntuu, että haluaisin kovasi eron ja kantaisin vastuuni lasten yms suhteen, mutta mitä menetän ja mitä saan?
Haluaisin elää tuon mukaisesti. Olen n. 40v-mies ja minulla 3 lasta, kaikki alle 10 v ja naimisissa olen ollut n 15 v. Rakastan lapsiani ja tiedän, että voin rakastaa vaimoani vaikka en ole sitä tuntenut pitkään aikaan. Hän on hieno ihminen ja hyvä äiti lapsílleni. Tiedän itsekin olevani hyvä isä ja puoliso, mutta en vain enää jostain syystä jaksa tehdä töitä suhteeni eteen. Vaimoni aavistaa tilanteeni ja varmaan miettii, että minulla on toinen nainen. Olen yrittänyt kertoa hänelle näistä tunteistani, mutta tietenkin hienotunteisemmin kuin tässä.
Inhoan Suomea ja haaveenani on aina ollut ulkomailla työskentely. Olen kuin vankilassa tämän infrastruktuurin kourissa. Yhteiskuntamme vangitsee minut tänne ja määrittää onnellisuuteni suoritteiden perusteella (tutkinnot, työ, palkka, perhe). Nämä asiat eivät tee minua onnelliseksi, sillä haluaisin vain tuntea, elää ja taas rakastua.
Voisin luopua työstäni ja tutkinnoistani, mutta yritän olla hyvä ihminen ja siksi suurin asia, etten ole häipynyt, on perheeni. Nyt perheeni sitoo minut tänne vaikka mahdollisuutenani oli päästä pois täältä. Ymmärrän, että lapset tarvitsevat koulua yms, mutta samalla ymmärrän, että heitä vain sosiaalistetaan samaan oravanpyörään, jossa itse olen. Ymmärrän myös paradoksin, että vasta koulutuksen jälkeen ihmisellä vapaus ja joissakin maissa ihmisillä ei ole mahdollisuutta "tähän onneen", mikä meillä on. Mutta minä en ole onnellinen.
Tämänhetkiseen tilanteeseeni ei liity muita ihmisiä ja olen aina pärjännyt yksinkin. Haluaisin vain olla vapaa ja tunnen hyvin huonoa omatuntoa ja masennusta tuo itsekkään tunteeni takia. Minua itkettää, miten ihana paikka tämä maailma on ja miten paljon sydämeni huutaa tunnetta, kuinka paljon minulla olisi vielä annettavaa....vai onko se sitten otettavaa.
Auttakaa minua. Olisin kiitollinen lohdusta. Kertokaa minulle, kannattaako minun elää näin ja elämäni viimeisiin hetkiin ajatella niitä ihania asioita joita oln aina kaivnnut.Onko tämä jotain 40 v villitystä (juuri kun pääsin 30 v vaiheesta irti)?. Joskus tuntuu, että haluaisin kovasi eron ja kantaisin vastuuni lasten yms suhteen, mutta mitä menetän ja mitä saan?
Vastaukset 46
Vanhimmat
Minä odotin, kunnes lapset olivat lähteneet kotoa. En ole katunut hetkeäkään.
paljonko sinulla oli ikää, kun lähdit? Kuinka kauan kidutit itseäsi suhteessasi? pystyitkö säilyttämään ystävyyden exään ja lapsiisi? mikä on tilanteesi nyt?
Onhan niitäkin avio pareja jotka eivät edes asu yhdessä esim.Työ kaverinani oli nainen jolla 2 lasta hän pääsi koulun jälkeen töihin jossa oli ollut jo 30v.Hänen miehensä pääsi myös koulun jälk.töihin jossa myös ollut jo kymmeniä vuosia.He tosin asuivat suomessa mutta eri paikkakunnilla ja niin kaukana toisistaan että tapasivat lomilla ja viikonloppuisin joten kun eivät olleet eronneet niin ilmeisesti toimi.Varmasti on myös perheitä jotista toinen asuu ja työskentelee ulkomailla perhe ei aina mene mukana mutta onhan lomat olemassa ja ulkomailla joissakin maissa on suomenkielistä opetustakin saatavana vaiikakin lasten on helpompi oppia vieraskieli.
"Inhoan Suomea ja haaveenani on aina ollut ulkomailla työskentely."
Tänä päivänä on paljon töitä, jotka vievät pitkäksikin aikaa ulkomaille.
Onko sinun työssäsi mahdollista ulkomaan pestiin? Katko voi olla pelastus sinulle ja avioliitollesi. Voit saada sieltä uutta potkua ja pääset toteuttamaan itseäsi, eikä sen välttämättä tarvitse poissulkea perhettäsi.
Toinen asia: jos perheesi voisi tulla mukaan, haluaisitko, vai haluaisitko kokeilla ensin yksin.
Lopputulos voi olla joko perheen pelastus tai sitten tienne erkanevat. Vain kokeilemalla tiedät ja aika näyttää.
minulla olisi mahdolisuuksia päästä ulkomaille, mutta ehkä se alkuperäinen haaveeni oli kokeilla omia siipiäni, joten sen perusteella menisin varmaa aluksi yksin.
En halua satuttaa läheisiäni, mutta voin itse aika pahoin ja se oireilee vakavasti lähimmäisiini. Tiedän ettei asiat ole kunnossa ja haluan muutoksen. Tiedän etten ole paha ihminen, mutta tiedän että on helvetin vaikeaa yrittää olla hyväkään.
Kun itse tiedostat voivasi pahoin, niin miksi et avoimesti ja suoraan puhua asiasta vaimosi kanssa? Vaimolla voi olla vaikeata ymmärtää, mutta silti tulisi puhua aina ennen kuin asiat menevät siihen pisteeseen, että ei voi puhua ja sitten onkin eron vuoro. Toki se ero voi tulla tilapäisen asumiseronkin jälkeen. Kuitenkin meillä on tämä yksi elämä ja jokainen kait toivoisi elävänsä sen niin kuin haluaisi. Ja tämä ei tarkoita itsekkyyttä.
Kuules, jos vaimosi kerran on ihan tolkku ihminen, jolle lapset voi jättää kasvamaan, lähde ihmeessä itse kokeilemaan siipiäsi!
Lapsilla on kuitenkin kaveripiiri ja tutut rutiinit, joita lapset tarttee, joten ei kannata mukaasi raahata uuteen ympäristöön, kun et itsekkään tunnu oikein tietävän, mitä haluat..
Tuosta rakastumisesta kokeneempana sanoisin sinulle, että se on tunne, mikä tulee ja menee..sen perään ei kannata lähteä menemään, lopputulos on aina sama, mutta tuo elämännälkä muuhun kannattaa käydä sammuttamassa toteuttaen haaveitasi.
Itse olen pysynyt liitossani viimeiset 10v kärvistellen, kun en saa vaan repäistyä ja lähdettyä maailmalle, minne kaipaisin, mutta lapset painavat liikaa kupissani.. mutta huomaan katkeroituvani tässä, olen jo 50v ja kohta viimeinen lapsikin lähtee, mutta tunnen olevani jo liian vanha työmarkkinoillakin, joten en uskalla työpaikkaani riskeerata, joten minun tilaisuuteni meni jo..
Olen kuitenkin ollut parissa sivusuhteessakin, rakastunut tulisesti, vaikka jotenkin rakastan kumppaniakin, mutta suhteet ovat kuivuneet, kun arki on tullut niihinkin, joten erota en ole halunnut.
Meistä kaikista ei vain tunnu olevan siihen perhe-elämään,vaikka se aluksi on mukavalta tuntunutkin, se ei vaan tunnu riittävän..
Voi jestas mikä kusipää. Miten se nyt niin itsestäänselvää yhtäkkiä on että vaimosta tuleekin sitten yksinhuoltaja? Entäs jos hän sanoo että siittä vaan ja soromnoo, lähde ihmeessä mutta ota noi ipanat sitten messiin, kun sinähän niiden isä olet...
Ainakin kaikki oikeudet hänellä olis näinkin sanoa. Missä on miehen selkäranka? Kun lapset on kerran tehty niin ei sitä voi perua ja sanoa että hei ei mua nyt huvitakaan leikkiä perhe-elämää. Aikuinen ihminen on päätöksistään vastuussa, ja lapsistaan myös.
se on itsestäänselvää, koska tunnen vaimoni aika hyvin. En ole puhunut asioista yleensä vaan omasta tilanteestani. Vaimoni ei luopuisi lapsistamme mistään hinnasta. Harmi sinun kannaltasi, että se tekee mielestäsi ihmisestä kusipään. Minä vedän omat johtopäätökseni sinusta kirjoituksesi perusteella.
Toisekseen: se joka lähtee liitosta on juridisesti heikommalla, kun puhutaan lasten huoltajuudesta, joten kyllä se minun tapauksessani olisi aika itsestäänselvää, että puolisostani se yksinhuoltaja tulisi.
hei.
mitäpä sitten, jos vaimosi haluaisi myöskin repäistä itsensä irti arjesta. Haluaisi päästä kokeilemaan omien siipiensä kantavuutta??? antaisitko hänelle sen mahdollisuuden ja ottaisit lastenhoidon vastuullesi siksi aikaa???
Vai kusipääksi sitä täällä ihmisiä haukut sinä...ole sitten huora ite!
Sinunkaltaisellesi nyt ei tulisi mieleenkään penskoja varmaan jättää
kenelläkään, mutta tervejärkiset naiset nyt haluaa lapsensa kasvattaa itse, eikä mennä pitkin baareja haalimassa kyrpiä koloonsa.
Tuollaisia horojakin valitettavasti joskus lapsille äideiksi siunaantuu..
Ei niitä pajon kiinnosta kaurapuuroja mukeloille keitellä, kun tanssikengät kutsuu..
No puhumattakaan mitä lapsiparkojen isiksi siunaantuu.
Miksei idiootit miehet voisi steriloida jo 15-vuotiaana?
joo. silloin syntyis tuollaisia idioottitätösiäkin vähemmän...steriloi se oma sikiös, jos oot semmosen idiootin tänne sattunut perseestäs pieraseen.
Keski-iän kriisi. Et sinä todennäköisesti onnelliseksi tule ulkomaillakaan. Kaltaisiasi istuu Suomen keskikaljakuppiloissa pilvin pimein.
Ensin syytetään ympäristöä, puolisoa tai työpaikkaa omasta tyhjyydentunteesta. Tehdään irtiotto ja ajatellaan, että kun pääsee irti kaikki rasitteista, muuttuu elämä onnelliseksi. Harvoin se onni kestää vuotta kauempaa, vaan vauhtikauden jälkeen palaa tyhjyyden tunne entistä suurempana ja samaan aikaan tajuaa mistä kaikesta tuli kiihkossaan luopuneeksi. Tulee ikävä vaimon tasapainoista olemusta, lasten naurua ja halauksia ja sitä tuttua ja turvallista arkea, joka näyttää hohtonsa vasta kun sitä ei ole enää saatavissa takaisin. Ja siinä vaiheessa tartutaan pulloon ja katkeroidutaan.
Mietipä, kuinka paremmalta tuntuisi viiden vuoden päästä, jos olisitte eroamisen sijaan löytäneet uuden vaihteen elämälle perheenä. Saisitte vaimon kanssa yhdessä katsoa lastenne ripillepääsyjä, lakkiaisia, kihlajaisia, häitä, lapsia... Se nimittäin tuntuu aivan erilaiselta kuin yksin tai uuden heilan kanssa, joka ei sen suuremmin edes perusta lapsistasi.
kiitos, toivottavasti asia on näin. minun täytyy antaa itselleni vain aikaa, en saatehdä harkitsemattomia päätöksiä.
Ei se aina noinkaan mene. Naiset vaan kuvittelee mielellään niin.
Tiedän monta eronnutta miestä, jotka ovat onnellisempia ilman riiviö-akkaansa, kuin ennen se kanssa.
Lapsethan pitävät isäänsä yhteyttä silti,ei ne mihinkään siitä katoa.
Juhliin on aina isät tervetulleita, jos ei narsu-akka yritä sabotoida sitäkin..
Vastuuntuntoinen isä kuitenkin kantaa sen kortensa kekoon, joten lapsista pitää sinunkin huolehtia, teit minkä päätöksen hyvänsä..
Mutta paljon on reissuvanhempia olemassa, joten ei se mikään mahdottomuus sinullakaan ole siirtyminen reissuhommiin, kun käyt välillä lapset laskemassa ja panet sitä rahaa tulemaan tarpeeksi emännän tilille.
Ihan hirrrveän vaikea on neuvoja antaa tällaisessa tilanteessa tuntemattomalle, joskin tutulle olisi yhtä vaikeaa. Ainut lohtu on ehkä se, että lapset kasvavat niin hirrrveän nopeasti ulos lapsuudesta, että sen jälkeen ehtii vielä. Sinä olet vastuussa pienten taimien kasvusta ja kehityksestä, sen tulee olla tällä kertaa sinun pää- ja elämäntehtäväsi, joskaan se ei tarkoita, että kaiken muun elämän pitäisi laata olemasta, kun lapsia kasvattaa elämän poluille, päinvastoin.
Sitten, sen jälkeen, kun lapset pärjäävät omillaan, ehtii vielä. Itse kuulun heihin, jotka ovat panneet 'ranttaliksi' vasta, kun lapset ovat olleet tarpeeksi isoja. Tiedän, että on ihmisiä, jotka ajattelevat, että "myöhäistä mikä myöhäistä", itse ajattelen, että mistähän sellaiset ovat itse myöhästyneet, jotka ajattelevat niin.
Onneksi maailma ja elämä ovat muuttuneet niin, että mikään ei ole myöhäistä ennen kuin sitten, kun oma jalka ei enää nouse eikä ajatus riitä.
Miksi olet perheen perustanut kuin olet noin vapauden kaipuinen ja niin edelleen. Ei muuta kun työpaikka ulkomaille tai työkomennuts ja menoksi niin kyllä se vaimosi lapset hoitaa ja niin edelleen. Kun lapsia tulee niin vapaus menee.
Onneksi elämä ei ole noin yksinkertaista. Eivät lapset aikuisen ihmisen vapautta mihinkään vie, mutta aikuisen tulee kantaa kasvatus- ja ohjaamisvastuunsa loppuun asti. Tavalla tai toisella ja se on asia, jonka perheen aikuiset, vanhemmat, päättävät keskenään.
Ei sellaisesta isästä tai äidistä ole mitään hyötyä, joka haikailee muualle ja pelkää oman elämän jäävän elämättä. Elämä on valintojen tekemistä ja kaikkeen on ja jää aikaa, kun on tarpeeksi tahtoa ja halua panna asiat tärkeysjärjestykseen, hakea teitä, polkuja ja vaihtoehtoja, jotka tuovat kulloisellakin hetkellä tyydyttävimmän tuloksen.
en oikein osaa antaa tuohon selvää vastausta, koska sellaista ei varmaan ole. Olen aina haaveilut ulkomaille menosta jne, mutta rakastan lapsiani ja perhettäni. Olen siirtänyt unelmiani perheeni ja liittoni takia varsinkin kun olin valtavan rakastunut puolisooni, mutta aina ne haaveet siellä alitajunnassa kummittelee. En koe ulkomaille meoa vapaudenkaipuuna, sillä haluan kantaa vastuuni perheestäni.
Nykyään olen aika ahtaalla liitossamme. Minulla ei ole mitään paikkoja tavaroilleni kodissamme. Pidän henkilökohtaista omaisuuttani vaatekaapissa vaatteideni joukossa tai vakiopaikalla lattialla. Lapset sitten leikeissään sotkee ja kadottaa tavaroita, mutta se johtuu tästä tilaneestani ja yritän hammasta purren sietää asian. Asemani kodissamme nykyään on ns. korjausmies, koska aina jatkuvasti jotain hajalla tai patterit loppu. Rakkauselämä, silloin harvoin kun sitä on, on ihan OK, mutta joudun aina vonkaamaan ja olen jo aika kyllästynyt siihenkin. olen sanonut puolisolleni, että kaipaan seksiä ja jos tilanne jatkuu, en jaksa tyrkyttää itseäni, koska joka kerta kun tulen torjutuksi itsetuntoni kokee kolauksen. Nyt tilanne on se, että en enää tyrkytä itseäni puolisolleni eli ei hän asiasta välittänyt. Nykyään tunnen itseni jollain tasolla petetyksi ja että olen ollut rakentamassa toisen unelmaa. Minulta kysytään mielipidettä, mutta sille ei anneta lainkaan arvoa, esim kesälomareissuilla olen vain rahoittajan roolissa. Omat harrastukset? Ne ovat näivettyneet, koska kaikki varani kuluvat perheeni hyvinvointiin, jonka periaate on: oho, meni rikki, ostetaan uusi. Olen puhunut näistä asioista puolisolleni, joka sanoo, että hänelläkin on vaikeaa jne ryhtyy heti hyökkääväksi. Hän sanoo rakastavansa minua, mutta miksi tunnen niin valtavaa ahdistusta liitossamme. Nämä edelläkuvatut asiat varmasti omnen liitossa arkipäivää enkä tässä halua muuta kuin kuvata tilannettani ketään puolustelematta tai haukkumatta. Joku sanoi, että minulla keski-iän kriisi. Olen harkinnut terapiaan menoa. en vainkestä enää.
Olen nainen mutta kylläpä kuulosti tutulta. Perheen ruuhkavuodet kuluivat juuri noin, tein ja 'annoin, jaoin' itseäni koko ajan perheen hyväksi tehden, minulla ja mun tarpeilla ei ollut yyyhtään mitään väliä. Sellainen kuolettaa tunteet.
Sun täytyy hankkia itsellesi henkireikä / henkireikiä, harrastuksia, joissa viihdyt ja joiden parissa unohdat edes hetkeksi koko muun maailman ja omat ongelmat. Se helpottaa jaksamaan ja jatkamaan, pinnistämään siihen saakka, kun on vapaa perhevelvollisuuksista ja voi keskittyä omaan itseensä.
Sinähän olet mies, älä ole liian kiltti (kuin mää), ota oma tilasi perheessä ja tee selväksi, että olet ja osasi on muutakin kuin maksumies.
Joo....Aina se tulee yllätyksenä, kuin se elämä muuttuu lasten tullessa ja mikä kaaos siitä seuraakaan ja moneksi vuodeksi.
Kuitenkin ne lapset ovat se elämän ihanin asia ja itse tein aikoinaan päätöksen hoitaa lapset kotona ja sitä päätöstä en ole katunut.
Nyt kun viimeinekin on lentämässä pesästä, olen edelleenkin aika nuori ja voin keskittyä muuhun elämään, kun aikaa on ja olen tämän homman hoitanut hyvin!
Sinun unelmasi ei vissiin ne lapset sitten niinkään olleet, kun sanot rakentavasi vain toisen unelmaa? Juuri tuota asiaa pitäisi miesten enempi miettiä, kun lapsista haaveillaan, että haaveileeko kumpikin ja mitä se sitten tarkoittaa, kun niitä tehdään?
Ystäväperheessä, jossa lapsia kannattaisi ennen lasten tekoa käydä vierailemassa useammin, että saisi jonkinlaisen kuvan arjesta lasten kanssa.
Sinusta tuntuu, ettei sinulla ole tilaa perheessänne..oletko ajatellut isompaa asuntoa, jossa sinulla olisi oma huone, jonne ei olisi lapsilla asiaa?
Tuosta seksistä, noin se tahtoo mennä, kun lapset ovat ympärillä koko ajan, mutta jos se lohduttaa, seksikin palaa kyllä kuviohin, kun jaksat tuon pikkulapsiajan odotella.
Meillä ainakin, kun lapset alkoi nukkumaan omissa huoneissaan ja jäi iltaisin aikaa kahdenkesken, läheisyys palasi ja ihan isännän aloitteesta alkoi, kun tuli sohvalle, veti kainaloon ja sanoi pitkästä aikaa, että kaipasi minua ja siitä oli hyvä taas viritellä seksielämä entiseen loistoonsa.
Kyllä se mies on kuitenkin se, joka meillä viettelee, minä lähden kyllä sitten leikkiin mukaan...
Hankala on sanoa, mitä sinun kannattaisi tehdä, mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle...mutta jos päätät lähteä, onko entiseen paluuta?
Rakkaus ja turvallinen suhde on kuitenkin pitkä prosessi..löytyykö sitten parempi jossain muualla, jos kerran hyvä kumppani sinulla siinä jo valmiiksi?
Tuohon harrastukseen sanoisin vielä, että sinulla on oikeus ja kohtuus harrastaa jotakin, onko se sitten niin kallista? vai voisitko löytää harrastuksen, mikä ei maksaisi paljon?
Meillä harrastamme kumpikin paljon liikuntaa tahoillamme ja vuoronperään ennen, kun toinen katsoi sillä aikaa lapsia, mutta nyt sitten välillä yhdessäkin ja sen sanonkin, että täytyy olla joku henkireikä perheellisillä, ei sitä muuten jaksa!
Puhuppa näistä asioista vaimollesi, sano, että kaipaat omaa tilaa ja aikaa harrastukseesi, se voi helpottaa elämänälkääsi hieman..
Ehkä mitään radikaalia ei tarvitsekkaan tehdä?
hei kiitos vastauksesta. erositteko te vai mitenjaksoit loppuun asti?
Mitä se ulkomaille meno sinulle tarkoittaa? Siis mitä sellaista se tuo elämääsi, jota ei ole elämässäsi nyt?
ajan saatossa nuo täyttymättömät unelmat kasvavat mielessä todellisuutta suuremmiksi, ja lopulta halusta täyttää unelma tulee lähes pakkomielle, jolla ei ole suurestikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Arki on arkea Havajillakin.
Tärkeämpää olisi selvittää, mitä se on mikä elämästäsi puuttuu. Tuskin se on "ulkomaa" sellaisenaan. Vaan ehkä se on esim. mutkaton keskusyelukulttuuri. Silloin ratkaisu voisi löytyä esim. ystäväpiiriä laajentamalla. Tai ehkä se on aurinko. Auringosta pääsee lomalla nauttimaan enemmän, kuin jos helteessä pitäisi paiskia töitä. Jne.
Kun luin edellisen viestisi, näyttäisi siltä, että olet itse ajanut itsesi tilanteeseesi. Olet suostunut pakaamaan tavarasi vaatekaappiin, koska et ole osannut asettaa rajoja lapsillesi.
Et ole pitänut puoliasi, kun mielipiteitäsi on kysytty, vaan olet sopeutunut mukisematta vaimosi tahtoon.
Olet lopettanut harrastuksesi ja käyttänyt rahasi muiden rikkomiin tavaroihin. Entä, jos rikki menneen tilalle ei ostettaisikaan uutta?
Helppo ratkaisu kaikkeen olisi toki vaan lähteä. Ei tarvitsisi ottaa omaa tahtoa takaisin ja käydä vaikeita keskusteluita. Mutta minun mielestäni se on laiskan miehen ratkaisu. Kyllä aikuisuuteen kuuluu omien puolien pitäminen. tuollaisella passiivis-aggressivisella käytöksellä teet vain itsesi katkeraksi ja opetat lapsillesikin, että sitten kun ei ole enää kivaa, voi aina läiskäistä hanskat tiskiin, sen sijaan että ottaisi härkää sarvista ja tekisi asialle jotain.
Terapia voisi olla ihan hyvä paikka miettiä, miten otat oman tahtosi takaisin, ilman että sitä tarvitsee lähteä hakemaan ulkomailta ja avioerosta. Nimittäin jos et käsittele ongelmaasi nyt, se tulee sinua vastaan myös seuraavassa liitossa, seuraavassa työpaikassa ja seuraavassa maassa.
En ole eronnut vieläkään, olen kai niin sinnikäs tyyppi että jaksoin ja jaksan edelleen. Varsinkin, kun teen vihdoinkin sitä, mitä olisi pitänyt tehrä aina.
Ja sitten loppujen lopuksi keksin sen henkireikäidean; perheestä pitää aina välillä päästä irti, ottaa pitkät, järjestää aikaa itselleen, tehdä sitä, mitä itse haluaa, mistä nauttii, mistä tykää ...
Avio ja perhe eivät ole sitä varten, että ihmisen elämä tuntuu vankilalta. Ja se on pahin mahdollinen vaihtoehto, koska sellaisessa perheessä lapsetkin oppivat, että liittojen kuuluu olla sellaisia ja niin kierre jatkuu. Aikuinen immeinen ei ole onnellinen, jos ei ole vapautta tehdä ja toteuttaa omaa sisintään, omaa elämäntehtäväänsä.
mitä sitten ryhdyit tekeään. ähditkö ulkomaille töihin vai minkälaien irtioton otit perheestäsi? miten säilytit luottamuksen/koeteltinko luottamustanne. oliko ratkaisusi hyväksi liitollenne vai pelkästään sinulle?
En ole ajatellut ihan hirveästi omia asioitani näillä sivuilla retostella, kertoa ja tunnustaa, mutta:
Ryhdyin tekemään, harrastamaan, sitä, mitä eniten maailmassa olen halunnut tehdä. Syyt ovat moninaiset, että aiemmin ei ole tullut aiheeseen käytyä käsiksi. Ulkomaille en tietenkään velvollisuudentuntoisena ja kilttinä lähtenyt enkä muutenkaan perhettä jättänyt, ihan omassa, pienessä elämänpiirissäkin voi toteuttaa itseään ja unelmiaan ja levitellä rajojaan, ei siihen tarvita ulkomaita. Omaa sisintään ei pääse karkuun vaikka menisi miten kauas.
Kun perheessä on pieniä lapsia, ihan pienetkin irtiotot riittävät; teatteri, konsertti, tanssi- / bailuilta tyttöin kanssa, matka, säännölliset viikottaiset harrastusmenot ... Ihan mikä vain, mitä sinä itse haluat, tahdot ja toivot, että elämääsi täyttää ja sykähdyttää ja joille perheellisen(kin) on helppo tehdä tilaa ja järjestellä.
Kyllä mun menot ovat koetelleet toisen osapuolen luottamusta kovasti mutta tietyn pisteen jälkeen itselleni oli selvää, että kun asia ei ole mitenkään meikästä kiinni, niin hänen täytyy asia jotenkin itselleen selvittää - tai olla selvittämättä. Pelko menettämisestä oli hirmuista luokkaa mutta se on tasaantunut vuosien myötä, kun "palaan aina takaisin". Hyväksi liitolle se ei tietty voi olla, jos toinen on sitä mieltä, että onnellinen avioliitto on sellainen, että yksin ei riekuta 'pitkin muolimaa'.
Mutta minusta on tullut sellainen kuin minä olen, ei kenenkään toisen toive ja unelma vaan uskaltava immeinen, joka ei tarvitse eikä anele lupaa, vaan tietää itse, mikä on itselle hyväksi ja tekee onnelliseksi.
olihan hä tehnyt: hän on puhunut vaimollensa. Teillä varmaan asiat selvitellään nyrkein
? Nyrkeillä?
Siis voitko edes ajatella, että on aviopareja, missä ei ole koskaan nyrkki heilahtanut?
Suosittelisin sinuakin kokeilemaan keinoja, että pidät ne nyrkkisi siellä taskussasi, kun alkaa vähänkään ottamaan päähän ja harjoittelet omia keskustelutaitojasi, jotka ovat varmaan aika puutteelliset, jos nyrkkiä tarttet avukseski.
Alkeellista...
hei bimbo,
sä et tajua, väität ettei mies ollut tehnyt mitään ja minä sanoin että olihan hän tehnyt: puhunut.
Minulle jäi aivan epäselväksi mitä hänen olisi pitänyt vielä tehdä lisää ja ihmettelin että teillä varmaan asiat selvtetään nyrkein. Harmi, että paljastit asian olevan kohdallasi totta, Minä voin ajatella aviopareja jotka eivät ole ikinä väkivaltaisia toisiaan ( eikä muitakaan ) kohtaan. Kyllä sellaisia ihmisiä on
Painu sinäkin helvetin huora siitä muualle lässyttään!
Tuollaiselle horolle turpaan niin että lätty lätisee ja perseeseen kunnon moloa!
Vittu, painu sen kaljakoris kans taksin sinne koloos märehtiin, saatana....
nonniiin alkoi jo bimbolla savukin nousta. touche
nonniiiin alkoi hintilläkin mulkku kohota, kun toiseen hinttiin törmäs. touche
Jep! sitä saa, mitä tilaa.
hei tommi ap. sä olet tosi luusero tyyppi, aivan täyslapanen. oletkohan sä edes oikea mieskään, koska ei mies tuollaisia asioita kirjoita. olisi aivan oikein, että mmenettäisit perheesi etkä koskaan saisi olla kanssamme ja sinulta nyhdettäisiin elatusmaksuja niin paljon, että konttaisit takaisin anelemaan armoa,mutta sitä et tule saamaan koska olet itkeväinen luuseri
Ohhoh!
Voi hyvää päivää sentään, mistä näitä toisia haukkumaan oppineita eukkoja oikein sikiää??
Haukutaan ventovieraita kusipäiksi ja vaikka miksi, vaikka mies vain kyselee
neuvoa tilanteeseensa?
Kauheita naisia, täytyy sanoa.
En ihmettele yhtään, että tuollaisten rääväleukojen luota miehillä on kiire pois
normaalien naisten luokse..
Minullakin mies, jonka ex oli juuri tuollainen leukojen louskuttaja, että lapsetkin sitä häpee ja onkin aina meillä.
Saatana, tuo ämmähän on aivan perseet olalla ja kännissä ja tähän aikaan!!!!
Kirjotus yhtä sössöä ja ihan sekopäänä mussuttaa.
Tuollaiselta persehorolta penskat kokonaan pois, jos semmoisia on.
Soittaisin sossuun, jos tietäisin...
ja katin paskat. Minä inhoan tuollaisia munattomia miehiä, jotka eivät osaa knnollasanoa maa mielipidettään asiaan vaan orjallisesti seuraavat vaimojaan jotka sitten tekevät kaikki kotityöt. ei kukaan itseään kunnioittava nainen ansatse tuollaista paskaa. Minun miheni tekee paljon reissutöitä, mutta ei ole koskaan pettänyt minua ja olen parasta mitä hän voi saada. nautin seksistä paljon ja vaikka mieheni joutuukin työperäisten oireiden vuoksi välillä syömään läkkeitä, en usko hänenkatuva mitään tekoaann Tämä tommi ap. on selvsto joku ylikouluttautunut onneton joka, jos olisi vähääkään äliä päässään olisi tehnyt kuin mieheni ja ryhtynyt rekkakuskiksi. Nyt hän on juuri palannut Ukrainasta ja katselimme äsken niitä kauniita kuvia.Minulla on oikeus mielipiteeseeni enkä pidä siitä että minua ruvetaan haukkumaan. setään jotain käyttäytymissääntöjä olettaisi ihmisillä olevan?
Mielipiteeseen on tietysti kaikilla oikeus, kyse onkin siitä, miten mielipiteensä ilmaisee. Ilmaisutapa kertoo vain ilmaisijan tason, ei mitään kysymyksen tai aiheen kohteesta.
Oman kommenttisi naurettavuus tulee ilmi sen viimeisestä virkkeestä. Käyttäytymissääntöjä ei voi vaatia, jos osaa niitä itsekään.
Juuri näin.
Sinun oma tekstisi, mirjahannele, oli aivan painokelvotonta ja terveisiä vaan, sitä saa, mitä tilaa.
Ihme, että voi olla tuollainen, ettei itse huomaa omaa moukkamaisuuttaan...?
Heh!
Siinä akalla oma mies reissaa ympäri maailmaa ja nauttii siellä elämästään varmaan täysillä ja sitten eukko on täällä rääkymässä AP.tä huonoksi ihmiseksi, kun mies haluaisi tehdä sitä samaa!!
Haloo, Mirja Hannele, älä ota enää viinaa,
munaat vain itsesi noilla tyhmillä jutuillasi, jotka ovat varmaan juopottelun ansiosta ihan naurettavia! ;)))
Hyvä, että jotain selvää yleensä saa tuonkaan söhellyksestä...
No et kyllä todella voi noin ajatella, jos kerran olet mennyt tekemään lapsia. Lapset tarvitsevat myös isäänsä. Voi olla epäreilua vaimoasi kohtaan mennä tuollaisia ratkaisuja tekemään (voihan hänelläkin olla omat vapaudentarpeensa, ja varmasti onkin), mutta verrattomasti enemmän epäreilua olisi lapsiasi kohtaan viedä heiltä isä niin kauas, että mitään arjen vastuuta ja yhdessäoloa ei varmasti voisi olla.
Kysyt täysin itsekkäästi mitä sinä menetät ja mitä sinä saat. Olet saanut jo aikaiseksi niitä lapsia. Oletko ajatellut mitä he menettävät, mitä saavat. Menettävät isänsä ja saavat katkeroituneet, ylistressaantuneen äidin. Luulisi, että aikuinen ihminen nyt keksii jotain muitakin ratkaisuja hankalalle tilanteelle kuin suksia helvetin kuuseen ja väistellä vastuutaan parhaan taitonsa mukaan. Isyys on ihana asia ja jännittävä matka sekin. Mikä sinulla on, kun et sitä matkaa uskalla tehdä; lapset tarvitsevat sinua todellakin melko lyhyen aikaa.
Kerron, mitä sinä menetät, jos lähdet: menetät itsekunnioituksesi, ja mahdollisuuden saada kunnioitusta lapsiltasi, tai rakastamisen arvoisilta ihmisiltä yleensä. Mitä saat? Katumuksen aihetta.
Woi olla, woi olla. Mutta näkökulma on kuitenkin aika ahdas. Ihmisen tulee voida toteuttaa omaa sisintään ja omaa unelmaansa tavalla tai toisella ja kun perheen perustamisunelma on toteutettu, tulee muita, joita voi alkaa pienin askelin, vähän kerrassaan viedä eteenpäin.
Kun se päivä koittaa, jolloin lapset eivät enää tarvitse apua ja läsnäoloa jatkuvasti, on helppo jatkaa omaa elämää eteenpäin, kun ei ole jämähtänyt liiaksi perhekaavoihin. Kuulostaa kovasti vanhanaikaiselta ja pysähtyneeltä elämältä, jos vaaditaan, että perheellisellä ei saa olla mitään muuta elämää ja tekemistä kuin perheen luotsaaminen.
Järjestely-, suunnittelu- ja asennoitumiskysymyksiä kaikki tyynni ja siinä samalla lapsetkin oppivat elämän peruskysymyksistä jotain. Velvollisuuksien ja vastuiden lisäksi ihmisellä pitää olla myös oikeuksia ja mahdollisuuksia täyttää omia toiveitaan ja unelmiaan, haaveitaan.
Kestä vielä muutama vuosi, lähde sitten, kun lapsetkin viihtyvät enemmän muualla, kuin kotona.
Itse lähdin, kun viimeinenkin lähti opiskelemaan ja hyvä mieli on edelleen, että jaksoin kodin pitää lapsille ja tukea heitä koko lapsuuden ja koulunkäynnin ajan läksyjä tentaten ja huolehtien..
Lapset tarvitsevat paljon tukea varsinkin nykyaikana ja rahaa ei ole koskaan tarpeeksi, mutta lasten tarpeet menevät aina kaiken edelle.
Se on sitä vanhemmuutta ja se asia pitäisi oikeastaan tajuta jo silloin, kun lapsia tekee, mihin on ryhtynyt.
Loppuelämällesi voit sitten tehdä, mitä haluat.
Tuota noin, Saisitko vuorotteluvapaan työstäsi ja jättäytyä vaikka koti-isäksi.
Sen vapaavuoden jälkeen voit sitten katsella muuta työpaikkaa ja heittää roskikseen oravanpyörän. Kyllä siihen pystyy Suomessakin.
Taikka mene johonkin ulkomaanapu järjestöön mukaan. Ehkä heidän kauttaan pääsisit "tutkimusmatkalle" maihin joissa koulutetut ihmiset joko vangitaan taikka heidät pakotetaan työleireille.