Pitkä avioliitto on vuosien mittaan muuttunut saman katon alla asumiseksi. Kumpikaan osapuoli ei syystä tai toisesta tee ratkaisua liiton kohentamiseksi tai päättämiseksi. Väitän, että kumpikin meistä harkitsee avioeroa, mutta yhteinen historia, yhteiset lapset, yhdessä rakennettu koti, kumppanuus pitävät meidän yhdessä.
Ei jaksa riidellä, ei jaksa puhua. Kierrämme samaa kehää kummassakin vaihtoehdossa. Läheisyys kaikkosi vuosia sitten.
Mikä saa ihmisen pysymään toisen lähellä vuodesta toiseen? Pelko tulevaisuudesta? Kiintymys? Vanhemmiltaan saatu oppi pysyä perheenä? Vai avioliittovala, jossa luvattiin pysyä toisen rinnalla myös vastoinkäymisten aikana?
Kaikki haluavat läheisyyttä, mutta toinen meistä ei sitä kuitenkaan pysty antamaan. Jokainen haluaa olla onnellinen, mutta milloin viiimeksi nauroin?
Voiko rakkaus kuolla vuosien saatossa?
Avioliittovuosiin on mahtunut rakkautta, naurua, lämpöä, läheisyyttä, riitoja ja sovintoja. Hyvän yön suukkoja, kainolossa oloa, matkoja. Lapsia, kuravaatteita, asuntovelkaa, työnhakua, opiskelua. Viime vuosina lista on ollut lainojen maksamista, jääkaapin täyttämistä, alakuloisuutta, hiljaisuutta ja miten päivä meni?
Tätäkö keski-ikäisen ihmisen avioliitto on?
Ei jaksa riidellä, ei jaksa puhua. Kierrämme samaa kehää kummassakin vaihtoehdossa. Läheisyys kaikkosi vuosia sitten.
Mikä saa ihmisen pysymään toisen lähellä vuodesta toiseen? Pelko tulevaisuudesta? Kiintymys? Vanhemmiltaan saatu oppi pysyä perheenä? Vai avioliittovala, jossa luvattiin pysyä toisen rinnalla myös vastoinkäymisten aikana?
Kaikki haluavat läheisyyttä, mutta toinen meistä ei sitä kuitenkaan pysty antamaan. Jokainen haluaa olla onnellinen, mutta milloin viiimeksi nauroin?
Voiko rakkaus kuolla vuosien saatossa?
Avioliittovuosiin on mahtunut rakkautta, naurua, lämpöä, läheisyyttä, riitoja ja sovintoja. Hyvän yön suukkoja, kainolossa oloa, matkoja. Lapsia, kuravaatteita, asuntovelkaa, työnhakua, opiskelua. Viime vuosina lista on ollut lainojen maksamista, jääkaapin täyttämistä, alakuloisuutta, hiljaisuutta ja miten päivä meni?
Tätäkö keski-ikäisen ihmisen avioliitto on?
Vastaukset 13
Vanhimmat
"Jokainen haluaa olla onnellinen, mutta milloin viiimeksi nauroin?
Voiko rakkaus kuolla vuosien saatossa?"
Rakkaus ja onni ovat kaksi ihan eri asiaa. Sanoisinpa jopa, että rakkaus on onnen este.
Usein kysymys on odotuksista toisen suhteen. Mutta mitä teemme itse avioliiton eteen???
Voi avioliittoa noinkin elää, välittämättä suuremmin toisen tunteista tai toiveista. Jos se sopii molemmille, ei tarvitse edes erota.
Rakkaus muuttaa muotoaan ja me ihmiset myös muutumme. Itsekin kärsin jonkun sortin 5-kympin kriisistä ja samaan syssyyn tyhjän pesän syndroomasta; lapset viimeinenkin lähtee kohta maailmalle.
Meillä mieheni kanssa on myös aika arjenharmaaksi muuttunut avioliitto. Mutta toisaalta nautin siitä. On se tuttu,turvallinen, välillä ihanakin, ihminen tuossa vierellä. Hän tykkää ja huolehtii vaikken aina niin hehkeä olekkaan ja antaa tilaa silloin kun sitä tarvitsee; sama pätee toisin päin. Tulevaisuus on varmasti myös aika harmaa mutta kutsuisin sitä helmenharmaaksi, sillä se on sitä yhteistä kahden vuosia yhdessä eläneiden ihmisten, jotka jakavat satoja ihania muistoja ja kokemuksi, jota monet toivovat ja josta monet uneksivat. On tuhansia sinkkuja, jotka antaisivat melkein mitä vain, jos löytäisivät itselleen puolison, jonka kanssa jakaa elämän kokemukset ja jonka kanssa olisi hyvä olla. Ja se riittää, hyvä olo on paljon!
Miksi sitten kukakin jatkaa liittoaan, sitä on vaikea toisen sanoa. Omalta kohdaltani voisin sanoa, ettei sellaista mikä ei ole rikki, kannata rueta korjaamaan. NAUTI aikuisuudestasi, vanhemmuudestasi, yhteisistä, niistä vähäisistäkin hetkistä jne. Asiat ja tilanteet muuttuvat.
Ota myös vastuu omasta onnestasi ja tee sen eteen jotakin. Et tarvitse puolisoasi joka asiaan vaan elä ja nauti itseksesi. Mikä onkaan parempi yhtälö kuin se, että voi toteuttaa itseään ja kuitenkin elää tyydyttävässä parisuhteessa. Kuinkahan moni tästäkin haaveilee.
Sinulla on paljon, arvosta sitä.
No siinä on vähään tyytyvän mielipide. Eikä siinä, suurin osa meistä tyytyy juurikin tähän. Kelle se riittää? Tuskin monelle.
Kyllä tämä helmenharmaa arki on just ja just hirttosilmukan arvoista. Olo on ku kalalla kuivalla maalla. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä
Cloetta,osuit todellakin asian ytimeen!Moni ei vaan älyä kuinka arvokasta "ihan vaan eläminen"on.Ei tartte kuuseen kurkottaa,katajaan kapsahtaa ja liian isoja kaloja onkia.ELÄMÄ ON hyvä ihan pelkistettynäkin versiona
samaa mieltä, joka päivästä löytää jotain kivaa, kun on positiivinen, niin puolisokin innostuu asioista, ei avioelämä ole pelkkää kauniita ja rohkeita ja puoliso on ihan tavis suomalainen rehti ja omalla tavallaan rakastava tyyppi, ei mikään kaunareiden" Ritke".
No välillä on harmaata ja toisinaan oikeen ruusunpunaista, täytyy muistaa,että ilman huonoja aikoja ei ole hyviäkään aikoja,se on sitä aaltoliikettä.
Sinun mielipiteesi edustaa taas kategoriaa "helposti erotaan, kun ei enää innosta" ja periaatetta, jolloin aina pitää olla mukavaa ja kivaa ja kun ei intohimo leisku, erotaan ja etsitää seuraavaksi kahdeksi vuodeksi uusi kumppani. Elämä ei valitettavasti ole tuollaista, ainakaan se elämä, joka tekee ihmisen tyytyväiseksi. Jatkuva etsintä ja omien tarpeiden tyydytys ei ole koskaan kuulunut onnellisen ihmisen ensisijaisiin repertuaareihin
Lasihan on joko puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä. Jos hirttosilmukka kuvaa parhaiten omaa suhtautumista arkielämään, lasi on lähes tyhjä. Asenne ratkaisee, ei niiinkään tilanteet ja asiat....
Sinuntapaisille ei taida riittää mikään....
"Tätäkö keski-ikäisen ihmisen avioliitto on?"
Ei tarvi olla. Itse olen oppinut yli 20 avioliittovuoden aikana rakastamaan vaimoani enemmän kun alussa. Kun oppii tuntemaan toisen niin tietää mistä toinen tykkää ja mistä ei.
Avioliiton alkuajoilla luulin että riittää kun vain olen olemassa, mutta aikanaan opin ettei mikään ole itsestäänselvyys. Yritän näyttää kaikissa pienissäkin asioissa että vaimoni on aina ykkönen elämässäni, jos luen vaikka kirjaa ja vaimollani on asiaa niin laitan kirjan sivuun ja kuuntelen. Jos hän pyytää jotain niin keskeytän sen mitä olen tekemässä ja otan huomioon vaimoni pyynnön jos se on vähänkin mahdollista. Huolehdin ettei perässäni tarvitse kulkea jälkiä korjaamassa. Yms.
"Voiko rakkaus kuolla vuosien saatossa?"
Ei rakkaus noin vain kuole, mutta tappaa sen voi. Joko vahingossa tai tahallaan.
Jos rakkautta ei tapa, niin se kasvaa ja kypsyy. Rakkaus on kuin sademetsä, mitä enemmän sen antaa rehottaa, niin sen vehmaampana se kasvaa. Ei siis enää mitään hentoja varpuja, vaan tukevaa ja sitkeää kasvustoa tyyliin kaikki se kestää, kaikki se kärsii.
Jos rakkautta alkaa sen sijaan kyynisyydellä, välinpitämättömyydellä, kritiikillä ja pettämisellä kitkeä, niin pian on tosiaankin jäljellä vain pölyinen erämaa.
Pölyinen erämaa. Saattaahan sen sanoa noinkin.
Olemme olleet naimisissa jo 20-30v. Mieheni on aina ollut viikot työnsä vuoksi muualla, ja rakkaus. Se on kestänyt kauan. Viinapullo teki kuitenkin särön jota on vaikea paikata. Nainen ei ole kone, joka napin painalluksella syttyy seksiin.
Nuorimmaisemmekin lensi jo pesästä, ja näin perästä tuntuu siltä, oliko minun oikein jatkaa näinkin kauan alkoholiongelmaisen kanssa. Että minua on käytetty "hyväksi"..Jäin kiinni enkä lähtenyt, ja lapsemme saivat ns ehjän kodin. Mutta.
Vasta nyt pystyisin sen tekemään, ja lähtemään pois. Monien vuosien aikana sattuneet pettymykset ovat jättäneet särön, jota on turha enää paikata. Lupaukset ja vannomiset ovat tehneet kipeää, kun ne on rikottu. Viina on ollut viikonloppujen huumetta, ja varmasti tärkeämpää kuin minä.
Meillä vaimoilla on pitkä pinna sanoisin sen näin. Mutta ei liene turhaa itsekkyyttä vaatia edes vklopuilta yhteistä aikaa!!
En koskaan ole kieltänyt raamattua, ja mitä siinä sanotaan. Mutta ei ole kenenkään vastaista etsiä "rauhaa" muualta?? Vai, onko juopon rinnalla vain kärsittävä elämänsä loppuun, kun on kerran menty naimisiin.
Tämä oli vain minun tarinani, mutta pitkän kokemuksen saattelemana.
Koita saada miehes lopettaa juominen . Ei tartte kärsii. Ukkos voi olla jo niin viinanorja ettei tajuu omaa tilaansa. Noi on tyypillisiä juttuja noi anelut grabbiksessa. Anna anteeks tää oli vika kerta, sit pyydetään fyrkaa ku liksa on juotu ja kaikkee muuta valhetta.Jos oot stadissa tääl on vaik kuinka paljon mestoja josta saa avun. Sun pitää alkaa tiukasti vaatii ukoltas et nyt haet apuu tai tulee kavioero. Sä rupeet sairastuu itte sen nääkee jo tost tekstistä.. Äijäshän tapansamukaan kiistää kokojutun kun ei tajuu ittekkään omaa tilaansa, tän sairaudenkuvaan kun kuuluu tollanen. Kiistää itse itsensä loppuun asti. Siksi kynnys hoitoon hakeutumisesta on korkea. Toimi Tsemppiä.