Kumpi on vahvuutta - pysyä avioliitossa, jonka eteen ei löydy luottamusta tehdä töitä ja olla onneton? Vai ottaa avioero ja hypätä tuntemattomaan elämän kaikilla osa-alueilla?
Puntaroin
päätöksien aika
22339
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Molemmat ovat vahvuutta, mutta avioeron myötä tulet (jossain vaiheessa) onnelliseksi. Kerran täällä vaan eletään. Ei kannata tuhlata sitä.
Kannattaa myös aina varautua siihen että se toinen osapuoli haluaa erota, jos avioliitossa ei ole luottamusta. Useimmiten molemmat miettivät eroa, mutta toinen ottaa asian esiin. Tuskin kenellekään huonossa suhteessa kituuttavalle ero tulee yllätyksenä.
Ero on parempi vaihtoehto kuin kärsimys huonossa liittossa. Etenkin lasten takia iloinen, onnellinen vanhempi on paras vanhempi.
mutta jos toinen ei halua erota, niin miten hänet saa tajuamaan että toinen (se joka haluaa erota) ei ole onnellinen.
Ei se tämä yksinhuoltajan elämä aina sitä "iloista" ole.
Rahat ei riitä mihinkään yhden tuloilla ja lapset jää kaikesta kivasta paitsi, mitä kaverit saa..
Nyt kasvatan yksin katkeria lapsia, kun kumppanilta ei tukea tule, kun liitelee uuden kanssa ympäri maailmaa.
Tämä on hyvin tavallista nykyajan suomessa.
Toinen vanhemmista kituuttelee yhden palkalla lapset jaloissaan ja se toinen on kääntänyt uuden lehden ja elää toista "nuoruuttaan" viisveisaten exän ahdingosta lasten kanssa.
Hyvä, jos joulupaketit muistaa lapsilleen lähettää.
En sano, että kaikki, mutta hyvin monet...
Siis puolisosi ei välitä siitä että olet onneton hänen kanssaan ja haluaa roikkua huonossa liitossa? Terapiaa suosittelen.
Pähkäilen samojen mietteiden kanssa päivittäin. Aviossa 30v. Tuosta ajasta lähes 10v oltu enempikin kavereita, kuin aviopari. Erosta puhumme viikottain, lapset aikuisia. Mitään yhteistä meillä ei enään ole, ei myöskään riitoja.
Emme käy yhdessä missään, kumpikin käy yksin sen minkä käy.
Useasti mietimme, voisiko elämä olla parempaa tahoillamme.
Olemme vahvasti sitä mieltä, että terapiat eivät suhdetamme korjaa jos yrittäisimme, olisiko se väkisin yrittämistä, hetken päästä tilanne sama.
Mistä löytyy rohkeus tehdä ratkaisu ja hypätä tuntemattomaan.
Kerro aviopuolisollesi, että olet onneton ja keskustelkaa.
Jos tämä ei onnistu, menkää keskustelemaan tilanteesta avioliittoterapiaan. Jos kuitenkin päädyt eroon, tiedät ainakin, että olet kaikkesi tehnyt.
Samojen asioiden kanssa kamppailin aikanaan ja nyt jälkikäteen kaduttaa, etten tehnyt eropäätöstä aiemmin. Monta vuotta meni turhaan hukkaan.
Keskustelleet kyllä olemme. Tiedostaneet senkin aikojen alusta, kuinka erilaisia luonteeltamme olemme.
Ehkä se rohkeuden puute, joka saa roikkumaan. Kumpikaan meistä ei esim. ole koskaan asunut yksin. Tottakai toisesta välittää, mutta se jokin siitä puuttu, puuttunut jo kauan.
Jatkuvasti puheissamme, tulee sanat, sitten kun minä olen/ asun yksin, teen niin tai näin. Tällä hetkellä olemme kuin joku joskus totesi, kuin 2 viivaa, rinnakkain kulkee, mutteivat millääntapaa kohtaa.
Ehkä tämä eräänlaista surutyönkäymistä, koska kumpikaan ei jaksa uskoa enään hyvään, onnellliseen suhteeseen. Näin jatkunut liian kauan.
Sama tilanne. Minä ja mieheni menimme yhteen jo nuoruudessa, emmekä olleet asuneet yksin.
Käyttäkääpä minun konstiani: kirjatkaa plussat ja miinukset siitä, että on aviossa tai on yksin. Minun plussa-lista yksin elämisen puolesta voitti kirkkaasti. MUTTA...järkipuoli sen ymmärsi heti, mutta tunnepuoli olisi halunnut roikkua vanhassa, tutussa ja turvallisessa vielä pitkään.
Pyrkikää siihen, että säilytte ystävinä jos vain mahdollista...jos ei heti niin ainakin myöhemmin. Paras kaikille osapuolille.
Huomenta ja kiitos asiallisista vastauksistasi!
Juuri näin, järki sanoo,että ero henkisen hyvinvointimme kannalta olisi paras vaihtoehto, tunnepuoli roikkuu tutussa mitään antamattomassa liitossa.
Nukkuneetkin olemme jo pitkään eri huoneissa. Tottakai mietin, voisiko kaikki vielä olla kuin ennen. Siihenkin järki sanoo, tuskin vaan, ehkä hetkellisisti, näin jatkunut liian kauan, monet olisvat jo eronneet aikaa sitten. Tulemme juttuun, kuitenkaan yhteisiä asioita ei juuri ole. Jokin väliltämme kuollut.
Kuinka koit ihan käytännön asioiden järjestämisen, eropaperin,osituksen ja lopulta muuton? Tottakai olemme yksilöitä tässäkin.
Rentouttavaa viikonloppua sinulle!
entäpä lapset? JOs toinen onneton niin miten tasapainoilla lasten hyvinvoinnin ja oman onnettomuuden väillä?
Itse löysin mieluisasta harrastuksesta sen voimavarani.
En voi tästä lähteä, kumppanini ei halua erota, vaikka tunteet ovat kuolleet, emme riitele kuitenkaan ja jopa harrastamme silloin tällöin seksiä, ilman tunteita.
Lopetin loputkin pakolliset yhteiset jutut kumppanini kanssa, kun koin esim. kävelylenkit kiusallisiksi, kun ei ollut yhteistä puhuttavaa, paitsi lapset ja ne keskustelut voimme käydä ruokapöydässäkin.
Asumme yhdessä, hoidamme laskut ja ruokailemme.
Lasten asiat hoidamme yhdessä, muuten vietän vapaa-aikani omassa harrastuksessani, kumppanini omissaan.
Rakastua en enää välitä, siihen halpaan en enää mene. Kotona saan kuitenkin joskus seksiä, se riittää.
Kumppaninikin vaikuttaa tyytyväiseltä ja itsekkin olen sopeutunut tähän,
väkisin ei mitään yritetä ja meillä jopa nykyään nauretaankin, kun yhdessä ollaan porukalla.
Kyllä sen itseä tyydyttävän tasapainon voi löytää elämäänsä, kun laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, eikä lähde haihatteluun mukaan, ne ei pääty hyvin.
Miehenä samoilla jäljillä.
Rakkaus on nuorten hommaa, ei enää kiinnosta tällä iällä moinen hömppä.
Seksiä kun saan kotona ja asiallisen kohtelun, pysyn tyytyväisenä.
Huomaispa muittenkin akat, että kun oppivat pitämään sen ilkeän kielensä
kurissa ja välillä tyydyttävät miehensä, perhe pysyy kasassa ja tyytyväisenä.
Naurattaa nuo keski-ikäiset "ikuisen rakkauden" perässä juoksijat, näkisivätpä itsensä, kuin naurettavaksi itsensä tekevät, loppujen lopuksi!
Olisivat älynneet nuorena nautti siitä palvonnasta, nyt se on liian myöhäistä ja sen kyllä huomaa..
Kyllä oli Katri-Helenallakin Hjalliksen ohjelmassa sellainen ruttukaula naamoineen, että piti ihan miettiä, miten sillä nuorella kaverilla pysyy muna seisonnassa tuollaista kalkkunakaulaa nussiessa..
Päättelinkin, ettei ne nai, joku tsoukki homma koko juttu...
pysähtyä miettiin,
Heh!
"peili kertoo totuuden, kun siihen katsoo ilman harsoa..."
Tuttu hirviö on aina turvallisemman tuntuinen kuin tuntematon. Mutta entäpä tuntematon muodostuukin muuksi kuin hirviöksi?
Harvoin sitä tekee..
Tässä avioerojen maailmassa on niin monta tuttua, joka on vain pullahtanut ojasta allikkoon, ettei oikein uskoa riitä enää muuhun..
Kyllä ne riitaisat liitot kannattaa ehdottomasti lopettaa, jos lapsetkin niistä kärsii
ja juoppojen kanssa kärsii myös kaikki, mutta entäs jos ei olekkaan oikeaa syytä eroon?
Jos vain onkin tullut niin arkiseksi elämä?
Monta on todellakin eronnut ja uudet löytyneet tilalle, onnea ollut ja sitten tehty taas pari lasta, onni häipynyt ja riitely tullut kuvioihin..
Sellaista piiri pyörii leikkiä kaikki.
Vanhaa kaveria kun näkee, kertoo kuulumisiaan, että ero tuli, mutta uusi kainalossa. Parin vuoden päästä tulee ja taas uusi kainalossa.
Sitten menee useampi vuosi ja kun tavataan, ei uutta eikä vanhaa, mutta elatusmaksuihin menee kuulemma puolet palkasta.
Sitten törmätäänkin baarissa ja naiset saa kuulemma olla, niistä on vain harmia, sanoo hän.
Mihin tässä voi uskoa enään?
Miten ne vanhat, naimisissa olevat seesteiset parit jotenkin viehättää?
Kysyin kummisedältäni kerran saunanlauteilla, oli ollut naimisissa 24v, että rakastaako vielä vaimoaan. Sanoi, ettei tiedä siitä rakkaudesta niinkään, mutta on se siinä vierellä vaikeinkin hetkinä, se on tärkeintä.
kun tuntematon osoittautuu Hirviöksi isolla H:lla.
Yleensä niin käy.
Nuoret ei näyttele, vaan ovat aitoja, joten rakkauskin on aitoa.
Mutta nämä jo kokeneet ja eronneetkin..
Yrittävät esittää muuta kuin ovat ja sitten kun alkuhuuma menee ohi, alkaakin helvetti.
Minusta elämän kuuluukin mennä näin. Nuoruudessa, keski-iässä ja vanhuudessa ilot ja yhteisyys, koko elämä on erilaista.
Nyt 50 vuoden avioliiton jälkeen voin katsella isoa hyvintoimeentulevaa lähisukua, mukavia lapsenlapsia, voin iloita lukuisista yhteisistä juhlista, joita riittää.
Menimme naimisiin 50 vuotta sitten. Kumpikin meistä on alusta asti ollut hyvin itsenäinen, omaan työhönsä sitoutunut. Meillä on vaivatta mennyt niin arki kuin juhla-ajatkin. Molemmilla on paljon harrastuksia, kummallakin omansa. Toinen viihtyy enemmän yksin maalla, toinen asustelee mieluummin kaupunkiasunnossa, yhdessä elellään nykyisin paljon myös ulkomaan huushollissa. Ulkomaillakin kummallakin on omat harrastuksensa.
Minusta elämä on suurimmalla osalla tällaista. Tai kai pitäisi olla. Tasapainoista, ilman kuun tavoittelua taivaalta, väliin yhdessä tehden ja hiljaa ollen, väliin yksin viihtyen.
Olen tyytyväinen, olemme tyytyväisiä.
" tuntemattomaan elämän kaikilla osa-alueilla?"
Hyppäämiseen tarvitaan melko vähän rohkeutta.
Älä nyt sentään kuitenkaan luuseriksi ja yhteiskunnan
vaivoiksi / elätiksi hyppää.
Sen sortin rohkeita on jo muutenkin ihan turhan paljon.
Sekin kannattaa muistaa, että takaisin ei ehkä ole enää tulemista.