Olen 20-vuotias nainen ja olen nyt noin päälle 6kk seurustellut miehen kanssa jota luulen rakastavani.
Aloitimme suhteen melkein heti kun näimme, olin niin silmittömän ihastunut häneen etten paljoa aikaillut päätökseni kanssa. Tapailimme lähes päivittäin ja hän jäi usein yöksi luokseni, kaikki oli hyvin, tuntui siltä kuin olisin rakastunut.
Sitten tapahtui se mitä kaikkien muidenkin miesten kanssa; minä ahdistuin ja kyllästyin. Kerroin miehelle etten halua hänen kanssaa mitään ja suhde ei toimi eikä tulisi koskaan toimimaankaan. En kuitenkaan katkaissut välejäni häneen, soittelin lähes päivittäin erilaisista syistä: joskus pyysin häntä katsomaan minun ja muiden kanssa leffaa, joskus pyysin kyyditsemään kauppaan tms. Aloin olla täysi mulkku miestä kohtaan, tiesin kyllä itsekin miten häntä kohtelin mutta jatkoin silti samalla asenteella häntä kohtaan.
Jonkun ajan kuluttua meille kehittyi seksisuhde, mies halusi edelleen palata yhteen mutten ollut kuulevinanikaan lausetta; jossakin kohtaan hän kai ymmärsi että asiasta puhuminen olisi turhaa sillä hän ei enää maininnut seurustelusta sanallakaan vaan antoi suhteen edetä sellaisena kun se oli: seksisuhteena.
Meni 2-3 viikkoa eteenpäin ja sovimme että lähdemme porukalla ex-mieheni mökille viettämään kaveriporukalla viikonloppua ja näin tehtiin. Mökille saavuttuamme asiat sotkeentuivat pahemman kerran. Silloinen ex-mieheni tykästyi juomaan viinaa reippaamman määrän ja avautui minulle kaikkien edessä oikein olantakaa, mies haukkui ja aukoi päätänsä minulle pitkin iltaa.
En voi moittia, joka sana mitä hänen sustaan pääsi oli ansaittua!
Menetin joka tapauksessa hermoni ja lähdin suutuispäissäni ulos tupakalle, exsäni seurasi perässä ja aloimme riidella ulkona. Riitaa kesti siihen asti kun menimme nukkumaan ja -syy jota en tiedä- menin hänen viereensä nukkumaan. Mies avautui minulle itkien, sanoi ettei osaa olla naisten kanssa mutta yrittää kovasti; koska olin ensimmäinen nainen jota hän on koskaan rakastanut ja kenen kanssa hänellä on vakavanlaatuinen suhde. Epäröin, mutta säälistä annoin hänelle uuden mahdollisuuden.
Siitä päivästä lähtien olemme olleet suhteessa joka ystäväpiirissämme tunnetaan nimellä: on-off -suhde, sillä eroamme joka toinen viikko, päiväksi tai pariksi ja palaamme taas yhteen. Sanomme rakastavamme toisiamme, meillä on yhteinen asunto sekä yhteisiä haaveita.
Tiedän että hänen puolesta me olisimme varmaankin vielä 10-vuodenkin päästä yhdessä mutta minä olen tässä se joka ei tiedä mitä haluaa. Väitän rakastavani häntä, mutta en ole varma siitä.. En voi olla ilman häntä, en voi kuvitella häntä kenenkään muun naisen kanssa ja tahdon omistusasunnon hänen kanssaan, joskus ehkä lapsen ja kaikkea muuta mitä nyt normaali perheeseen kuulu. Mutta silti toimin niin kuin toimin.. En tosiaankaan tiedä mikä ongelmani on, se olen ollut koko suhteen aikana minä joka jättää ja kun pyydän miestä takaisin, niin hän on aina palannut. Tiedän itsekin että jonakin päivänä se loppuu ja hän löytää oikeasti naisen joka pysyy aloillaan eikä muuta mieltään kuin pahainen tuuliviiri.
Olen käynyt terapiassa ja minulla ei ole mitään diagnoosia mistään ongelmasta, kun niitä ei ole. Ei ole sitoutumiskammoa, ei masennusta tai kaksisuuntaistamielialahäiriötä. Olen puhunut terapeutilleni suhteestamme ja hän aina sanoo että koska en ole ns. juurtunut yhteen paikkaan niin minulle voi tulla tälläisiä tunteita etten tarvitse ketään tai halua ketään. Eli pitäisikö minun lopullisesti jättää mieheni ja antaa hänen etsiä kivusta huolimatta uusi nainen joka oikeasti ansaitsee hänet vai koitanko panostaa täysillä suhteeseemme ja samalla hoidan asiat jotka johtavat erinäisiin tunnetiloihini joka taas johtaa siihen että jätän mieheni..?
Aloitimme suhteen melkein heti kun näimme, olin niin silmittömän ihastunut häneen etten paljoa aikaillut päätökseni kanssa. Tapailimme lähes päivittäin ja hän jäi usein yöksi luokseni, kaikki oli hyvin, tuntui siltä kuin olisin rakastunut.
Sitten tapahtui se mitä kaikkien muidenkin miesten kanssa; minä ahdistuin ja kyllästyin. Kerroin miehelle etten halua hänen kanssaa mitään ja suhde ei toimi eikä tulisi koskaan toimimaankaan. En kuitenkaan katkaissut välejäni häneen, soittelin lähes päivittäin erilaisista syistä: joskus pyysin häntä katsomaan minun ja muiden kanssa leffaa, joskus pyysin kyyditsemään kauppaan tms. Aloin olla täysi mulkku miestä kohtaan, tiesin kyllä itsekin miten häntä kohtelin mutta jatkoin silti samalla asenteella häntä kohtaan.
Jonkun ajan kuluttua meille kehittyi seksisuhde, mies halusi edelleen palata yhteen mutten ollut kuulevinanikaan lausetta; jossakin kohtaan hän kai ymmärsi että asiasta puhuminen olisi turhaa sillä hän ei enää maininnut seurustelusta sanallakaan vaan antoi suhteen edetä sellaisena kun se oli: seksisuhteena.
Meni 2-3 viikkoa eteenpäin ja sovimme että lähdemme porukalla ex-mieheni mökille viettämään kaveriporukalla viikonloppua ja näin tehtiin. Mökille saavuttuamme asiat sotkeentuivat pahemman kerran. Silloinen ex-mieheni tykästyi juomaan viinaa reippaamman määrän ja avautui minulle kaikkien edessä oikein olantakaa, mies haukkui ja aukoi päätänsä minulle pitkin iltaa.
En voi moittia, joka sana mitä hänen sustaan pääsi oli ansaittua!
Menetin joka tapauksessa hermoni ja lähdin suutuispäissäni ulos tupakalle, exsäni seurasi perässä ja aloimme riidella ulkona. Riitaa kesti siihen asti kun menimme nukkumaan ja -syy jota en tiedä- menin hänen viereensä nukkumaan. Mies avautui minulle itkien, sanoi ettei osaa olla naisten kanssa mutta yrittää kovasti; koska olin ensimmäinen nainen jota hän on koskaan rakastanut ja kenen kanssa hänellä on vakavanlaatuinen suhde. Epäröin, mutta säälistä annoin hänelle uuden mahdollisuuden.
Siitä päivästä lähtien olemme olleet suhteessa joka ystäväpiirissämme tunnetaan nimellä: on-off -suhde, sillä eroamme joka toinen viikko, päiväksi tai pariksi ja palaamme taas yhteen. Sanomme rakastavamme toisiamme, meillä on yhteinen asunto sekä yhteisiä haaveita.
Tiedän että hänen puolesta me olisimme varmaankin vielä 10-vuodenkin päästä yhdessä mutta minä olen tässä se joka ei tiedä mitä haluaa. Väitän rakastavani häntä, mutta en ole varma siitä.. En voi olla ilman häntä, en voi kuvitella häntä kenenkään muun naisen kanssa ja tahdon omistusasunnon hänen kanssaan, joskus ehkä lapsen ja kaikkea muuta mitä nyt normaali perheeseen kuulu. Mutta silti toimin niin kuin toimin.. En tosiaankaan tiedä mikä ongelmani on, se olen ollut koko suhteen aikana minä joka jättää ja kun pyydän miestä takaisin, niin hän on aina palannut. Tiedän itsekin että jonakin päivänä se loppuu ja hän löytää oikeasti naisen joka pysyy aloillaan eikä muuta mieltään kuin pahainen tuuliviiri.
Olen käynyt terapiassa ja minulla ei ole mitään diagnoosia mistään ongelmasta, kun niitä ei ole. Ei ole sitoutumiskammoa, ei masennusta tai kaksisuuntaistamielialahäiriötä. Olen puhunut terapeutilleni suhteestamme ja hän aina sanoo että koska en ole ns. juurtunut yhteen paikkaan niin minulle voi tulla tälläisiä tunteita etten tarvitse ketään tai halua ketään. Eli pitäisikö minun lopullisesti jättää mieheni ja antaa hänen etsiä kivusta huolimatta uusi nainen joka oikeasti ansaitsee hänet vai koitanko panostaa täysillä suhteeseemme ja samalla hoidan asiat jotka johtavat erinäisiin tunnetiloihini joka taas johtaa siihen että jätän mieheni..?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Etköhä vastannut kysymyksees ite. Sitä rakastaa jota ilman ei voi olla. Paras tunnusmerkki. Ongelmia sulla(teillä?) nähtävästi riittää vaa.
Ootte niin kauhian nuoria, joten eläkää nyt seuraavat 5 vuotta sinkkuina ja tehkää mitä lystäätte sitoutumatta. Katsokaa sitten mitä haluatte elämältä kun teillä on ensin vähän kokemusta. Parikymppisenä on ihan turha mennä sanomaan että haluaa jotain loppuiän, silloin ei edes tiedä mitä koko käsite "loppuelämä" tarkoittaa.
Asperg?