Puoliso=ystävä

Itse haluan että puolisoni on paras ystävä, sillä on kuitenkin oma hintansa. Otamme toisemme huomioon joka paikassa, kuuntelemme toisiamme, emme riitele tai sano rumasti ,yms. Jos tätä hintaa ei ole valmis maksamaan ystävyydestä, niin silloin ei voi myöskään odottaa että puoliso olisi paras ystävä.

Onnellinen parisuhde vaatii jatkuvasti työtä sen eteen, itsestään se ei toimi kenelläkään. Myöskään kukaan ei voi yksinään tehdä avioliitosta täydellistä, siihen tarvitaan molempien osallistumista.

Keskustelkaa mitä haluatte ja odotatte avioliitoltanne ja kertokaa mikä on sen hinta. Jos työ, harrastukset, ystävät, yms. ovat avioliiton edellä niin silläkin on hinta.

Minusta ei nyt ole tärkeää se, onko kumppanin oltava se paras ystävä. Vaan se, ettei miehesi täytä edes ystävyydelle asettamiasi määreitä. Jos itselläni olisi tuollainen tilanne, muuttaisin yhteen sen oikean ystävän kanssa ja pitäisin miestä vain sänkykumppanina. Haluan omaan kotiini nimenomaan sitä harmoniaa ja lähelleni, siis ihan siihen lähelle, vain ihmisen, jolle haluan kertoa syvimmätkin tunteeni. (eihän niitä silti tarvitse kertoa, mutta että on olemassa tieto siitä että niin voisi halutessaan tehdä) Ja lojaalius, ystävällisyys ja loukkaamattomuus kuuluvat itsestäänselvästi parisuhteeseeni. En kutsu miestäni parhaaksi ystäväkseni, mutta hän kyllä nekin määreet täyttää.
Olen näillä palstoilla vierailleena pöyristynyt siitä mitä kaikkea ihmiset sietävät omassa kotonaan, ja siltä läheisimmältä ihmiseltä.

Mielestäni parisuhdemallit ulottuvat joskus sellaisiin mittapuihin, että alan väkisinkin miettimään ovatko ihmiset kasvaneet aikuisiksi. Muistan jotakin vastaavaa olleen tyttöaikoina ennen murkkuikää ja ne samat käsikynkkää taapertaneet tipuset ovat ihan samanlaisia tipusia kymmenien vuosien jälkeenkin. Ja mikäpäs siinä, jos oman puolison kanssa päivät kulkevat tasaisen lupsakkaasti salaisuuksia supisten. Se ei vaan ole kaikille mahdollista, koska me olemme jokaikinen oma yksilömme ja omaamme tietynlaisia temperamentteja niiden sanellen jokapäiväistä elämäämme kuin parisuhdettamme.

Tärkeintähän on tulla toimeen itsensä kanssa ja myös viihtyä oloissaan. Sen jälkeen vasta tulevat muut, joihin luen myös puolisoni. Ja koska puolisoni on hyvä tyyppi, mutta ei todellakaan mikään verbaalinen lahjakkuus saati malttaisi keskittyä minun filosofointiin, en tietenkään ryhdy niitä hänelle purkamaan . Mieluummin puhun hyville ystävilleni.

Paras ystävä on mielestäni kerta kaikkiaan lapsellinen ilmaisu, joka ei oikeastaan kerro yhtään mitään ihmisten välisistä suhteista. Ehkä sillä vakuuttaa puhuja itsensä? Ehkä se on tärkeä tapa vakuuttaa toinen, että pysyttäisiin yhdessä? Ehkä sillä peitellään ongelmia, joita ei haluta kohdata? Ehkä sillä vakuutetaan oman kylän/lähiön asukit, miten meillä menee hyvin? Tai sitten se juoruaa surullista tarinaa siitä, ettei ihmisellä ole ketään muuta elämässään? Vai onko se laiskuutta olla elämättä elämäänsä? En kuitenkaan itse ole tuttavakaartissani ns. parhaat ystävät-pariskuntia ikinä kadehtinut, koska toinen vaikuttaisi olevan riippuvaisempi toisesta ja siitä herää väkisinkin vähän alistetun/välinpitämättömän ihmisen vaikutelma (siis voi olla nainen tai mies, ei väliä). Muutenkin puistattaa kuunnella heitä, koska he saattavat myös ruokkia toisissaan negatiivisia taj jopa hölmöjä aajtuksia. Ainainen myötäily ei todellakaan kehitä kenenkään järkeä ja viisautta.

Puolisoni on minulle ehdottomasti se kaikin tavoin läheisin, lojaalein, ystävällisin, välittävin ja uskotuin ihminen, ja samaa uskoisin olevani hänelle. Mieheni tietää minusta enemmän kuin kukaan, ja mieheni on ainoa jolle uskallan kertoa halutessani kaikki tunteeni ja ajatukseni (joskaan emme tunne aina tarvetta jakaa ihan kaikkia tunteita/ajatuksia, jotain voi pitää omassakin mielessään :D). Toistemme seurassa voimme olla avoimimmin omia itsejämme (miten ihmeessä se taipuu?!), koska luotamme toisiimme niin että uskallamme olla myös haavoittuvia. En suutuksissakaan tunne pienintäkään tarvetta loukata miestäni tai sanoa tahallaan jotain ilkeää, meillä ei sellaista harrasteta (joskin sitäkin tuli parisuhteen alkutaipaleella kokeiltua). Tiedän kyllä, että jossain kaverisuhteissa ja joissain parisuhteissa tuuletetaan teräväsanaisemmin, en tiedä miten se muilla toimii mut meillä ei toimisi.

Minulla on muitakin ystäviä, ja on asioita joita juttelen luontevammin esimerkiksi naispuolisten kavereiden kanssa (esim. kuukautisvaivat tms.) mutta voisin kyllä puhua niistä tarvittaessa miehellenikin. Jossain määrin, melko pinnallisesti, puhun myös miehestäni ystävilleni ja voin hyväntahtoisesti vitsailla että mies ei tee sitä tai tekee tätä, MUTTA en koskaan sanoisi mitään minkä uskoisin loukkaavan miestä tai mistä luulisin ettei hän halua minun puhuvan - ensisijaisesti olen lojaali hänelle.

Joten kai voisi sanoa, että mieheni on paras ystäväni :) Onko se sitten ainoa oikea tapa tai edes paras tai hyvä tapa kaikille, sitä en tiedä...

Ystäväkin voi sanoa pahasti. Tärkeintä on kuitenkin taito
pyytää anteeksi ja kyky tajuta loukkauksensa.

Me olemme mieheni kanssa parhaita kavereita.
Itselläni taas tuntuu välin siltä, että emme ehkä ole niin
intohimoisia kuin pelkästään huumasta ponnistaneet
pariskunnat.

En silti voisi kuvitella olevani miehen kanssa keneen en
voisi luottaa ja kenelle en voisi purkaa tuntojani.
Siis koko parisuhteen ideahan on juuri olla tukena
toiselle ja rakastaa tätä kaikkine pienine vikoineenkin.

En ole mieheni paras ystävä eikä hänkään minun. Paras ja sydänystäväni on lapsuudenystäväni (nainen). Samoin mieheni parhaimmat kaverit löytyvät hänen omasta porukastaan. Olen ennen kaikkea miehelleni nainen, jota hän rakastaa. Samoin mieheni on minulle ensi sijaisesti mies, puoliso, lasteni isä ja rakkaani.

Ystävyytta toki tunnemme toisiamme kohtaan ja teemme asioita yhdessä ja keskustelemmekin mutta eri lailla kuin esim. minä keskustelen ystävieni kanssa.

Meillä liitto toimii näin, on toiminut jo vuosikymmeniä.