Heips!
Mitä te parisuhde konkarit olette mieltä siitä että onko parisuhteella valoisaa tulevaisuutta jos toisen on vaikea avata itseään ja puhua vaikeista asioista?
Olen jo kohta 27v nainen jonka elämässä ja lapsuudessa tapahtunut paljonkin. Osaan kyllä puhumisen, kuuntelemisen ja auttamisen taidon mutta sitten kun pitäisi alkaa avata omia menneisyyden haavoja jotka varmasti vaikuttavat minuun edelleen niin menen ihan lukkoon. Toisin sanoen minulle tulee ihan naurettava olo jos kerron toiselle (etenkin miehelle) omia, henkilökohtaisia kipeitä asioita.
Siksi pyrinkin pitämään keskustelut aina pinnallisina vaikka olen huomannut että moni tapailemani mies on osannut ainakin omalta puoleltaan kertoa itsestään hyvinkin avoimesti.
Pystyykö tällä menolla mihinkään vakavaan vai pitääkö se puhumisen taito vaan opetella?
Mitä te parisuhde konkarit olette mieltä siitä että onko parisuhteella valoisaa tulevaisuutta jos toisen on vaikea avata itseään ja puhua vaikeista asioista?
Olen jo kohta 27v nainen jonka elämässä ja lapsuudessa tapahtunut paljonkin. Osaan kyllä puhumisen, kuuntelemisen ja auttamisen taidon mutta sitten kun pitäisi alkaa avata omia menneisyyden haavoja jotka varmasti vaikuttavat minuun edelleen niin menen ihan lukkoon. Toisin sanoen minulle tulee ihan naurettava olo jos kerron toiselle (etenkin miehelle) omia, henkilökohtaisia kipeitä asioita.
Siksi pyrinkin pitämään keskustelut aina pinnallisina vaikka olen huomannut että moni tapailemani mies on osannut ainakin omalta puoleltaan kertoa itsestään hyvinkin avoimesti.
Pystyykö tällä menolla mihinkään vakavaan vai pitääkö se puhumisen taito vaan opetella?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Heippa,
Kirjoituksesi oli sinänsä mielenkiintoinen, että olen ikäisesi nainen mutta täysin päinvastaisessa tilanteessa. Olen tutkiskellut itseäni, historiaani, valintojani ja käyttäytymistäni paljon. Itsetuntemus kasvaa ja puhun oivalluksistani mielelläni monille. Ongelma on mieheni, joka on ehkä sitten vähän sinunkaltaisesi. Kuuntelee kyllä, mutta ei avaa itseään. En usko, että oikein kykenee. Aistin että hänellä on haavoja lapsuudesta ja muutenkin elämä sekaisin, mutta en saa häntä auki (tosin en oikein kehtaa enää kovasti yrittää). Kierrellen ja kaarrellen yritän aina silloin tällöin kysellä hänen menneisyydestään työkuvioistaan (ahdistava työtilanne) ja ajatuksista yleensä. Huomaan, että jos esim. työasiat ovat huonosti hän ei halua puhua niistä. Pelkään että toinen patoaa kaiken sisäänsä ja huono olo heijastuu sitten kaikkeen muuhun ikään kuin salakavalasti ja alitajuisesti.
Kerro ihmeessä lisää tunteistasi ja siitä miltä tuntuu kertoa itsestään. Onnistuuko se kirjoittamalla paremmin vai ahdistaako pelkkä asioiden ajattelu? Yritätkö siis lakaista asioita maton alle olemalla ajattelematta? Onko ihmisten välillä eroa, pystytkö joillekin avautumaan?
haluaisin oppia ymmärtämään tätä "toista" ihmistyyppiä, mitä en itse edusta.. :)
Ja kyllä, voit oppia puhumaan. Tai sitten valitset minun mieheni kaltaisen puhumattoman miehen. Tosin en tiedä millainen sellainen pintapuolinen suhde toimii pitemmälle??
Ilmeisesti et ole koskaan mennyt puhumaan lapsuuden traumoista ammattiauttajalle. Nyt olisi korkea aika, sillä mikäli sitä lukkoa ei avaa, vaikuttaa se negatiivisesti koko elämääsi ja vaikeuttaa täysipainoisen suhteen solmimisen.
Soita ja sovi aika.