Kannattaako uskottomuudesta eli pettämisestä kertoa, jollei siitä jää kiinni?
-Mitkä ovat perusteluita, että kannattaa ja milloin asia vain olisi parasta pitää omana salaisuutenaan.
-Mitkä tekijät vaikuttavat päätökseen kertoa/olla kertomatta?
-Mitkä ovat perusteluita, että kannattaa ja milloin asia vain olisi parasta pitää omana salaisuutenaan.
-Mitkä tekijät vaikuttavat päätökseen kertoa/olla kertomatta?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Jos haluaa oikeasti lopettaa pettämisen, niin silloin kannattaa. Sillä ei se muuten lopu. Tietysti siinä on riski, että se omakin parisuhde loppuu, mutta jos molemminpuolista rakkautta riittää ja halua yrittää, voi kaikki korjaantua ajan kanssa, ei ennalleen vaan paremmaksi. Sillä eihän kukaan hyvästä parisuhteesta lähde pettämään. Ihminen joka avoimesti kertoo pettäneensä voi päästä pettämishalustaan yli. Uskon itse niin.
Minusta ei ole olemassa mitään "pettämishalua". Tarve uskottomuuteen tulee pettäjän henkisistä ja fyysisistä tarpeista, joiden toteuttaminen parisuhteessa ei ole mahdollista. Vaikka haluaisi oikeasti lopettaa pettämisen (vain koska se satuttaa kumppania), niin tuo tarve vieraisiin ei katoa mihinkään ennenkuin pettäjä kokee saavansa tarpeensa parisuhteessa tyydytetyksi.
Kyllä se pettäminen tulee ilmi jossakin vaiheessa kuitenkin. Ja mitä pidempään aikaa on kulunut sen pahemmalle se yleensä tuntuu.
Siinä sitä punnitaan onko kunnioitusta puolisoaan kohtaan lainkaan. Ja varsinkin onko kunnioitusta parisuhdettaan kohtaan.
Ja jos on "selkärankaa" pettää, niin on oltava valmis kantamaan sen seurauksetkin. Kaikilla teoillahan on seuraukset.
Ketään ei pidä pitää niin hölmönä, ettei mukamas huomaisi jos toinen valehtelee.
Miten nämä pettäjät itse voivat elää itsensä kanssa jos kerran pitää sitä puolisoaan pettää?
Miltä itsestä tuntuisi jos oma puoliso pettäisi? Näin näitä asioita voisi punnita mielessään ja toimia niiden mukaan.
Valehtelu sattuu enemmän kuin itse pettäminen. Kun jälkikäteen tajusi kuinka moni pettäjän kertoma asia oli valetta, oli vaikea uskoa enää mihinkään mitä hän sanoo. Minua petettiin kolme vuotta ja mies panttasi kertomista salasuhteen päättymisen jälkeen puoli vuotta "jotta pöly laskeutuisi". Hänen puolustuksensa oli että "siitähän on jo aikaa"!
Olisin voinut antaa anteeksi yhden hairahduksen, mutta en monen vuoden suhdetta toiseen enkä mitenkään sitä järjestelmällistä valehtelua. Hän ei ollut enää sama ihminen silmissäni. Olin pitänyt rehellisyyttä itsestäänselvyytenä suhteessamme.
Parempi tunnustaa heti, silloin asia saattaa olla vielä korjattavissa.
"Parempi tunnustaa heti, silloin asia saattaa olla vielä korjattavissa."
Asia on juurikin näin. Rehellinen ja avoin keskustelu kipeästäkin asiasta kertoo missä suhteessa ollaan ihan oikeasti menossa, onko rakkautta oikeasti parin väillä olemassa. Paljon voi korjata jos molemmat sitä oikeasti haluaa.
Halua pitää kuitenkin olla nimenomaan molemmilla, ei vain toisella. Kolmanteen pyörään ei enää mitään yhteyttä, missään muodossa. Muuten ei toivoa paremmastsa ole.
Petetyn kannattaa asettaa pettäjän toiminnalle aikaraja, ei kannata jäädä loputtomiin odottelemaan että toinen muuttuu. Ei pidä jatkuvasti olla joustamassa. pettämisen jälkeen ensimmäinen puoli vuotta on pelkkää teeskentelyä pettäjän puolelta, hän lupaa kuunkin taivaalta ettei tuttu turva lähde. Sen jälkeen näkee onko toinen tosissaan. Eli vaikka alussa olisi kuinka sovittu että yritetään, niin sopimusta ei tarvitse pitää jos toinen ei pidä suhdetta tarpeeksi arvokkaana nähdäkseen vaivaa sen eteen. Suhteen pystyssä pitäminen yksin on kuluttavaa, turhauttavaa ja katkeroittavaa. Parempi jatkaa matkaa ja etsiä joku johon pystyy luottamaan. Toista ei voi muuttaa.
Entä kun pettäjä on yksin yrittänyt ylläpitää suhdetta? Entä kun pettäjä haluaa erota, mutta petetty ei millään?
Hirveän helppoa ajatella, että petetty on suhteessa "hyvis" ja pettäjä "pahis". Todellisuus on aivan jotain muuta.
ei eroon lupaa tarvita. Ei se helppoa ole mutta sallittua kyllä.
Hieman kääntäen. Olisiko se ettet olisi pettänyt päästänyt sinut miettimästä tuota muna vai kana-teemaa?
Kannattaako vessassa käydä ennen kuin on sora housussa?
haista paska
poikenneet sinne toilettiin? Se koiruus älähtää, johon,,,,,,:((((
Edellinen taisi osua?
Lämittäähän toi paskakin vähän aikaa. Mutta kun sillä on paha tapa jäähtyä, ja sit kun se tahtoo roiskua. Sitä ripuli paskaa on sit kiva siivota. Mietippä sitä ennen kuin haistattelet:)
Oikeasti ei pettämisestä jää koskaan kiinni jos vain tajuaa tehdä sen oikein. Olen pettänyt kymmenen vuotta jo ja koskaan ei oe ollut asian suhteen ongelmaa. Ei vain pidä alkaa ottamaan itselleen vakituista kakkosnaista, niin ongelmia ei tule. Vasta kun mukana juoksee pysyvä toinen nainen, niin yleensä mies jää kyllä satimeen alta aikayksikön.
Olethan ylpeä tekosistasi!
Mutta otathan vastuun, kun sitten jäätkin kiinni. Ei toista ihmistä saa/voi pitää itsestään selvyytenä ja "hölmönä".
Luuletko ettei puolisosi ole jo aavistanut jotakin, mutta ei kuitenkaan ota asiaa puheeksi ennekuin on sopiva hetki?
Mitä ihmeen kiksejä saat, kun voit/haluat vaimoasi ja hänen luottamustaan hyväksikäyttää?
Vai oletko valmis hyväksymään vaimollesi samankaltaisen käytöksen? Jos näin on niin silloinhan se on molemminpuolista ja molempien "hyväksymää".
Tosin tuon valehtelun voisi jo jättää pois ja sopia molemille sopivan käytöksen.
Eka kerta kannattaa tunnustaa toista ei. Jos oot jo kerran jäänyt nalkkiin tai peräti itse tunnustanut ja saanut armollisesti anteeksi ja vaimo ei ole vielä lähtenyt litomaan niin suosittelen että myöhemmät pettämiset kannattaa pitää salassa. Nyt olet hyvässä asemassa, vaimo luulee että olet ottanut opiksi jne, tunnustithan itse kiltisti syntisi. Näinollen vaimo olettaa että tunnustaisit jatkossakin jos sattuisit alkaa vehtailemaan toisen typykän kanssa. Ovelaa ja sikamaista mutta toimii. Ei tarvi luopua vaimosta eikä rakastajattaresta.
nimim. parannuksen tehnyt
Uskottomuudesta kannattaa kertoa vain, jos haluaa pysyviä ja vaikeita ongelmia suhteeseen. Tosin suhteesta riippuen uskottomuudesta voi toipua hyvinkin pian, mutta sellaiset suhteet ovat poikkeuksellisia.
Siis miten toipua, tuo nyt ei kyllä ole totta. Moni sanoo toipuneensa pettämisestä mutta sitten asia tulee ain asopivan tilnateen tulle silmille eli tosiasiassa siitä ei koskaan pääse yli eikä se unohdu kuitenkaan.
Yli pääsee varmasti, jos haluaa päästä. Tähän liittyy voimakkaasti se, että asiasta EI PUHUTA. Se puidaan kerran ja se siitä.
Ei oo totta kirjoitin pitkän jutun ja tämä saatanan sivu meni ja kaatu ÄRGRGGR !!! ei taida toista kertaa onnistua niin avautua, onneksi kuitenkin tajusin alun kopioida ja lopun kerron nyt lyhyemmin(huonommin) : Nyt ensimmäisen kerran laitan tämän näkyville : petin poikaystävääni. Olen parinkympin tienoilla oleva tyttö, joka oli koko nuoruutensa ollut ilman poikaystävää, ylipainoisena ja kaikkien haukuttavana. kuitenkin muutama vuosi sitten tein uuden vuoden lupauksen, että nyt täytyy tehdä elämälle jotakin ennenkuin 100 menee puntarissa rikki, aloitin puuduttavan laihutuksen ja olin ilman minkäänlaisia herkkuja noin 1.5 vuotta, sain pudotettua painostani lähen 30 kiloa ja pituuskasvunikin pyrähti yli 170 cm:iin. Olen aina ollut puhelias ja avoin, olen osannut pitää puoleni muiden ilkkuessa, sitä olenkin aina pitänyt vahvuutena. Ainoa tukihenkilöni oli Mummoni joka menehtyi vuonna 2007 ja ei nähnyt tätä "hurjaa" muutostani, se oli minulle kova paikka ja olen järkytykseltäni pystynyt itkemään vasta lähivuosina.
Laihtumisen jälkeen ja lukioon mentyäni, huomasin että pojat alkoivat kiinnostumaan minusta, koulu jäi vähän taka-alalle ja tuli muutamia ihastuksia missä vain "pusuteltiin", sillä enhän ollut kokenyt sitä yläasteella ylipainoisena, pitemmälle ei menty.
Noin 2.5 v sitten tapasin nykyisen poikaystäväni, olin nähnyt hänet toki ennenkin ja muistan hänen lapselliset naurut ja "läski" huudot vuosien takaa ja kuinka hän "sääti" monen eri hoikan tytön kanssä, ja päätin silloin laihdutus aikana, että kun tästä muokkaudun naiseksi niin yritän saada tuon kusipään niin rakastumaan itteeni ja sitte satutan sitä niin pahasti. Toisin kuitenkin kävi: olin niin haltioitunut saamastani kaikesta huomiosta ja rakastuin häneen aivan uutena ihmisenä, meidän välille kehittyi niin ihana parisuhde, missä vietimme mahdollisimman paljon aikaa kahdestaa ja kävimme parinviikon ulkomaan reissuillakin, hänen kanssa pystyin olemaan oma itseni ja kertomaan kaikki, hän ymmärsi... mutta oli siinä huonotkin puolensa, ahdisti välillä niin paljon se menneisyys ja tähänkö on tosiaan tultu, inhosin hänen nuuskan käyttöä ja lapsellista humalahakuista juomista, lopulta valitin joka asiasta ja hän oikein yltyi ärsyttämään minua.. kunnes jouluaattona menimme hänen perheensä luokse avaamaan lahjoja ja riita sai alkunsa siitä, että avasin hänen antamat lahjat minulle, sillain että hän ei ollut paikalla, sai hän hirveät kilarit eikä avannut minun antamia lahjoja ollenkaan (ostin kannettavan tietokoneen... joka kaduttaa nyt hintansa vuoksi) jäin yläkertaan pelaamaan muun perheen kanssa lahjaksi saatuja lautapelejä ja tämä herra sitten otti ja joi kunnon viski kännit alakerrassa ja tuli sitten riehumaan minulle ja kuunnellut ollenkaan, hänen vanhempien läsnäollessa ensimmäistä kertaa sana huorakin tulin esille ja olin todella järkyttynyt koska huoneessa oli 3-5 v lapsiakin, olin jotenkin kaiken puolen vuoden riitelyn aikana osannut odottaakkin jotain kriisiä ja nyt se kävi.. Olin lähdössä ajamaan kotiin kun poikaystäväni ihana serkkutuli ovella vastaan ja näki kun itkin, hän asui kaupungissa ja oli tullut nyt toimimaan joulupukin roolissa, selitin hänelle kaikki ja "anoppini" sanoi että olisiko minun parempi etten olisi nyt yksin, niin lähdin sitten tämän "serkkupojan" kanssa hänen luokseen ja tuohtuneena aloin juomaan hänen kanssaan, aivan ihana ihminen, mutta ikinä en voisi kuvitella elämää hänen kanssaan, ja hän on minua n 7 vuotta vanhempikin, päädyimme baariin jossa sitten joulutunnelmassa huulet kohtas, menimme aamuyöstä hänen asunnolleen ja molemmat laittoivat nukkumaan ja jotenkin yllättäen emme tehneet mitään, paitsi kunnes aamulla naiselliset vaistoni heräsivät ja en voinut vastustaa, lopun voittekin arvata, sovimme ettemme puhua asiasta mitään, lähdimme takaisin poikaystäväni perheen luo, missä BF nukkui rapulaansa pois, asia painoi minua... myöhemmin jatkoimme riitelyä jouluaatosta ja omantunnon tuskat painoivat minua, puhuimme kokoajan erosta. Uutena vuotena tuli taas riitaa ja hänen serkkunsa oli silloin onneksi lapissa, mutta puhelimen avulla soitimme illan aikana toisillemme humalassa noin 40 kertaa häläreitä ym itkuisia puheluita, silloin tajusin että en voikkaan unohtaa niin helposti. NYT jatkuu valitettavasti lyhyesti ja inhottavasti :Noh enää emme ole nähneet (paitsi 2 kertaa, uudenvuoden jälkeisenä keskiviikkona päädyin hänen luokseen ja toisen kerran näimme baarissa missä hän antoi hyvästi pusun otsalle)
Nonii ja ongelmat jatkuu: Lähdimme tammikuun lopulla minun kavereideni ja BFn kavereiden kanssa baariin, BF veti taas kännit ja haukkui minut kaikkien kuullen huoraksi (joo ai olenko ansainnut, vaikka hän ei tiedä mihin olen meidän suhteen aikanamme sortunut) ja yritti minun nähden iskeä kaverini (ja tämä ei ollut edes mitään kostoa minulle, koska hän ei tiedä mitä tein jouluaattona raivostuksissani) päästyäni pois ajoin autoni humalassa kotiin (n45km) silloin päätin että nyt tämän on loputtava, muistikuva matkalta on huono koska olin niin shokissa kaikesta, viestit oli samaa luokkaa mitä olin aikaisemmin kuullutkin ja että jos en palaa takaisin hänen morkattavakseen ja tönittäväkseen niin meidän suhde on ohi, vastasin vaan siihen että: "tämä todellakin on ohi", no aamullakun heräsin oli tullut viesti : "taidan olla ison anteeksi pyynnön velkaa" näitä viestejä alkoi sitten tulla säännöllisesti n 300 per päivä missä hän lässytti ja leperteli kaikki maat taivaaseen ja sanoi että lopettaa juomisen ja nuuskan käytön kuha saa vaan mut takas ja että on kohellu mua maailman huonoiten.. Facebook statukseni oli muuttunut sinkuksi. Heti seuraavana viikonloppuna lähdin kavereideni kanssa tuulettelemaan ajatuksia ja miten arvata saattaa tunnekuohut ja alkoholi ei ole hyvä yhdistelmä, tapasin baarissa meidän yhteisen tutun (mies), joka oli vasta eronnut tyttöystävästään, ja heidänkään suhde ei ollut niin kukoistava miten sen sanoisi, yön pikkutunteina päädyimme avautumisiemme kautta sitten samaan sänkyyn, aamulla olimme kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta hän jankkasi puhelinnumeroani ja annoin sen lopulta, musta sen itsevarmuus oli kyllä niin vastenmielinen että iha oksetti, seuraavalla viikolla se tekstas pari kertaa mutta en vastannukko parilla sanalla ja se jäi siihen, en todellakaan tarvinnut mitään uutta suhdetta sotkemaan nykyistä tilannetta kun poikaystävä(ex silloin?) tekstaili koko ajan ja jonka kanssa oli asiat selvittämättä.. noh tuli seuraava viikonloppu ja radalla taas, tapasin baarissa yläaste-lukion1 luokan ihastukseni joka kylmästi jätti minut vaivaisen kuukauden seurustelun jälkeen, ja olin aivan murtunut ja kieltämättä olen miettinyt häntä seurustellessani 2 vn aikana pariinkin otteesee, noh sekin meni taas avautuessa ja siinä että hänen ei olisi koskaan pitänyt päästää minusta irti, joten taas mua vietiin ja päädyin tekemään sen mikä meillä jäi joskus tekemättä, ja nyt kadun koska siinä ei todellakaan ollut mitään... Tämän kaiken jälkeen BFni sai minut suostuteltua että nähdään 2 viikon tauon jälkeen, joka on tainnut olla pisin taukomme koko seurustelu aikana, hän oli niin ihana ja selitti että maailmassa ei oo ketää muuta kuin mitä ja haluaa saada meidät onnistumaan ja muuttaa yhteen.. Nyt sitte mun jalat (ja sydän) on taas yhä uudestaa vieny ja vieny sen luo, mutta pelkään kokoajan että jotain tapahtuu, mulla ei oo kostaminen ollu mielessä kertaakaan, mutta musta tuntuu että oon niin nuori ja kokematon että oon menossa niin pitkän parisuhteen suuntaan että en ikinä enää saa kokea mitään, mutta nyt musta tuntuu että kumpa riitoja ei ois ikinä keksitty, miksi ei voitais vaan elää niinko joissain ihanissa elokuvissa happily ever after,.... mää en ees tiiä että haluanko seurustella mutta oon vaan niin tottunu siihen ja en osais olla enää yksin, ja en jaksais alkaa enää "kouluttaan" ketään, ko meillä on muuten kaikki niin täydellistä, (paitsi ne virheet mitä en nyt jaksa edes kirjoittaa).... Toivottavasti te osaatte vastata tähän ja musta tuntuu että saatte syytää mitä paskaa tahansa, mun päälle on kehittyny niin kova kuori, että se ei iha helpolla sorru ! (mm. tähän aikaan on tapahtunut kouluongelmia, kirjoitukset, jatkopaikan haku, painon nousu 10kg mikä on mulle aina ongelma ja asia joka vetää mut masennukseen, mutta myös menetin melkeen isänikin tänä aikana, koska hän sai sydänkohtauksen) kuka on keksiny tällaset tunnemyrskyt? ja minäkö luulin että "sitte kun kasvan isoksi ja mulla on poikaystävä ni me ei ainakaa ikinä riidellä" ... ei menny iha niinko elokuvissa..