Olemme olleet 12 vuotta yhdessä. Meillä oli alussa paljon ongelmia, nyttemmin yhteinen sävel on löytynyt emmekä ole riidelleet enää vuosiin - ainakaan niin että sitä olisi tuntikausia jatkettu. No, riitely tai sen puute ei ole ongelma.
Mieheni ei taida rakastaa minua.
"Minä rakastan sinua", saa vastaukseksi useimmiten aiheenvaihdon. Kun hän lähti matkalle, kirjoitin hänelle tekstiviestin, jossa toivoin turvallista perillepääsyä ja sanoin, että rakastan häntä. Vastaus tuli vain, että "soitan kun olen perillä."
Hän kyllä käyttää sanoja "kulta", "rakas", mutta ihan kuin sanoisi nimeni, ei mitenkään niin että oikeasti olisin hänen rakkaansa.
Meillä ei ole ollut seksiä kunnolla neljään vuoteen. Vuoteen ei lainkaan. Yleensä vain minun aloitteestani alkua lukuunottamatta. Se ei enää haittaa minua, vaikka nuorelle, kauniille naiselle se oli aluksi todella paha paikka. Voisinhan aina aloittaa eikä hän kieltäydy, mutta minusta olisi ihana että hän aloittaisi kerrankin. Mutta hän ei edes yritä! Keskusteluyritykset kaatuvat aina, hän vain kuittaa asian stressillä tai ajanpuutteella tai jollain muulla laimealla syyllä. On todella torjuttu ja ruma olo. Nyt kaikkein naurettavinta on, että hän haluaa lapsen. Tietysti hän suuttui, kun kysyin että haluaako hän runkata purkkiin niin minä haen ruutan. Yleensä en sano hänelle ilkeästi, mutta jotenkin tuo tuntui viimeiseltä niitiltä.
Hän sanoo, että haluaa olla kanssani, halaa kun minä pyydän halia, pussaa kun pyydän. Mutta mitään ei tee omasta tahdostaan. Eikä kyse ole luonteesta, hän kyllä halaa ystäviään ja alkuaikoina olimme koko ajan toistemme kimpussa. Eikä se johdu siitä, että olisin jotenkin levinnyt. Tai no nyt olen, mutta vasta kolme vuotta sen jälkeen kun seksi loppui lopullisesti ja olen syönyt suruuni. Kun tuntee olonsa rumaksi ja torjutuksi niin se kai sitten lopulta onkin.
Nyt hämmennyin kun hän kosi minua. Kysyi vaan että mennäänkö naimisiin. Ei mitään puheita (eikä sillä että olisin odottanit mitään, polvistumisesta olisin vain kiusaantunut), ei mitään rakkaudentunnustuksia. Yksinkertainen kysymys vain. Sanoin, että pidetään asiat tällaisena, muutokset eivät ole tarpeen.
Ei pitäisi olla kyse siitä ettei voisi niin sanoa, hän alkuaikoina sanoi niin ja ihan päin naamaa. Ehkä se tunne on vain hävinnyt. Mutta miksi hän kosisi minua? Hän sanoo, että haluaa viettää loppuelämänsä kanssani, mutta tuskin hän ilman oikeaa tunnetta jaksaisi..?
Hän ei ole lainkaan mustasukkainen. Varmaan hänen silmiensä edessä saisi mies suudella minua eikä mitään. Yksi mies lähetti minulle postia, jossa suunnilleen tunnusti rakkautensa eikä mieheni ollut moksiskaan. Ei sillä että haluaisin jonkun roikkuvan miehen, mutta eikö tuo kieli jo rakkaudettomuudesta?
En minäkään sitä jakele rakkaudentunnustuksia joka päivä. Itse asiassa sanoin niin ensimmäisen kerran varmaan viiteen vuoteen. Mutta osoitan hänelle joka päivä, että hän on elämäni rakkaus.
Epäilisin toista naista, mutta kun olen 98% varma, ettei hänellä ole aikaa. 2% tulee siitä, kun en näe häntä työpäivänä. Mutta ei mitään salaperäisiä puheluita, tekstiviestejä, netissä roikkumisia...
En tiedä mitä teen. Puhuminen ei onnistu. Mikään ei muutu enkä jaksa itse enää yrittää. Minä olen muuttunut niin paljon. Olin vain nuori tytöntirpunen kun alettiin kulkea ja hän on toinen vakava suhteeni. En ole ikinä kaivannut muualle tosissani, mutta nyt alkaa tuntua siltä että olen meistä se, joka vain jaksaa tuntea. Olin aluksi mustasukkainen, komenteleva, iloinen, urheilullinen, kunnianhimoinen jne, mutta parissa vuodessa koulutin itseni antamaan hänelle tilaa. Nyt ei ole enää hyvistäkään luonteenpiirteistäni jäljellä muuta kuin auttavaisuus.
Mieheni ei taida rakastaa minua.
"Minä rakastan sinua", saa vastaukseksi useimmiten aiheenvaihdon. Kun hän lähti matkalle, kirjoitin hänelle tekstiviestin, jossa toivoin turvallista perillepääsyä ja sanoin, että rakastan häntä. Vastaus tuli vain, että "soitan kun olen perillä."
Hän kyllä käyttää sanoja "kulta", "rakas", mutta ihan kuin sanoisi nimeni, ei mitenkään niin että oikeasti olisin hänen rakkaansa.
Meillä ei ole ollut seksiä kunnolla neljään vuoteen. Vuoteen ei lainkaan. Yleensä vain minun aloitteestani alkua lukuunottamatta. Se ei enää haittaa minua, vaikka nuorelle, kauniille naiselle se oli aluksi todella paha paikka. Voisinhan aina aloittaa eikä hän kieltäydy, mutta minusta olisi ihana että hän aloittaisi kerrankin. Mutta hän ei edes yritä! Keskusteluyritykset kaatuvat aina, hän vain kuittaa asian stressillä tai ajanpuutteella tai jollain muulla laimealla syyllä. On todella torjuttu ja ruma olo. Nyt kaikkein naurettavinta on, että hän haluaa lapsen. Tietysti hän suuttui, kun kysyin että haluaako hän runkata purkkiin niin minä haen ruutan. Yleensä en sano hänelle ilkeästi, mutta jotenkin tuo tuntui viimeiseltä niitiltä.
Hän sanoo, että haluaa olla kanssani, halaa kun minä pyydän halia, pussaa kun pyydän. Mutta mitään ei tee omasta tahdostaan. Eikä kyse ole luonteesta, hän kyllä halaa ystäviään ja alkuaikoina olimme koko ajan toistemme kimpussa. Eikä se johdu siitä, että olisin jotenkin levinnyt. Tai no nyt olen, mutta vasta kolme vuotta sen jälkeen kun seksi loppui lopullisesti ja olen syönyt suruuni. Kun tuntee olonsa rumaksi ja torjutuksi niin se kai sitten lopulta onkin.
Nyt hämmennyin kun hän kosi minua. Kysyi vaan että mennäänkö naimisiin. Ei mitään puheita (eikä sillä että olisin odottanit mitään, polvistumisesta olisin vain kiusaantunut), ei mitään rakkaudentunnustuksia. Yksinkertainen kysymys vain. Sanoin, että pidetään asiat tällaisena, muutokset eivät ole tarpeen.
Ei pitäisi olla kyse siitä ettei voisi niin sanoa, hän alkuaikoina sanoi niin ja ihan päin naamaa. Ehkä se tunne on vain hävinnyt. Mutta miksi hän kosisi minua? Hän sanoo, että haluaa viettää loppuelämänsä kanssani, mutta tuskin hän ilman oikeaa tunnetta jaksaisi..?
Hän ei ole lainkaan mustasukkainen. Varmaan hänen silmiensä edessä saisi mies suudella minua eikä mitään. Yksi mies lähetti minulle postia, jossa suunnilleen tunnusti rakkautensa eikä mieheni ollut moksiskaan. Ei sillä että haluaisin jonkun roikkuvan miehen, mutta eikö tuo kieli jo rakkaudettomuudesta?
En minäkään sitä jakele rakkaudentunnustuksia joka päivä. Itse asiassa sanoin niin ensimmäisen kerran varmaan viiteen vuoteen. Mutta osoitan hänelle joka päivä, että hän on elämäni rakkaus.
Epäilisin toista naista, mutta kun olen 98% varma, ettei hänellä ole aikaa. 2% tulee siitä, kun en näe häntä työpäivänä. Mutta ei mitään salaperäisiä puheluita, tekstiviestejä, netissä roikkumisia...
En tiedä mitä teen. Puhuminen ei onnistu. Mikään ei muutu enkä jaksa itse enää yrittää. Minä olen muuttunut niin paljon. Olin vain nuori tytöntirpunen kun alettiin kulkea ja hän on toinen vakava suhteeni. En ole ikinä kaivannut muualle tosissani, mutta nyt alkaa tuntua siltä että olen meistä se, joka vain jaksaa tuntea. Olin aluksi mustasukkainen, komenteleva, iloinen, urheilullinen, kunnianhimoinen jne, mutta parissa vuodessa koulutin itseni antamaan hänelle tilaa. Nyt ei ole enää hyvistäkään luonteenpiirteistäni jäljellä muuta kuin auttavaisuus.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Siinä piti lukea, että "Kolmeen vuoteen ei lainkaan". Itku kurkussa kirjoitin niin ei ihan oikolukea jaksa.. Neljä vuotta siis ollut hänen puolestaan aloittamatonta, kolmeen vuoteen vain pari kertaa vuodessa minun aloitteestani ja viimeiseen vuoteen ei lainkaan.
Luepa vain tekstisi uudestaan ja uudestaan. Miksi elät onnettomasti hänen kanssaan? Muutos vaatisi valtavan panostuksen kummaltakin.
Näytä tämä sinun tekstisi hänelle, jos puhuminen ei onnistu.
Kunpa minulla olisikin hyviä neuvoja..
Ajattelin vain tarjota hieman vertaistukea - olen samassa tilanteessa kanssasi. Tosin meillä on vielä 2 pientä lasta "monimutkaistamassa" tilannetta.
Minäkin rakastan miestäni ja olen myös yrittänyt sen näyttää ja sanoa, mutta vähitellen olen alkanut väsymään.. Olen myöskin miltei sata varma ettei hänellä ole ketään muuta (vaikka ei kai sitä koskaan ihan varma voi olla, lähinnä uskon/toivon ettei ole). Puhumisesta ei ole mitään hyötyä, vastauksena ovat aina nuo samat; stressi, väsymys, työkiireet jne.. Tämä on vain "kuiva kausi" jne. Mutta ei kai kenenkään loputtomiin tarvitse odottaa? Uskomatonta(minulle siis), mutta olen vähitellen alkanut uskomaan, että joskus rakkaus ei vain riitä. Millaisen esimerkin lapseni saavat parisuhteestamme? Äiti, joka yrittääyrittääjayrittää (kohta varmaan menee ahdistelun puolelle..) ja isä joka välttelee.. Tulemme hyvin toimeen, mutta läheisyys on kadonnut. Enkä halua, että lapseni kasvavat luulemaan tällaista yhteiseloa parisuhteeksi, ystävyyttä tämä ennemmin on. Olen aina ajatellut, että lapset eivät ole syy pysyä yhdessä vaan ennemminkin syy erota. Lapset ansaitsevat tasapainoisen ja onnellisen kodin, eivät onnettomia yhdessä kitkuttelevia vanhempia. Nyt olen saanut katsella itseäni peilistä ja tajuta, että päätös on kohta edessä. Jaksanko yrittää ja odottaa vielä vai annanko periksi ja yritän ymmärtää ettei "elämäni mies" olekaan se oikea..
Suo anteeksi tuo jaaritteluni omista asioistani, mutta mietit suunnilleen samoja asioita. Joskus yrittäminen ja puhuminen ja odottaminen ei riitä. Irtipäästäminen tuntuu todella vaikealta, mutta on raskasta rakastaa yksin.
Viimeinen hälytys itselläni on ollut se, että pari kertaa olen löytänyt itseni miettimästä jotakuta toista miestä.. Minä, jota on edellisissä suhteissa petetty ja joka on aina suhtautunut erittäin tuomitsevasti pettämiseen. Mutta hellyys ja hyväksytyksitulemisen tarve vaan tuntuvat niin tärkeiltä - olisi ihanaa jos jokus vielä joskus katsoisi minua kuin olisin ihana ja jonkin erityisen arvoinen..
Toivon sinulle paljon voimia ja viisautta päätöksen tekemiseen - on se sitten mikä tahansa. Olisi helppo sanoa, että seuraa sydäntäsi, mutta joskus on ehkä parempi toimia järjen mukaan - mihin ikinä se sinua viekään.
"Rakasta, kärsi ja unhoita, se on määräys kohtalon. Rakasta, kärsi ja unhoita, lyhyt tuokio onni on. ... Kerran sä kuitenkin onnen sait, vaikka se aikaa jo särkyi kait. Rakasta, kärsi ja unhoita, surun kyyneleet pyyhi pois."