Järki ja tunteet ei vaan kohtaa, en vaan pysty sisäistämään sitä, että avopuoliso haluaa lopettaa suhteen. Minulla on kovin ristiriitaiset tuntemukset asiasta.
Ajattelen itsekkin, että meidän useavuotinen seurustelumme on tullut päätökseen, sillä en pysty ajattelemaan realistisesti yhteistä tulevaisuutta, koska olemme molemmat toistemme ensimmäisiä. Se pilaa kaikki ajatukseni yhteisestä tulevaisuudesta, veikkaan niin, että avopuolisonkin. Kokeilunhalua aidan toiselle puolelle, jos siellä olisikin vihreämpää. Takeita mistään ei kuitenkaan ole, sillä yhdessäolossamme ei pahemmin minkäänlaisia ongelmia ole. Meillä on samallaiset arvot, tulevaisuuden suunnitelmat, yhteiset jutut jne.
Näin ajan saatossa, vikoja jota poikaystävässäni on, olen oppinut sietämään ja hyviä puolia taas vaalimaan sekä kunnioittamaan. Avopuoliso kertoo, että hänellä ei vaan ole minkäänlaista tunnetta enää minua kohtaan, en pysty uskomaan sitä. Ei halua nähdä vuokseni vaivaa jne... Nyt eron partaalla on vain lopettanut kaiken koskemisen, yhdessä päivässä. Sanoo ajatelleensa eroa useasti jo pitkän aikaa, minulle asiasta ei ole maininnut. Muutenkin ihmisenä, hän on itsekäs, sekä uskon että nytkin kaikki tunteet kieltämällä yrittää tehdä asiat helpommiksi. Minulle siitä tulee vain olo, että jos hän koskisi, hän saattaisi murtua ajattelemaan suhteen hyviä puolia, ja sitä että rakastaa minua.
Välillä, olen sujut asian kanssa, mutta sitten kun iskee suru, ei ole ketään kenen kanssa sitä jakaa. Edes parhaan ystävän kanssa en tunne olevani yhtä hyvin samoilla aaltopituuksilla.. Välillä tulee tunne, että vaikka tässä ollaan eroomassakin, niin tartteisin sen olkapään siihen vierelle, niinkuin siinä se on ollutkin siitä 15 kesäisestä lähtien. Mitä pitää oikein tehdä, kuin nyt tärkeimmällä hetkellä, kukaan ei ole auttamassa.
Tuntuu siltä, että joku olisi kuollut, joko minä sisältäni tähän kipuun, tai poikaystävä, jonka viikko sitten tunsin. Sitä ihmistä ei ole enää jäljellä. Enää on selityksiä siitä, ettei välitä ollenkaan.
Hinku on suuri jonkun toisen kainaloon potemaan pahaa maailmaa, mutta tiedän, ettei se johda mihinkään. Toisaalta, se tekisi eron helpommaksi, tunnen oloni riittämättomäksi ja rumaksi. Toisaalta, ajattelen, että olemme niin hyvä pari, että ehkä itsenäistymisen jälkeen, asiat ovat toisin, ehkä molemmat alkavat nähdä toisensa siinä samassa valossa, kuin muutama vuosi sitten. Ei ne tunteet voi kadota, kyllä niitten on joskus edes palattava mieleen, eri asia, onko se kestävää...
Toisaalta mietin, mikä ihme tekee tästä ihmisestä minulle niin tärkeän, että olisin valmis kiduttamaan itseäni. Tekee pahaa ajatella häntä jonkun toisen kanssa, hänelle se on kuulemma aivan sama..
Ajattelen itsekkin, että meidän useavuotinen seurustelumme on tullut päätökseen, sillä en pysty ajattelemaan realistisesti yhteistä tulevaisuutta, koska olemme molemmat toistemme ensimmäisiä. Se pilaa kaikki ajatukseni yhteisestä tulevaisuudesta, veikkaan niin, että avopuolisonkin. Kokeilunhalua aidan toiselle puolelle, jos siellä olisikin vihreämpää. Takeita mistään ei kuitenkaan ole, sillä yhdessäolossamme ei pahemmin minkäänlaisia ongelmia ole. Meillä on samallaiset arvot, tulevaisuuden suunnitelmat, yhteiset jutut jne.
Näin ajan saatossa, vikoja jota poikaystävässäni on, olen oppinut sietämään ja hyviä puolia taas vaalimaan sekä kunnioittamaan. Avopuoliso kertoo, että hänellä ei vaan ole minkäänlaista tunnetta enää minua kohtaan, en pysty uskomaan sitä. Ei halua nähdä vuokseni vaivaa jne... Nyt eron partaalla on vain lopettanut kaiken koskemisen, yhdessä päivässä. Sanoo ajatelleensa eroa useasti jo pitkän aikaa, minulle asiasta ei ole maininnut. Muutenkin ihmisenä, hän on itsekäs, sekä uskon että nytkin kaikki tunteet kieltämällä yrittää tehdä asiat helpommiksi. Minulle siitä tulee vain olo, että jos hän koskisi, hän saattaisi murtua ajattelemaan suhteen hyviä puolia, ja sitä että rakastaa minua.
Välillä, olen sujut asian kanssa, mutta sitten kun iskee suru, ei ole ketään kenen kanssa sitä jakaa. Edes parhaan ystävän kanssa en tunne olevani yhtä hyvin samoilla aaltopituuksilla.. Välillä tulee tunne, että vaikka tässä ollaan eroomassakin, niin tartteisin sen olkapään siihen vierelle, niinkuin siinä se on ollutkin siitä 15 kesäisestä lähtien. Mitä pitää oikein tehdä, kuin nyt tärkeimmällä hetkellä, kukaan ei ole auttamassa.
Tuntuu siltä, että joku olisi kuollut, joko minä sisältäni tähän kipuun, tai poikaystävä, jonka viikko sitten tunsin. Sitä ihmistä ei ole enää jäljellä. Enää on selityksiä siitä, ettei välitä ollenkaan.
Hinku on suuri jonkun toisen kainaloon potemaan pahaa maailmaa, mutta tiedän, ettei se johda mihinkään. Toisaalta, se tekisi eron helpommaksi, tunnen oloni riittämättomäksi ja rumaksi. Toisaalta, ajattelen, että olemme niin hyvä pari, että ehkä itsenäistymisen jälkeen, asiat ovat toisin, ehkä molemmat alkavat nähdä toisensa siinä samassa valossa, kuin muutama vuosi sitten. Ei ne tunteet voi kadota, kyllä niitten on joskus edes palattava mieleen, eri asia, onko se kestävää...
Toisaalta mietin, mikä ihme tekee tästä ihmisestä minulle niin tärkeän, että olisin valmis kiduttamaan itseäni. Tekee pahaa ajatella häntä jonkun toisen kanssa, hänelle se on kuulemma aivan sama..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kun kuitenkin vietettiin vielä tähän päivään asti aikaa yhdessä, hän oli kiinnostunut minusta seksuaalisesti, mutta omasta syystä seksissä oli meille ongelmia, jotka olisivat olleet ratkaistavissa sillä olisin uskaltanut mennä vain lääkäriin. Kuitenkin hän silti jaksoi aina mennä ihan villiksi minusta, vaikka kuulemma ei ole tuntenut mitään... Meillä oli omat juttumme, omat vitsimme ja huumorimme, nautittiin ja nautitaan vieläkin niistä molemmat. Mielellämme olemme toistemme seurassa, emme siis kokoaikaa tietenkään, meillä on samallaiset tulevaisuudensuunnitelmat ja kaikki.
Kaikki mitä parisuhteelta tarvisin, oli siinä, paitsi se, että mies ei huomioinut, mutta asiaa mietittyään oli kuitenkin surullinen siitä, ettei huomioinut, ja sanoi ettei vaan tunnu siltä, ja päätteli siitä, ettei rakasta. Onko se oikeesti niin, ettei se vaan rakasta minua, kun ei osaa arvostaa, onko..
Aikaa vaan, kipuun turtuu. Välimatkaa, nopeasti oppii elämään ilman toista, kun kasvaa erilleen ja viettää aikaa vähän ystävien kesken. Jos tunnet olevasi valmis, niin etsimään uutta rakkautta, tai edes sitä olkapäätä, jota vasten itkeä.
Kyllä rakkaus voi loppua, mutta toisaalta voihan sen myös ajan myötä kadota.
Entisessä (nykyisessä) suhteessani kadotin tunteeni hiljalleen muutaman vuoden aikana. Suhteessa oli ongelmia, joiden vuoksi en kokenut sitä tarpeeksi riittäväksi, loppupeleissä panostusta suhteeseemme minun puolelta ei ollut. En osannut puhua ongelmistani, joten pelkäsin samalla sitoutumista huonoon suhteeseen. Salaa haaveilin erosta ja sinkkuudesta.
Painin yksin ongelmieni kanssa, ja tunsin suhteen merkisemättömäksi, kunnes nopealla päätöksellä jätin kaiken yhteisen. Muutin läheiselle paikkakunnalle. Mies jäi asumaan entiseen asuntoomme. Ero ei minusta tuntunut pahalta, ei miltään, turrutin itseni uusien ystävien seuralla ja olin miettimättä asioita, ajattelin, että en enää vain rakasta.
Yksin muutettuani, baari-iltojen ja uusien tuttavuuksien jälkeen deittailukaan ei tuntunut oikealta, uudet ihmiset eivät pintapuolta enemmän kiinnostaneet. Huomasin kaipuuni. Palattiinkin yhteen, yhdessä käsiteltiin kaikki tunteet, jotka olin silloin itseltäni kieltänyt ongelmien kohtaamisen pelossa. Tältä puhtaalta pohjalta, pystyttiinkin korjaamaan suhdettamme, ja se muuttui entistä paremmaksi. Harmittaa, kun aiheutin toiselle niin suurta mielipahaa, mutta toisaalta, muiden tapaaminen oli minusta minulle välttämätöntä kokea, jotta olin valmis jatkamaan ja näkemään hyvät puolet.
Harmillisesti, tästä ei satutarinaa saa aikaiseksi, koska nyt viisi vuotta myöhemmin, kuvioissa on mukana toinen nainen :(
Useimmiten ne tunteet ja toisen koskettaminen loppuu kuin salama kirkkaalta taivaalta vain silloin, kun sillä se toinen on rakastunut uuteen ihmiseen