Olenko shokissa vai mikä on kun en käyttäydy ollenkaan niinkuin pitäisi? Äitini kuoli 82 vuotiaana juuri äskettäin. Hän toivoi sitä todella. Hän oli viimeiseen asti todella järkevä ja hänen kanssaan oli aina kiva jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Hän sairastui vuosia sitten niin ettei päässyt enää kulkemaan kuin vaivalloisesti rollaattorilla. Kipuja oli mutta silti hän eli täyttä elämää. Sitten hän sairastui ja joutui sairaalaan pariksi viikoksi, kunnes sitten kuoli rauhallisesti nukkuen. Hän toivoi kovasti että pääsisi jo pois ja niin kävi. Hän on rakas äitini ja olen hänen puolestaan hyvin kiitollinen siitä että sai lähteä.
Onko vanhan ihmisen lähtö tällaista vai onko minulle tulossa vielä kovat ajat kun huomaan mitä olen menettänyt?
Kertokaa kokemuksia.
Onko vanhan ihmisen lähtö tällaista vai onko minulle tulossa vielä kovat ajat kun huomaan mitä olen menettänyt?
Kertokaa kokemuksia.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sinä olet vain kasvanut viisaan äitisi mukana käsittämään, että elämä on rajallista, että jonain päivänä lähdön hetki on jokaisella. Samalla suru on tullut surtua siinä matkalla äidin kanssa, olet mennyt jo sen yli ja ohi. Siihen kykenee vain aniharva, kuolema on asia, jota ei haluta edes ajatella ja kun se tulee eteen, maailma tuntuu kaatuvan ja loppuvan siihen.
Itse mietin samanlaisia asioita, kun saman ikäinen isäni nukkui pois, miksi olisin surrut, jos jo pitkään toivoin ja rukoilin, että hän pääsisi pois. Tietäen, että hänen omakaan loppuelämän toiveensa ei ollut katon tuijottaminen sairaalan vuoteessa.
Me käyttäydymme juuri niin kuin kuoleman kohdatessa tuleekin käyttäytyä, muut
ovat 'väärässä'. Mitä suremista kuolemassa on ? Mutta ruvetaanpa sitten miettimään näitä elämän kaikenlaisia suruja ...
Onpa järkevä kirjoitus. Itsekin isäni jo menettäneenä ajattelen samankaltaisesti.
Vanha äitini (89 v.) on jo niin huonossa kunnossa, että vaikka en haluaisikaan hänen kuolevan, uskon sen sitten lopulta tulevan vapauttajana ja ystävänä.
Niin, kukaanhan ei "halua", kun se on tuomittavaa ja hirvittävää, jos haluaa toisen kuolemaa, tai omaansa. Se on väärin. Miksi ? Kertoo kulttuurimme ja elämänasenteemme vinksahtamisesta.
Se lieneekin väärin, kun aika ei vielä ole, kun elämää ja mahdollisuuksia on vielä edessä. Mutta kun aika jo on, niin onko, kuten sanot, "vapauttavampaa ystävää" olemassa.
Saattelin oman äitini hautaan viime viikonloppuna ja vieläkin näen asiat kuin utuverhon takaa. Olin mukana, mutta kuitenkin kuin kaukaa sivustakatsojana ja oudosti tuntien kuin ei tämä ole minun kohdalleni tullut. Itsekin mietin samaa, milloin ajatukset ja todellisuus kohtaavat. Tuleeko aika, jolloin tietoisuuteen tulvii tieto äidin kuolemasta todellisuutena ja menetys kokonaisuutenaan kattaa kaiken muun. Vielä ei ole jakeluun mennyt, on tunne kuin Luoja olisi tipotellen antanut tätä tietoa...varmaankin sen verran kuin mieli jaksaa vastaanottaa.
Voimia teille kaikille! Olen itse menettänyt äitini reilut 10 vuotta sitten ja vasta nyt kävin asian läpi. Olen siis koko ajan elänyt kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kävin äidin poismenon läpi kirjojen avulla, ja totesin parhaaksi oppaaksi "Suru ja surutyö" (Elisabeth Kübler-Ross & David Kessler). Tunnistin itsestäni niin monia puolia ja ymmärsin, että oli väärin etten surrut aiemmin.
Kovasti voimia jatkoon :)