Kerron nyt tiivistettynä teille suhteestani! aloimme seurustelemaan yli 2 vuotta sitten. Olin eka rakkaus ja vakava suhde poikakaverilleni. Oltiin niinku paita ja perse, mentiin joka paikkaan yhdessä, ei hirveästi kaveriemme kanssa oltu yksikseen vaan aina yhdessä.
Puoli vuotta sitten poikakaverini läpeensä kyllästyi siihen kun tehtiin aina mitä mä haluasin ja suutuin jopa siitä jos poikakaverini halusi mennä kaveriensa kanssa (se oli niin outoa koska se TODELLA harvoin meni ilman mua mihinkään) ja siihen kun auoin suutani hänelle jos oli huono päivä, jopa loukkasin todella. Hän sitten päätti jättää mut koska ei jaksanut, hän itki mulle monta päivää kun ei jaksa ei jaksa, rakasti mua mutta ei pystynyt elämään tälläsessä suhteessa. Mä murruin ihan täysin, tuntui että elämäni oli tyhjä.
Kolmen viikon päästä poikakaverini halusi yrittää. Yritimme ja kolme kk siitä kun aloimme taas olemaan oli kauheaa aikaa mielestäni. Poikakaverini ryyppäsi joka vkl, oli PALJON kaveriensa kans ja oli jotenkin etäinen mulle, torjui jos menin halaamaan.
Asiat kuitenkin on nyt muuttunu. Hän on arkisin enemmän mun kanssa kun kaverit ovat muilla paikkakunnilla opiskelemassa. Ja sit joka vkl se on niiden kans todella paljon, ja se ehkäpä vaivaa mua tosi paljon, monet riidatkin me ollaan käyty tästä asiasta ja jopa puhuttu. Pienen virheen tosiaankin teen melkeinpä aina kun hän ei tuu kotia justiin sillon kuin mulla ois tylsää, mä rupean aukomaan päätänni "meinaatko perustaa kaveries kans perheen ja talon, muuta niiden kans yhteen niin saat nähdä niitä joka päivä" jne.. ja se hermostuu niistä aivan tyystin.
Olemme puhuneet asiasta ja poikakaverini on sitä mieltä että "hän rakastaa mua ja haluaa olla mun kanssa, mutta meillä on aikaa olla enemmän myöhemminkin. Me olemme kuulemma nuoria vielä" Ja vielä se että hän sanoo aina, "Me ollaan kohta 2,5 vuotta oltu yhdessä että ei sitä tartte koko aikaa olla yhdessä. Kyllästyy pian kun koko ajan ollaan". Asia voi olla noin mutta mä en vaan sulata sitä! jos hän lähtee vaikka ryyppäämään niin en mä saa enää mennä sen mukaan, jos se menee kaveriensa kans niin en saa mennä mukaan, se haluaa tyystin olla musta erossa kun lähtee johonki. Voiko tämmönen suhde kestää missä molemmat tekee paljon eri asioita, olemme yhdessä meillä kotona, maataan toistemme kainaloissa, jutellaan ja katottaa leffaa tai tvtä..?vai onko tämä vaan jokin typerä vaihe taas?
itse olen 21v ja poikakaverini 22v..
Ja mä todella rakastan häntä ja luultavasti hänkin mua, ainakin yhdessä olemme niin hän näyttää sen mulle..
Ihan ollaan puhuttu yhteen muuttamisesta, mutta rahallisesti se ei oo vielä mahdollista. Kertokaa nyt hyvät ihmiset mielipiteitänne asiasta!
Puoli vuotta sitten poikakaverini läpeensä kyllästyi siihen kun tehtiin aina mitä mä haluasin ja suutuin jopa siitä jos poikakaverini halusi mennä kaveriensa kanssa (se oli niin outoa koska se TODELLA harvoin meni ilman mua mihinkään) ja siihen kun auoin suutani hänelle jos oli huono päivä, jopa loukkasin todella. Hän sitten päätti jättää mut koska ei jaksanut, hän itki mulle monta päivää kun ei jaksa ei jaksa, rakasti mua mutta ei pystynyt elämään tälläsessä suhteessa. Mä murruin ihan täysin, tuntui että elämäni oli tyhjä.
Kolmen viikon päästä poikakaverini halusi yrittää. Yritimme ja kolme kk siitä kun aloimme taas olemaan oli kauheaa aikaa mielestäni. Poikakaverini ryyppäsi joka vkl, oli PALJON kaveriensa kans ja oli jotenkin etäinen mulle, torjui jos menin halaamaan.
Asiat kuitenkin on nyt muuttunu. Hän on arkisin enemmän mun kanssa kun kaverit ovat muilla paikkakunnilla opiskelemassa. Ja sit joka vkl se on niiden kans todella paljon, ja se ehkäpä vaivaa mua tosi paljon, monet riidatkin me ollaan käyty tästä asiasta ja jopa puhuttu. Pienen virheen tosiaankin teen melkeinpä aina kun hän ei tuu kotia justiin sillon kuin mulla ois tylsää, mä rupean aukomaan päätänni "meinaatko perustaa kaveries kans perheen ja talon, muuta niiden kans yhteen niin saat nähdä niitä joka päivä" jne.. ja se hermostuu niistä aivan tyystin.
Olemme puhuneet asiasta ja poikakaverini on sitä mieltä että "hän rakastaa mua ja haluaa olla mun kanssa, mutta meillä on aikaa olla enemmän myöhemminkin. Me olemme kuulemma nuoria vielä" Ja vielä se että hän sanoo aina, "Me ollaan kohta 2,5 vuotta oltu yhdessä että ei sitä tartte koko aikaa olla yhdessä. Kyllästyy pian kun koko ajan ollaan". Asia voi olla noin mutta mä en vaan sulata sitä! jos hän lähtee vaikka ryyppäämään niin en mä saa enää mennä sen mukaan, jos se menee kaveriensa kans niin en saa mennä mukaan, se haluaa tyystin olla musta erossa kun lähtee johonki. Voiko tämmönen suhde kestää missä molemmat tekee paljon eri asioita, olemme yhdessä meillä kotona, maataan toistemme kainaloissa, jutellaan ja katottaa leffaa tai tvtä..?vai onko tämä vaan jokin typerä vaihe taas?
itse olen 21v ja poikakaverini 22v..
Ja mä todella rakastan häntä ja luultavasti hänkin mua, ainakin yhdessä olemme niin hän näyttää sen mulle..
Ihan ollaan puhuttu yhteen muuttamisesta, mutta rahallisesti se ei oo vielä mahdollista. Kertokaa nyt hyvät ihmiset mielipiteitänne asiasta!
Vastaukset 5
Vanhimmat
ja vielä sen verran että me ollaan jo jonkin verran päästy yli vaikeista vaiheista. Armeija aika oli kovaa mutta odotin häntä. Kolmen viikon ero joka oli aivan hirveää päästiin sen yli vaikka aluksi kaikki oli muuttunut kun palattiin.
Eikö meidän "selviytymisetkin" kerro jo jotain suhteesta? on halu yrittää vai hä? Mä pyydän että kertokaa fiksuja asioita tänne. Oon toisaalta ihan tietämätön suhteista ja olis kiva tietää jotain uutta.
Voi kuule parisuhteessa tulee aika, jolloin toinen alkaa itsenäistymään. Yleensä se vaihe alkaa juuri miehillä ensin. Vaikka toinen ihminen on sinulle juuri se tärkein, on olemassa vielä tärkeämpi. SINÄ itse. Sinun elämäsi ei pitäisi perustua poikaystävääsi, vaan omaan elämääsi, mihin sisällytät hänet, omat ystäväsi, omat menosi.
Tietenkin rakastuneena sitä luulee ettei mikään ole kivaa ilman sitä toista puolikasta, mutta sinun tulee hankkiä oma elämä! Et voi ripustautua ja vaatia miestäsi viihdyttämään sinua. Sinun tulee ottaa vastuu sinun omasta onnestasi, että elämästäsi.
Hanki harrastuksia, ystäviä, lemmikki. Joskus elokuvan katsominen yksinään on ihanaa. Alat tietoisesti sanomaan että "mene vain pidä hauskaa". Samalla voit itse tehdä yksin sitä mistä pidät.
Ja jos luottamus pelaa pitemmätkin lomat menevät hyvin erossa.
Tietenkin jos hän on aina ja koko ajan poissa, se valitettavasti tarkoittaa sitä että että teillä ei ole parisuhde kunnossa. Yhteistä aikaa pitää olla.
yhteistä aikaa meillä on kyllä, eli me nähdään joka päivä ja jutellaan ja sitten kun menottaa kaverien kans niin hän lähtee..
Kaverinikin sanovat että jos mä kerran sitä joka päivä näen niin mitä mä niinkun oikeen sitten häneltä vaadin, vaadinko että pitäisi olla 24/7 yhdessä? Sitten mulla heräsi kysymys että sitäkö mä täs taas yritän..
mua ärsyttää ku mä en tiiä mitä teen väärin... aina kun tutustun kiinnostavaan tyyppiin aluksi kaikki menee niinku pitää.... jutellaan ja soitellaan näin poispäin... sitten jätkä jättää juttelemasta ja soittelemasta mulle... ja sit ku soittaa sille niin sanoo vaan että.. ku ei oo jaksanu tai esim mulle kävi vähä aikaa sitten sillälailla että juttelin yhden tyypin kanssa ni se tokas kohta et... voitko sä jättää mut vähäksi aikaa rauhaan.... ja sit ku kysyy et oonko sanonu sulle pahasti tai jtn nii ne ei vastaa siihen.....
inhottavaa tämmönen.. vika minussako ? ei olis mukavaa ollenkaan jos loppu elämä pittää menettää hyivä tyyppejä.. auttakaa ...?
Ripustaudut liikaa, aluksi se on ihan ok ku alkuhuuma on vahvasti päällä. Mutta sitte ku arki alkaa tulemaan niin liiallinen roikkuminen ahdistaa ja siihen suhde saattaa loppuakki. Pitää vaan antaa tilaa toiselle ja tehdä ite omia juttuja, jossain vaiheessa että on ihanaa että on myös sitä omaa aikaa. Ei toista jaksa ikuisesti 24/7.