Kerron oman tarinani meidän parisuhteesta, joka päättyi tänään tylysti tekstiviestiin miehen puolelta.
Ihastuin ja rakastuin mieheen, joka vaikutti aluksi elämäni upeimmalta mieheltä. Hänellä oli tunneälykkyyttä ja häneltä sai hellyyttä; eli juuri sellaista, mitä elämälleni kaipasin. Meillä oli välimatkaa n. 50km, joten tapasimme vain viikonloppuisin jomman kumman luona. Viikolla meillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa; opiskelu ja työ vaati molemmilta paljon ns. kummassakin päässä.
Aluksi en edes huomannut miehessäni mitään epätavallista, muuta kuin sen, että hänellä oli tekstiviesteissä paljon kirjotusvirheitä ja puheen tuottaminen oli joskus hankalaa. Annoin asian olla; onhan niitä isompiakin ongelmia ollut. Kuitenkin kysyin sitten suoraan hänen menneisyydestään ja hän avautui: hänelle oli lapsena tehty AD/HD-diagnoosi ja aivoissa on pieni (älykkyydessä) kehityshäiriö. En ole kuitenkaan koskaan ollut niin pinnallinen, että olisin antanut sen häiritä. Enkä antanutkaan.
8 kuukauden aikana kuitenkin aloin tuntea itseni yksinäiseksi. Välillä tekstiviesteihini hän ei vastannut ollenkaan, vaikka asia olisi ollut kuinka tärkeä. Hän saattoi puhelimessa yhtäkkiä lätkäistä luurin korvaan, mutta soitettuani heti uudestaan hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei avautunut omista tunteistaan ja minulla oli erittäin vaikeaa pysytellä hänen päähänpistojensa perässä. Hänellä oli taipumusta myös valehteluun.
Suhde alkoi lopullisesti kariutua n. puolen vuoden jälkeen, kun mies jäi kiinni pettämisestä. Pidin taukoa, mutta annoin kuitenkin anteeksi. Lupasimme jatkaa. Jotenkin kaikki taika väliltämme oli kadonnut - en tiedä oliko syy pettäminen vai jo kauan jatkuneet ongelmat esimerkiksi kommunikoidessa. Rakastin ja rakastan tuota miestä kuitenkin koko sydämestäni - kaikesta huolimatta. Nyt tunnen olevani vain niin yksin.
Haluan kertoa tämän tarinan teille vain siksi, että miten haastavaa parisuhde voi olla, jos toisella on lievä kehityshäiriö ja AD/HD. Se vaatii kumppanilta paljon. Ymmärtämistä ja hyväksyntää - vaikka pahottaisikin mielensä. Kaikkea ei voi kuitenkaan antaa anteeksi ja jossain vaiheessa oma jaksaminen ja ymmärtäminen loppuu. Olin jo pitkään miettinyt eroa, mutten pystynyt siihen. Nyt kaikki loppui kuitenkin jo seinään. Rakkaus silti jäi.
Ihastuin ja rakastuin mieheen, joka vaikutti aluksi elämäni upeimmalta mieheltä. Hänellä oli tunneälykkyyttä ja häneltä sai hellyyttä; eli juuri sellaista, mitä elämälleni kaipasin. Meillä oli välimatkaa n. 50km, joten tapasimme vain viikonloppuisin jomman kumman luona. Viikolla meillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa; opiskelu ja työ vaati molemmilta paljon ns. kummassakin päässä.
Aluksi en edes huomannut miehessäni mitään epätavallista, muuta kuin sen, että hänellä oli tekstiviesteissä paljon kirjotusvirheitä ja puheen tuottaminen oli joskus hankalaa. Annoin asian olla; onhan niitä isompiakin ongelmia ollut. Kuitenkin kysyin sitten suoraan hänen menneisyydestään ja hän avautui: hänelle oli lapsena tehty AD/HD-diagnoosi ja aivoissa on pieni (älykkyydessä) kehityshäiriö. En ole kuitenkaan koskaan ollut niin pinnallinen, että olisin antanut sen häiritä. Enkä antanutkaan.
8 kuukauden aikana kuitenkin aloin tuntea itseni yksinäiseksi. Välillä tekstiviesteihini hän ei vastannut ollenkaan, vaikka asia olisi ollut kuinka tärkeä. Hän saattoi puhelimessa yhtäkkiä lätkäistä luurin korvaan, mutta soitettuani heti uudestaan hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei avautunut omista tunteistaan ja minulla oli erittäin vaikeaa pysytellä hänen päähänpistojensa perässä. Hänellä oli taipumusta myös valehteluun.
Suhde alkoi lopullisesti kariutua n. puolen vuoden jälkeen, kun mies jäi kiinni pettämisestä. Pidin taukoa, mutta annoin kuitenkin anteeksi. Lupasimme jatkaa. Jotenkin kaikki taika väliltämme oli kadonnut - en tiedä oliko syy pettäminen vai jo kauan jatkuneet ongelmat esimerkiksi kommunikoidessa. Rakastin ja rakastan tuota miestä kuitenkin koko sydämestäni - kaikesta huolimatta. Nyt tunnen olevani vain niin yksin.
Haluan kertoa tämän tarinan teille vain siksi, että miten haastavaa parisuhde voi olla, jos toisella on lievä kehityshäiriö ja AD/HD. Se vaatii kumppanilta paljon. Ymmärtämistä ja hyväksyntää - vaikka pahottaisikin mielensä. Kaikkea ei voi kuitenkaan antaa anteeksi ja jossain vaiheessa oma jaksaminen ja ymmärtäminen loppuu. Olin jo pitkään miettinyt eroa, mutten pystynyt siihen. Nyt kaikki loppui kuitenkin jo seinään. Rakkaus silti jäi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.