Mistähän se johtuu? En oo koskaan vielä tavannu naista, jonka kans vois ryhtyä puuhailemaan jotain pidemmälle menevää.
Mutta toisaalta, kannattaako tuota ihmeemmin murehtia, koskapa yksinkin eläminen on luonnistunu tähän saakka ihan hyvin.
Mistä siis voi johtua, ettei ns. kolahda?
Mutta toisaalta, kannattaako tuota ihmeemmin murehtia, koskapa yksinkin eläminen on luonnistunu tähän saakka ihan hyvin.
Mistä siis voi johtua, ettei ns. kolahda?
Vastaukset 22
Vanhimmat
Samaa ilmiötä havaittu. Jos kolahtaa seksimielessä ei muu puuhastelu suju ja päin vastoin. Mutta jos a) kolahtaa muun puuhastelun voi hoitaa kavereiden kaa. Tie onnelliseen suhteeseen?
Taas toisaalta, kun kolahtaa niin kolahtaa. Eipä sitäkään oikein tiedä, miksi se niin tekee.
Yllättäen vaan huomaa huokailevansa ja ikävöivänsä...riutuvansa siihen. Muistelee silmiä, käsiä, suuta, sanoja. Kourii vatsaa, vihloo rintaa. Mistään ei tule mitään, kaikki ajatukset liittyvät häneen.
Hänen läheisyyteensä on päästävä, maksoi mitä maksoi. Täytyy nähdä edes auto. Sitäkin katselee silmät onnesta kimaltaen.
..kirjoitettu Inni.
Ja sit kun on ollu tarpeeksi kauan sinkkuna, niin ei enää "tiedäkkään" mitä tehdä, kun kolahtaa..
..kolahtaa niin ei tarvitse tehdä mitään antaa vain mennä elämänvirran mukana.
tulee niin ikävä jo pelkästään tuota tunnetta.
kolahda. Ja olen miettiny just ihan sitä samaa. Ehkä näistä oikeista pariskunnista vain murto-osa on niitä, joilla on oikeesti kolahtanu. Veikkaisin, että suurin osa on kuiteski niitä, jotka elävät parisuhteeessa sen takia, kun eivät osaa yksinkään olla. Pakko olla joku, kunhan vaan on joku. Vai? Entinen työkaverini ainakin kuului just niihin, joilla oli jo uus valmiiksi valittuna, ennenkuin hän tyttöystävänsä jätti. Mut en usko, että hänelläkään on ikinä kolahtanu. Ja eiköhän jo nuo avioerotilastotkin ole omiaan kertomaan kolahtamattomuudesta.
Myönnän kyllä senkin, että aikoinaan oli ajatus valloillaan, että kulman takana odottaa kuiteski joku parempi, joten pakko katsoa kuin katua. Ite en alkais seurustelemaan kenenkään kanssa ilman kolahdusta. Sitoutumiskammoako? Mene ja tiedä.
...että kolahtaisi ja ihan kunnolla.
Uskon ihan samaa. Suuri osa ihmisistä vain haluaa olla jonkun kanssa. Kun on kerran alettu seurustelemaan niin ollaan sitten vaikka väkisin..?
Ikäänkuin ajaudutaan asumaan yhteen, siinä kun säästää näppärästi vuokrarahaakin, jonka jälkeen on on monin kerroin aina vaikeampaa katsoa totuutta silmiin ja 'unohdetaan', että ollaanpa tässä nyt sitten seuraavat 60 vuotta kimpassa - kun ei nyt muka muutakaan vaihtoehtoa ole. No, tottahan se voi helposti johtaa siihen että petetään ja katkeroidutaan, ei välttämättä tuossa järjestyksessä.
Myönnetään että tämä on aika paljon luonnekysymys. Itsekin huomaan nyt eron jälkeen olevan aika vaikeaa olla yksin, mutta ainakin osaa itsessään tiedostaa tämän heikkouden. Kannattaa ehdottomasti miettiä sitä alttarille astumista ja yhteenmuuttoa vakavasti. Seurustelu nyt ei vielä kai niin vakavaa ole, vaan jonkinlainen esiaste. Joillekkin ihmisille asiat tuntuvat kovin itsestäänselvilta, mutta se yhdessäolon ilo saattaa hämärtää ne oikeat asiat, jotka ovat itselle tärkeitä.
Mulla on kolahtanu kerran ja lujaa. Harmi vaa et et tehny mitää sen jutun eteen. Ajattelin et se toinen on liian hyvä mulle. Mut niihän se tais kyl ollakki. Täydellinen enkeli
..kun joskus löytäisi täydellisen enkelin ja voisi elää sen kanssa onnellisesti elämänsä loppuun asti.. ja se ei kävisi vieraissa panemassa vaan panisi aina vain mun kanssa eikä kenekään muun.. thats what I'd like.. :D
Jeppe, jos uskollisuus on kriteeri niin kyllä siihen kykeneviä naisia on paljonkin. Ihmettelen, jos kohdallesi ei vielä sellaista ole osunut.
Itse en pettäisi koskaan jos jolle kulle olisin lupautunut (enkä ole pettänyt).
Sen sijaan se enkelinä olo - keneltäpä se oikein pitkän päälle onnistuu...
Parasta hyväksyä toinen hampaineen karvoineen, silloin on suurimmat mahdollisuudet tulla itsekin hyväksytyksi kokonaisena ihmisentekeleenä. Minusta hyvän ihmissuhteen merkki on se, että kumppani saa toisesta esiin parhaat puolet. Silloin molemmilla on hyvä olla toisen kanssa, ja itsensä kanssa.
Siitähän siinäkin on kysymys, että sovitaanko yhteen.
..ei ole kohdalleni osunut.
Voi Jeppe! *silittää hiljaa Jepen tukkaa*
Kyllä vielä löytyy!
..lohdutuksesta Inni. *itkua tuhertaen*
Tai sitten kolahtaa harvoin (kerran muutamassa vuodessa) ja silloin sitäkin voimakkaammin - ja vääriin ihmisiin tietenkin. Mun kohdalleni taisi osua vähän aikaa sitten tuollainen kukaan-ei-kolahda-tyyppi, joka valitettavasti kylläkin kolahti minuun. Fiksuinta tässä on, että tiesin miehen problematiikan jo etukäteen, mutta meninpä sitten kuitenkin sotkemaan itseni.
Tässähän nyt sitten toivon ja odotan, että lakkaisin tuntemasta (mitään). Ei muuten ole kovin hauskaa täällä vastapuolellakaan, voin sanoa :(
kyllä mulla kolahtaa sillon tällön, mut se ei sit kestä kauaa. Syytä en tiedä ja sekös kismittää. Just sen takii en oo seurustellu viimesee neljää vuoteen.
Jos vaikka rakastun korviani myöten johokii samassa koulussa olevaan naikkoseen, se tuntuu mun elämäni naiselta vaikken oo ees puhunu sen kanssa koskaan. Jos pääsen sitten tutustumaan siihen... mielenkiinto vähenee sitä mukaa kun opin tuntemaan häntä. Kyllä toi ottaa päähän mut mite siitä pääsee eroo?!?
oletkos koittanut tutustua näihin naisiin paremmin vai muutaman tapaamisen perusteellako päätät oletko kiinnostunut?
Yleensä on riittäny yks kerta. Eikä varsinaisesti tarvitse edes tavata.
mutta se on niin suurta sattumankauppaa että löytyy se täysin oikea. Siksi onkin ensiarvoisen tärkeää osata elää ja nauttia elämästä yksin. Siinä saattaa tietenkin käydä niin että kun todella elää itselleen pidemmän aikaa voi tuntua hankalalta jakaa enää kaikkea toisen kanssa. Mutta miksi tarvitsisikaan?
kolahtaa, jos on hyvä noinkin?
Itse olin juuri päässyt siihen vaiheeseen, että minua ei koskaan tule kiinnostamaan parisuhde ja siivoaminen, haluan matkustaa, nähdä maailmaa ja olla juureton. kuinkas kävikään, puoli vuotta ennne hyvin suunniteltua muuttoa ulkomaille kolahti, nyt ollaan oltu yhdessä kolme vuotta, 1,5 vuotta asuttu yhdessä...:)
Joten jos sinun on hyvä olla, miksi haikailla?
Tuota samaa olen välillä miettinyt, että kolahtaako se enää koskaan, kun on ollut muutaman vuoden ns. yksin. Ja niin "ihanaa" kun se välillä olisikin, niin oma tuttu arkihan siinä aina menee sekaisin. Toisaalta pitääkö sen mennä aina vanhan kaavan mukaan; ensin on niin ihanaa, sitten ei kauaakaan kun kaikki ärsyttää jne Voisiko esim. uusperheelliset miettiä ihmissuhteisiin jotain uudenlaista tapaa?
Odotammeko liiaksi jonkinlaista ihmettä tapahtuvaksi - eikö ystävyys ole jo paljon? Pitääkö kaiken olla niin ihmeellistä, elämä ja onni rakentuvat pienistä arkipäivän asoista, niitä pitäisi vain osata katsella ja kuunnella - itsekin mietin samoja asioita!